Tämä on suositeltu artikkeli.

Aristoteles

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee filosofia. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Aristotelēs
Ἀριστοτέλης
Kasvoveistos Aristoteleesta. Veistos sijaitsee Louvressa. Ensimmäisen tai toisen vuosisadan jaa. kopio Lysippoksen pronssimuotokuvasta.
Kasvoveistos Aristoteleesta. Veistos sijaitsee Louvressa. Ensimmäisen tai toisen vuosisadan jaa. kopio Lysippoksen pronssimuotokuvasta.
Henkilötiedot
Syntynyt384 eaa.
Stageira, Traakia
Kuollut322 eaa. (61–62-vuotiaana)
Khalkis, Euboia, Makedonian valtakunta
Koulutus ja ura
Koulukunta peripateettinen koulukunta
Vaikutusalueet politiikka, metafysiikka, tiede, logiikka, etiikka
Tunnetut työt aristoteelinen logiikka, kultainen keskitie, biologia
Opettaja Platon

Aristoteles (m.kreik. Ἀριστοτέλης, Aristotelēs; 384 eaa. Stageira322 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja tiedemies. Häntä pidetään opettajansa Platonin ohella yhtenä länsimaiseen ajatteluun eniten vaikuttaneista filosofeista.[1][2]

Aristotelesta on pidetty koko länsimaisen tieteen isänä ja monien yksittäisten tieteenalojen perustajana. Hän oli ensimmäinen, joka luokitteli inhimillisen tietämisen aloja omiksi oppialoikseen, kuten matematiikka ja biologia. Monet näistä luokitteluista ovat edelleen käytössä.[2] Aristoteleen kiinnostuksen kohteet olivat hyvin laaja-alaiset, ja tämä näkyy myös hänen teoksissaan, jotka käsittelevät monia aiheita.[3] Luonnontieteissä Aristoteles tutki muun muassa anatomiaa, tähtitiedettä, embryologiaa, maantiedettä, geologiaa, meteorologiaa, fysiikkaa ja eläintiedettä. Filosofiassa hän kirjoitti muun muassa estetiikasta, taloudesta, etiikasta, metafysiikasta, hallinnosta, politiikasta, psykologiasta, retoriikasta ja teologiasta. Hänen kirjoituksensa koskettivat myös koulutusta, kirjallisuutta ja runoutta.

Aristoteleen teokset tarjosivat perustan erityisesti keskiajan skolastiselle ajattelulle sekä lännessä että arabiankielisessä maailmassa. Teoksia käytettiin yliopistollisina oppikirjoina vielä 1600-luvulle, uuden ajan alkuun, saakka.[4] Samalla aristoteelinen luonnontiede ja sen mukainen todellisuuskäsitys hallitsivat tieteessä 2 000 vuotta niin kutsuttuun tieteelliseen vallankumoukseen saakka.[5]

Varhainen elämä ja opinnot Akatemiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aristoteles Rafaelin maalauksessa Ateenan koulu, kädessään teoksensa Nikomakhoksen etiikka.

Aristoteles syntyi vuonna 384 eaa. Stageirassa, joka kuului Khalkidiken joonialaisiin siirtokuntiin. Hänen isänsä Nikomakhos oli Makedonian kuninkaan Amyntas III lääkäri ja ystävä sekä useiden luonnontieteellisten teosten kirjoittaja. On uskottu, että lääkärin toimi oli ollut Aristoteleen esi-isien hoidossa useiden Makedonian kuninkaiden aikana. Hänen äitinsä Faistis oli khalkidikelaista sukua. Aristoteles sai todennäköisesti vaikutteita isältään ja oli näin ollen tottunut luonnonilmiöiden tarkasteluun jo ennen kuin aloitti laajat opintonsa. Isä kuoli ennen kuin Aristoteles oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja hänet uskottiin erään Proksenoksen suojelukseen. Täytettyään seitsemäntoista Aristoteles muutti 367 eaa. Ateenaan opiskelemaan Platonin Akatemiassa. Platon oli tuolloin Sisiliassa. Platonin palattua Ateenaan vuonna 365 eaa. Aristoteleesta tuli hänen oppilaansa.[1][2][6]

Aristoteles oli Platonin oppilaana noin 20 vuotta[7] kunnostautuen tämän taitavimpana oppilaana. Platonin ja Aristoteleen väleistä on kuitenkin erilaisia tarinoita, eivätkä ne aina imartele Aristotelesta. On selvää, että heidän välillään oli ainakin suuria erimielisyyksiä monista asioista. Platon halusi pitää kiinni ideaopistaan, kun taas Aristoteles oli kiinnostuneempi luonnon tosiseikkojen ja lakien tutkimisesta. Platon halusi mieluummin pidätellä Aristotelesta kuin rohkaista häntä lisää. Heidän välinsä eivät kuitenkaan olleet avoimesti rikkoutuneet, vaan he osoittivat silti toisilleen sydämellisyyttä, pitkämielisyyttä ja yhteisymmärrystä. Tämän osoittaa myös Aristoteleen käytös Platonin kuoleman jälkeen, sillä hän jatkoi yhteistyötä Ksenokrateen ja muiden platonilaisten kanssa, sekä hänen kirjoituksissaan olevat viittaukset Platonin oppeihin. Aristotelesta mustamaalaavat legendat ovat myös peräisin Isokrateen kannattajilta, epikurolaisilta ja muilta hänen vihamiehiltään.[6]

Aulus Gelliuksen mukaan Aristoteles opetti retoriikkaa viimeisen kymmenen akatemiavuotensa aikana. Tuohon aikaan hän kirjoitti myös ensimmäiset retoriikkaa käsittelevät tutkielmansa. Aristoteles vastusti periaatteessa kaikkea aiempaa ja oman aikansa retoriikkaa. Erityisesti hän halusi erottautua Isokrateesta, joka oli tuon ajan tunnetuin puhuja. Aristoteles halusi retoriikan palvelevan ennen kaikkea totuuden etsimistä, kun taas Isokrates välitti ensisijaisesti tyylistä eikä halunnut tietää juuri mitään filosofiasta. Akatemiassa opiskellessaan Aristoteles säilytti yhteytensä Makedoniaan. Hän kävi kerran Ateenan lähettiläänä kuningas Filippos II:n hovissa ja sai kirjeen kruununperijä Aleksanterin syntymästä.[6]

Platonin kuoltua 347 eaa. Akatemian peri Platonin veljenpoika Speusippos ja hänen jälkeensä Ksenokrates. On ajateltu, että Platonin mielestä Aristoteles ei ollut tarpeeksi dialektinen Akatemian johtoon vaan enemmän luennoitsijatyyppiä. Aristoteles siirtyi Vähässä-Aasiassa sijainneen Atarneuksen tyrannin Hermiaan hoviin ja nai Pythiaan, joka oli Hermiaan sisarentytär ja adoptoitu tytär. Vuonna 344 eaa. Hermias murhattiin, ja Aristoteles lähti hänen perheensä kanssa Mytileneen Lesbokselle, missä hän suoritti biologisia tutkimuksia. Myöhemmin Aristoteles pystytti Hermiaalle patsaan Delfoihin.[6][8]

Vaimonsa Pythiaan kanssa Aristoteles sai tyttären, jonka nimi oli myös Pythias. Vaimonsa varhaisen, Aristotelesta suuresti koskettaneen, kuoleman jälkeen hän eli taloudenhoitajansa, entisen vaimonsa orjan Herpylliksen kanssa. Tämän kanssa Aristoteles sai pojan, Nikomakhoksen, jolle hän siis antoi isänsä nimen.[6]

Aristoteles ja Aleksanteri Suuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aleksanteri Suuri kuuntelee Aristotelesta.

Vuonna 342 eaa. Aristoteles matkusti Makedonian pääkaupunkiin Pellaan Filippos II:n hoviin opettamaan tämän pyynnöstä kruununperijä Aleksanteria, josta myöhemmin tuli Aleksanteri Suuri. Aleksanteri oli tuolloin noin 13-vuotias. Plutarkhos on kirjoittanut, että Aristoteles opetti Aleksanterille paitsi runoutta, puhetaitoa, etiikkaa ja politiikkaa, myös syvällisempää filosofiaa.[6] On mahdollista, että Aristoteles osallistui myös Aleksanterin lapsuudenystävien koulutukseen. Plutarkhoksen mukaan heihin kuuluivat muiden muassa Kassandros ja Ptolemaios. Heihin saattoivat kuulua myös Hefaistion ja Harpalos.[9]

Kun Aleksanteri sai 20-vuotiaana Makedonian kruunun, Aristoteles toimi käytännössä hänen epävirallisena neuvonantajanaan. On todisteita siitä, että Aleksanteri hyötyi suuresti yhteyksistään suureen filosofiin. Vastaavasti Aristoteles käytti varovasti hyödykseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan. Hän sai laajat mahdollisuudet kirjallisuuden hankkimiseen ja tieteellisten tutkimusten tekemiseen. Plutarkhos ja Diogenes Laertios kertovat myös, että Filippos oli polttanut Aristoteleen kotikaupungin Stageiran 340-luku eaa., ja Aristoteles sai Aleksanterin rakennuttamaan kaupungin uudelleen.[8]

Muun muassa Bertrand Russell on kuitenkin kiistänyt sen, että Aristoteleella ja tämän opetuksilla olisi ollut suurtakaan vaikutusta Aleksanteriin – tämä käyttäytyi röyhkeästi ja julmasti, kaukana Aristoteleen opettamasta kultaisesta keskitiestä. Samoin Aleksanterin valloitusretkillä ei näytä olleen vaikutusta ainakaan Aristoteleen politiikkaan, sillä tämä ei ota lainkaan huomioon kaupunkivaltioiden ajan päättymistä ja imperiumien syntyä.[10]

Lykeionin perustaja ja mestari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aristoteleen koulu (Gustav Adolph Spangenberg, 1883–1888)

Kun Aleksanteri aloitti omat sotaretkensä Aasiassa noin vuonna 335 eaa., Aristoteles palasi Ateenaan. Kaupunki ilmeisesti kutsui hänet. Aristoteles oli todennäköisesti toivonut ja odottanut pääsevänsä Akatemian johtoon Speusippoksen jälkeen. Ksenokrateen valinta oli hänelle lopullinen takaisku, jonka jälkeen hän seurasi Platonin esimerkkiä ja perusti oman filosofikoulun. Aristoteles alkoi opettaa filosofiaa Lykeionin gymnasionissa, joka oli omistettu Apollon Lykeiokselle. Siksi myös koulua kutsuttiin usein nimellä Lykeion.[6]

Aristoteleen koulukuntaa kutsuttiin myös peripateettiseksi kouluksi. Nimitys tulee siitä, että Aristoteles mielellään käveli (kreikaksi peripateo) ja filosofoi oppilaidensa kanssa koulun pylväskäytävillä, sen sijaan että olisi istunut, niin kuin filosofeilla oli yleensä ollut tapana. Aristoteles keräsi pian ympärilleen suuren joukon opiskelijoita koko helleenisestä maailmasta, ja koulu nousi pian maineessa Akatemian tasolle. Aristoteles opetti Lykeionissa kolmetoista vuotta (335–323 eaa.). Hänellä oli tapana opettaa luennoimalla ennemmin kuin keskustelemalla; hän piti yhden luennon aamupäivisin ja yhden iltapäivisin.[6][8]

Tällöin Aristoteles myös kirjoitti suurimman osan teoksistaan. Ne näyttävät, kuinka hyvin hän käytti Aleksanterin antamia resursseja ja kuinka laajalti hän harjoitti tutkimuksia luonnonilmiöiden maailmassa. Aristoteles oli hyvin perehtynyt kaikkien edeltäjiensä opetuksiin, ja hän kykeni saattamaan yhteen heidän ajattelunsa. Strabon on kirjoittanut, että Aristoteles oli ensimmäinen, joka kokosi suuren kirjaston.[11] Plinius vanhemman mukaan Aleksanteri asetti Aristoteleen käyttöön kaikki kuningaskunnan metsästäjät, kalastajat ja linnustajat sekä kaikki kuninkaallisten metsien, järvien ja karjatilojen valvojat.[12] Aristoteleen saavutukset eläinopissa tekevät tämän kertomuksen uskottavaksi. Athenaios puolestaan kertoo Aleksanterin lahjoittaneen koululle 800 talenttia, mikä olisi ollut huomattava summa.[13][14]

Maanpako ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aristoteleen rakastajatar Fyllis ratsastaa suurella filosofilla. Taiteilijoiden renessanssiaikana suosima tarina havainnollisti naisten valtaa.

Aristoteleen elämän loppupuolella hänen ja Aleksanterin välit kiristyivät. Aristoteles oli esitellyt kuninkaalle sukulaisensa Kallistheneen, joka kuitenkin joutui pian epäsuosioon. Lopulta Kallistheneen epäiltiin syyllistyneen salaliittoon kuningasta vastaan, ja hänet syötettiin leijonille.[8] Aleksanteri ei koskaan osoittanut suoranaista vihamielisyyttä entistä opettajaansa kohtaan, mutta heidän sydämelliset välinsä eivät palanneet ennalleen.[6]

Joka tapauksessa Aristoteles yhdistettiin ateenalaisten mielissä Aleksanteriin, ja häntä pidettiin Makedonian edustajana. Hänellä oli hyvät suhteet muun muassa Makedonian varakuninkaaseen Antipatrokseen. Kun Aleksanteri kuoli, puhkesi levottomuuksia, ja Aristoteles joutui muiden makedonialaisten kanssa epäsuosioon. Häntä vastaan ei ollut kuitenkaan helppo nostaa syytteitä pelkästään poliittisin perustein. Lopulta Aristotelesta alettiin syyttää Anaksagoraan ja Sokrateen tavoin jumalattomuudesta, ja perusteet olivat vieläkin vähäisemmät: hierofantti Eurymedonin kirjoittaman syytteen mukaan hän oli kirjoittanut tietyn tyyppisen hymnin, paiaanin, apelleen Hermiaalle. Paiaaneja sai kuitenkin kirjoittaa vain Apollonille. Myös joitakin Aristoteleen opetuksia käytettiin häntä vastaan.[8][6][9][15]

Tämän seurauksena Aristoteles joutui lähtemään maanpakoon. Useiden antiikin lähteiden mukaan hän olisi sanonut edeltäjiensä kohtaloihin viitaten, että hän ei anna ateenalaisille kolmatta mahdollisuutta rikkoa filosofiaa vastaan, ja pakeni ennen oikeudenkäyntiä. Aristoteles muutti vuoden 322 eaa. alkupuolella maaseutuasunnolleen Khalkikseen Euboiaan. Hän kuoli siellä vielä saman vuoden elokuun alussa noin 63 vuoden ikäisenä pitkän sairauden murtamana. Joidenkin kertomusten mukaan hän olisi tehnyt itsemurhan joko jumalanpilkkasyytteiden vuoksi tai koska ei osannut selittää vuorovesi-ilmiötä, mutta kumpikaan ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Hänen ruumiinsa kuljetettiin Stageiraan, ja hänen muistokseen järjestettiin vuosittaiset juhlat.[6][16]

Aristoteleen persoonasta ei tiedetä paljoakaan. Aristoteleesta tehdyt patsaat ja rintakuvat, jotka on mahdollisesti tehty peripateettisen koulun alkuvuosina, esittävät hänet tuimailmeisenä, hieman normaalia lyhyempänä. Hänen kerrotaan olleen huomattavan hyvä puhuja jonkinlaisesta puheviastaan huolimatta. Hänen kerrotaan myös kiinnittäneen tarkkaa huomiota ulkoiseen olemukseensa, kuten vaatetukseensa.[6][8][16] Aristoteleen teokset, testamentti, hänen kirjeistään säilyneet katkelmat sekä puolueettomien aikalaisten kommentit antavat ymmärtää, että hän oli luonteeltaan ylevämielinen, hyväsydäminen ja oikeudenmukainen, ja hänen kerrotaan olleen omistautunut perheelleen ja ystävilleen. Kun aristotelismi nousi uudelleen keskiajalla, Aristoteles näyttäytyi aikakauden kristityille kirjailijoille "viisasten mestarina",[17] tyynenä ja majesteettisena hahmona vailla moraalisia heikkouksia. Näin Aristoteles on usein esitetty filosofiansa ruumiillistumana.[16]

Aristoteles ja Homeroksen patsas (Rembrandt, 1653)

Aristoteles opetti, että ihminen on järjellinen, tiedonhaluinen, utelias ja oppivainen eläin, joka lähestyy omaa ihanteellista ja lajilleen tyypillistä olemustaan hankkiessaan teoreettista tieteellistä tietoa maailmasta ja käytännöllistä moraalista tietoa oikeasta ja väärästä. Aristoteleen mukaan filosofia ja kaikki tutkimus saa alkunsa ihmettelystä, ja sen vuoksi ihmiset pyrkivät selittämään kokemiaan asioita ja etenevät yhä uusiin ongelmiin.[18][1]

Aristoteles itse tutki sekä filosofian perustavia kysymyksiä, että pyrki hahmottelemaan eri aloja koskevan tiedon pääpiirteet.[4] Hän uskoi, että havainto- ja ymmärryskykymme voi saada suoran kuvan maailmasta. Vastaavasti hän eteni kaikilla tutkimuksen aloilla nykyaikaisen luonnontieteilijän tapaan, tehden havaintoja, käyttäen järkeään pyrkiessään selittämään niitä, ja ongelmia kohdatessaan pyrkien selvittämään, mitä muut ovat samoista asioista aiemmin sanoneet.[1]

Näin Aristoteles pyrki teoksissaan etenemään erilaisista havainnoista ja edeltäjien käsityksistä kohti asioiden tieteellisempää ymmärtämistä.[19] Sekä metafysiikassa että luonnontieteissä Aristoteles oli erityisesti innokas syiden etsijä, joka halusi löytää kaikille havaitsemilleen asioille syyn.[20] Hän pyrki löytämään sellaisia selittäviä tekijöitä, jotka selittäisivät tyhjentävästi tutkitun ilmiön tai määrittäisivät tutkitun lajin olemukselliset piirteet.[19]

Aristoteleen filosofia voidaan jakaa klassisen jaon mukaan kahteen osaan, teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan tai "tieteeseen". Teoreettiseen filosofiaan kuuluvat fysiikka ja metafysiikka sekä niiden työkaluna toimiva logiikka, ja käytännölliseen filosofiaan kuuluvat etiikka, politiikka sekä estetiikka (kuten retoriikka ja poetiikka). Tieteenaloihin Aristoteles luki näiden kahden lisäksi myös tuotannolliset tieteet tai taidot, kuten lääketiede, laivanrakennus sekä musiikki ja muut taiteet.[1][20]

Aristoteleen filosofia perustui vahvasti häntä edeltäneiden kreikkalaisten filosofien ajatteluun. Aristoteleen työn merkittävimpiä puolia oli hänen aikansa Kreikan tieteen systematisointi ja erittäin systemaattinen esittäminen sekä laajentaminen lähes kaikilla osa-alueilla. Toisin kuin edeltäjiään, varsinkin Platonia, Aristotelesta voidaan pitää jos ei modernina niin ainakin oman aikansa empiristinä, ja hänen voidaan nähdä laskeneen perustan sille, mistä vuosisatoja myöhemmin kehittyi tieteellinen menetelmä.[21] Aristoteles ei kuitenkaan katsonut, että tiedon saaminen olisi mahdollista pelkästään havaintokokemuksen avulla; sen lisäksi tarvitaan myös järjen yleistävän ja selityksiä käsittävän kyvyn käyttöä.[19]

Aristoteleen omaan ajatteluun pohjautuvaa myöhempää filosofiaa kutsutaan aristotelismiksi.

Pääartikkelit: Aristoteelinen logiikka ja Organon

Aristotelesta sanotaan koko logiikan isäksi, ja hänen teoksensa muodostavat länsimaisen logiikan ja tieteenteorian perustuksen. Hänen logiikan pääteoksestaan käytetään nimitystä Organon (suom. Väline), koska sen osa-alueiden hallitsemisen katsotaan antavan filosofille tarvittavat ajattelun välineet kaikkien muiden asioiden käsittelyyn, sekä tieteessä että yleensäkin kaikessa järkevässä ajattelussa ja väittelyissä.[22]

Aristoteleen kehittämää deduktiivista logiikkaa sanotaan syllogistiikaksi.[23] Syllogistiikan avulla voidaan luokitella asioita yksinkertaisten, yksipaikkaisten (subjekti-predikaatti-objekti) väitelauseiden avulla. Klassinen esimerkki tällaisesta loogisesta päättelystä eli syllogismista on:[24]

Premissi 1: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.
Premissi 2: Sokrates on ihminen.
Johtopäätös: Sokrates on kuolevainen.

Suoranaisesti logiikan alan kirjoitusten lisäksi Organon sisältää analytiikkaan ja dialektiikkaan liittyviä kirjoituksia. Niiden avulla on mahdollista väittelyssä toisaalta keksiä vakuuttavia argumentteja sekä toisaalta arvioida vastustajan väittämiä ja tunnistaa tämän tekemät virhepäätelmät.[22]

Aristoteles kehitti logiikkansa todennäköisesti Akatemiassa saamiensa kokemusten perusteella. Platon oli jo kehittänyt Sokrateen menetelmää dialektiseksi filosofiaksi, jossa totuus pyritään samaan selville kysymysten ja vastausten avulla. Aristoteles jatkoi tätä työtä, ja periaatteena hänellä oli se, että tällaisen logiikan avulla väittelijä (alun perin: sokraattiseen keskusteluun osallistuva) voi puolustaa ja kritisoida erilaisia väittämiä pelkästään niiden loogisen totuusarvon perusteella, välittämättä siitä, mitä mieltä itse on kyseisistä väittämistä.[22]

Hellenistisenä aikana aristoteelinen logiikka jäi stoalaisen logiikan varjoon, mutta sai valta-aseman myöhäisantiikin aikana.[23]

Aristoteles keskiaikaisessa kuvassa.

Metafysiikka oli Aristoteleen mielestä "ensimmäinen filosofia" (prōtē filosofia) eli kaikkein korkein tiede, koska se pyrki lähestymään jumalallista tietämystä maailman toiminnan syistä ja perusteista eli niistä asioista, jotka tulevat fysiikan eli luonnontieteiden (fysika) jälkeen (meta).[25] Tällaista tietoa ei hänen mielestään etsitty jonkin muun hyödyn vuoksi, vaan pelkästään sen itsensä takia, ainoana vapaana tiedon lajina, joka ei ole riippuvainen mistään muusta tiedosta.[26]

Aristoteleelle viisaus oli juuri tällaista tietämystä asioiden prinsiipeistä ja syistä. Metafysiikan tarkoituksena oli tutkia ontologiaa, olevaa olevana, ja määritellä erilaisia yleisiä prinsiippejä, joita erityistieteet voivat tämän jälkeen käyttää, ilman että niiden tarvitsee varsinaisesti tutkia niitä. Selittäessään maailmaa perusprinsiippien ja syiden kautta metafysiikka oli myös lähimpänä kaikkein suurinta viisautta. Metafysiikassaan Aristoteles halusi ennen kaikkea välttää platonilaista ideaoppia. Aristoteleen metafysiikan keskeisiin käsitteisiin kuuluvat muun muassa substanssi ja aksidenssi, olemus, universaalit, sekä aktuaalisuus ja potentiaalisuus.[27]

Aristoteles yhdisti metafysiikan monilta osin myös teologiaan, tosin hän käytti sanaa jossain määrin eri merkityksessä kuin nykyään. Hänelle teologia oli se metafysiikan osa, jossa tutkitaan aistihavaintojen ulkopuolella olevaa "ensimmäistä liikuttajaa". Hän opetti, että kaikki toimii syyn ja seurausten ketjuina, mutta että kaiken alussa täytyy olla myös joku, joka saa aikaan seurauksia, ilman että liikkuu itse. Tätä hän kutsui ensimmäiseksi liikkumattomaksi liikuttajaksi,[4][25] tai jumalaksi. Platonin tavoin hän piti jumalaa aineettomana. Näin metafysiikka erosi fysiikasta nimenomaan siinä, että kun luonnontieteet tutkivat muuttuvia, liikkuvia ja aineellisia kohteita, metafysiikka puolestaan tutki myös ikuisia, muuttumattomia, liikkumattomia ja aineesta erillisiä kohteita.[27]

Kaiken kaikkiaan Aristoteles määritteli neljä syytä sille, että jotain tapahtuu tai joku on jotakin. Nämä syiden luokat olivat:[28][29]

  • Aineellinen eli materiaalinen syy, eli aine josta asiat on tehty.
  • Muodollinen eli formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla.
  • Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se mistä muutos sai alkunsa. Tämä vastaa nykyistä käsitystä kausaalisesta syystä.
  • Päämääräsyy eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä.

Aristoteleen metafyysinen pääteos on nimeltään Metafysiikka.

Aristoteles (Francesco Hayez, 1811)
Pääartikkeli: Aristoteleen etiikka

Aristoteleen etiikan keskiössä olivat hyveet ja oikea toiminta. Hänen mukaansa yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Aristoteles totesi, että kaiken inhimillisen pyrkimyksen lopullisena päämääränä on eudaimonia, onnellisuus, kukoistus tai ehkä tarkemmin hyvä elämä. Tämä on jotain sellaista, jota tavoitellaan sen itsensä vuoksi eikä jonkin muun saavuttamiseksi. Aristoteleen toisena lähtökohtana oli periaate, jonka mukaan jokaisen toimivan olennon korkein hyvä on hänen mahdollisuuksiensa täysi kehittyminen, teleologinen päämäärähakuisuus. Ihmiseen sovellettuna onnellisuus syntyy mielen korkeimmanasteisesta toiminnasta, kyvystä ajatella, sillä ihmisen erottaa eläimestä nimenomaan järki. Hyvä elämä koostuu näin tämän kyvyn käyttämisestä yhdessä hyveellisen toiminnan kanssa.[30]

Aristoteleen mukaan täydelliseen onnellisuuteen vaadittiin kuitenkin myös muita asioita. Hän opetti inhimillisen onnellisuuden koostuvan kolmenlaisesta hyvästä, jotka kaikki edesauttavat täydellistä elämää. Näitä olivat:[20]

  • Sielua koskevat hyvät asiat: älylliset ja moraaliset hyveet.
  • Ruumista koskevat hyvät asiat: terveys, kauneus, voima.
  • Ulkoiset hyvät asiat: rikkaus, hyvä maine, hyvä syntyperä.

Aristoteles teki siis eron älyllisten ja moraalisten hyveiden välille. Älylliset hyveet ovat moraalisten yläpuolella. Viisas ihminen valitsee korkeimman mahdollisen hyveen, joka muodostuu kaikkein korkeimmanasteisesta toiminnasta, älyllisestä mietiskelystä. Mietiskelevä elämä on näin ollen se tapa elää, joka tuo ihmiselle suurimman onnen.[30][31]

Moraalisilla hyveillä on puolestaan merkitystä toiminnan oikeellisuuden kannalta. Jokainen hyve on kahden äärimmäisyyden keskivälillä. Tässä Aristoteles opetti kultaista keskitietä. Esimerkiksi rohkeus on keskitie uhkarohkeuden (liikaa) ja pelkuruuden (liian vähän) välillä. Oikea toiminta edellyttää valintaa, jossa kaikki tilanteeseen vaikuttavat tekijät otetaan huomioon. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa henkilö, aika, paikka ja olosuhteet.[30]

Aristoteleen etiikan pääteos on Nikomakhoksen etiikka, joka on mahdollisesti saanut nimensä siitä, että hänen poikansa on muokannut sitä myöhemmin. Sen lisäksi etiikkaa Aristoteleen tuotannossa käsittelevät myös Eudemoksen etiikka, joka on vastaavasti saanut nimensä sen mahdollisesta toimittajasta Eudemoksesta, sekä Suuri moraalioppi.[32]

Pääartikkeli: Aristoteleen politiikka

Aristoteles sanoi toisaalta metafysiikasta, että se on kaikkein korkein tiede, "ensimmäinen filosofia", mutta toisaalta Nikomakhoksen etiikassa, että politiikan tiede on kaikkein tärkein ja määrää muita tieteitä. Tämä kuvaa Aristoteleen filosofian kaksijakoisuutta, jossa toisaalta eettisen elämän korkein muoto on metafyysisten, jumalallisten, asioiden teoreettinen mietiskely, mutta toisaalta käytännön elämässä etiikka kuitenkin toteutuu parhaiten hyvässä politiikassa – että "yksittäisen ihmisen onnistuminen hyvässä elämässä on arvokasta, mutta kokonaisen kansan tai valtion onnistuminen siinä on parempaa ja jumalallisempaa".[33][34]

Aristoteleen käsityksen mukaan politiikkaa ja etiikkaa ei voikaan varsinaisesti erottaa toisistaan. Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen olento, zōon politikon (ζῷον πολιτικόν), joka pyrkii elämään yhteisössä ja voi kehittyä ihmisenä ainoastaan yhteisön jäsenenä. Yhteisöllä Aristoteles tarkoitti pientä kaupunkivaltiota (kreikaksi πολις, polis).[15][35][36]

Koska ihminen voi saavuttaa korkeimman päämääränsä elämässä vain poliittisen yhteisön jäsenenä, valtiolla on suuri vaikutus ihmisen moraaliseen elämään. Aristoteleen mukaan valtio ei ole ainoastaan yhteenliittymä, vaan luonnollinen kokonaisuus, sillä se saa alkunsa yksilöiden luonnollisesta tarpeesta elää yhdessä. Yksilön omat päämäärät elämässä eivät ole valtiolle alistettuja: valtio on olemassa hyvää elämää varten, jotta yksilö voisi täysin kehittää itseään.[15][35][36]

Näin politiikka on siis etiikkaan läheisesti liittyvä käytännöllinen tiede, joka käsittelee hyvää elämää edellä mainitun kaltaisessa kaupunkivaltiossa. Valtion asioiden lisäksi Aristoteles laski politiikkaan kuuluvaksi myös kotitalouden asiat, koska perhekunta orjineen on ikään kuin valtio pienoiskoossa.[15][35]

Aristoteleen politiikan pääteos on nimeltään yksinkertaisesti Politiikka. Sen lisäksi hänen koulunsa keräsi laajan aineiston kaikista mahdollisista kreikkalaisten kaupunkivaltioiden perustuslaeista, 158 kaupungin kansanvaltaiset, harvainvaltaiset, parhaidenvaltaiset ja tyranninvaltaiset valtiomuodot lajeittain.[37] Näistä ainoa säilynyt teos on Ateenan valtiomuoto. Politiikka kuitenkin ilmentää laajaa tästä tutkimustyöstä peräisin olevaa kreikkalaisten kaupunkivaltioiden perustuslakien tuntemusta.[38]

Aristoteles ei voinut osallistua Ateenan politiikkaan käytännössä, koska hän oli ulkomaalainen.

Pääartikkeli: Aristoteleen retoriikka

Politiikkaan liittyy läheisesti myös retoriikka, sillä kaupunkivaltiossa ei voinut toimia menestyksekkäästi ilman vakuuttamisen taitoa. Vaikka Aristoteles suosikin järkeen perustuvia loogisia argumentaatioita, hän myönsi myös sen, että suuri yleisö ei aina jaksa seurata tällaisia todisteluketjuja. Retoriikan taitoja tarvitaan, jotta totuus voisi voittaa aina.[39]

Teoksessaan Retoriikka Aristoteles pyrki antamaan aiheesta edeltäjiään laajemman ja oman näkemyksensä mukaisen selvityksen. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe ja sen loogiset argumentit (logos), puhujan oma luonne (ethos), sekä puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu, ja kuulijoiden tunteisiin vetoaminen (pathos). Aristoteles myös jakoi retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa. Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty menneisyydessä. Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä. Kuhunkin lajiin kuuluvan puheen tulee olla luonteeltaan erilainen ja huomioida erilaisia seikkoja.[39]

Pääartikkeli: Aristoteleen poetiikka

Poetiikka eli runousoppi liittyy puolestaan läheisesti retoriikkaan, sillä siinä käsitellään puheen tyyliä ja hyvää jäsennystä. Aristoteles selvitti myös tragedian, komedian ja epiikan tyylisuuntia sekä muun muassa metaforan käsitettä. Hänen mukaansa runoudessa ja kaikessa kerronnassa keskeisintä oli jäljittely. Tragediassa ja epiikassa jäljiteltiin korkea-arvoisia ja komediassa puolestaan vähempiarvoisia ihmisiä. Aristoteles kehitti erityisesti tragedian teoriaa. Hänen mukaansa tragedia muodostaa juonellisen kokonaisuuden, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Keskeistä oli katharsis, emotionaalinen puhdistuminen, jossa katsojat saattoivat puhdistua erilaisista tunteista katsoessaan näytelmän henkilöiden kärsivän.[40]

Aristoteleen pääteos aiheesta on nimeltään Runousoppi. Se voidaan nähdä varhaisena kirjallisuusteoreettisena teoksena.[3] Teos on vaikuttanut merkittävästi eurooppalaisen kirjallisuuden klassiseen kerrontaan ja vaikuttaa edelleen esimerkiksi Hollywood-elokuvien kerronnassa.[41]

Luonnontieteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fysiikka ja matematiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fysiikka on määritelmällisesti tiedettä luonnosta (fysis). Aristoteles ymmärsi fysiikan laajemmin kuin se nykyään ymmärretään: se sisälsi kaiken, mikä kuuluu luonnonfilosofian tutkimuspiiriin. Hän itse tutki luonnon ilmiöitä laajasti pyrkien paitsi ymmärtämään yleisiä aiheita, kuten liike, kausaatio, aika ja paikka, sekä syntyminen ja häviäminen, myös havainnoimaan ja selittämään erilaisia yksittäisiä luonnonilmiöitä. Aristoteleen mukaan luonto on muutoksen ja levossa olemisen sisäinen prinsiippi,[42] toisin sanoen kaikella – kuten asioiden syntymisellä, häviämisellä, muuttumisella ja liikkumisella – on luonnollinen syy.[29]

Aristoteles tutkii taivasta keskiaikaisessa kuvassa.

Teoksissaan Aristoteles kommentoi laajasti edeltäjiensä, kuten joonialaisten (pääasiassa Anaksagoraan) ja pythagoralaisten luonnonfilosofien, teorioita maailman synnystä ja toiminnasta.[43] Sen lisäksi hän esitti omat näkemyksensä. Fysiikan ala kattoi Aristoteleen mukaan lähes kaiken olevan. Ellei aineettomia muotoja, kuten liikkumaton liikuttaja, olisi olemassa, fysiikka olisi metafysiikan sijasta "ensimmäinen filosofia". Koska tällaisia on olemassa, fysiikka on niistä riippuvainen, ja tämän vuoksi vain "toinen filosofia".[44] Näin metafysiikka ja fysiikka liittyvät läheisesti yhteen.[29]

Aristoteleen fysiikan pääteos on Fysiikka. Teos selvittää luonnon koostumusta, prinsiippejä eli sen perimmäisiä rakennusosia, sekä liikkeiden ja muutosten syitä. Muita fysiikan alan teoksia ovat muun muassa Taivaasta, joka käsittelee taivaanmekaniikkaa; Syntymisestä ja häviämisestä, joka käsittelee elementtien muuttumista toisekseen; sekä Meteorologia, joka käsittelee erilaisia ilmakehän ja maaperän ilmiöitä.[6][29]

Kosmologiassa Aristoteles selvitti maailmankaikkeuden toimintaan, koostumukseen, kokoon ja muotoon liittyviä asioita. Hän opetti, että taivas koostuu sisäkkäin olevista kehistä, sfääreistä, jotka ovat jatkuvassa pyörivässä liikkeessä. Niiden alapuolella sijaitsee kuun alapuolella oleva maailma, joka taas koostuu neljästä peruselementistä, maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Näillä on neljä ominaisuutta: kuuma, kylmä, kuiva ja kostea. Näiden ominaisuuksien muuttuessa jossakin elementissä se voi muuttua miksi tahansa toiseksi elementiksi. Näiden lisäksi oli viides elementti, josta muodostuivat taivaankappaleet ja jonka liike oli juuri ympyräliikettä.[29][20]

Aristoteles selvitti myös maailmankaikkeuden alkuperää ja ikää. Hänen mielestään maailmankaikkeus on ollut aina olemassa, ja se on myös ikuinen – jos maailmankaikkeus olisi syntynyt, sen tulisi myös hävitä. Syntymisen ja häviämisen sijasta taivaankappaleet ovat toisaalta mainitussa ikuisessa sfäärien pyörimisliikkeessä ja toisaalta sen elementit ikuisessa muuttumisliikkeessä.[29]

Aristoteles sovelsi matematiikkaa useissa teoksissaan ja muun muassa käsitteli matemaattisten olioiden luonnetta Metafysiikassaan.[45] Aristoteles vaikuttaa olleen monilta, joskaan ei kaikilta, osin tietoinen aikansa uusimmasta matematiikasta.[46] Aristoteleen nimiin laitettujen teosten joukkoon kuuluvat myös matemaattisia ongelmia käsittelevät teokset Jakamattomista viivoista ja Mekaniikan ongelmat.[6]

Aristoteles luonnonhistoriallisten teostensa käsikirjoituksen kuvassa vuodelta 1457.
Pääartikkeli: Aristoteleen biologia

Aristotelesta voidaan pitää länsimaisen tieteen ensimmäisenä biologina. Hän näki elävien olentojen ja erityisesti eläinten tutkimisen keskeisenä osana luonnon teoreettista tutkimusta, ja niinpä huomattava osa, noin kolmannes, hänen säilyneistä teoksistaan käsittelee biologiaa ja noin neljännes eläinoppia. Aristoteleen näille tieteille luoma pohja säilyi lähes sellaisenaan lähes 2 000 vuotta, kunnes vasta renessanssin aikana asioita alettiin tutkia uudelta pohjalta.[47][48]

Aristoteleen merkittävimmät biologiset tutkielmat ovat todennäköisesti peräisin hänen varhaisemmilta vuosiltaan, jolloin hän suoritti luonnontieteellisiä tutkimuksia muun muassa Lesboksella. Aristoteles kirjoitti laajasti eläinten lajeista, rakenteesta, syntymisestä ja kehittymisestä muun muassa teoksissa Eläinoppi, Eläinten syntymisestä ja Eläinten osista. Hän kehitti eläinlajien luokittelujärjestelmän, jossa hän käytti luokittelun perusteena ensimmäisenä eläinten toiminnallisia ominaisuuksia ja ruumiinosia. Hän esitti myös joitakin kasveja koskevia yleisluonteisia oppilauseita. Aristoteleen biologian tunteminen auttaa ymmärtämään myös hänen filosofiaansa, sillä hän käyttää biologian käsitteitä laajasti muun muassa psykologiaa, etiikkaa ja metafysiikkaa käsittelevissä teoksissaan.[47][48]

Pääartikkeli: Aristoteleen psykologia

Aristoteles määritteli psykologian tieteeksi, joka tutkii sielua (kreikaksi psykhē) ja sen ominaisuuksia. Sen keskeisimpiin piirteisiin kuuluu näkemys sielusta kaikki elävät olennot elävöittävänä tekijänä. Aristoteleen psykologiset näkemykset ovat todennäköisesti muotoutuneet hänen kypsemmän kautensa aikana, kun hän johti omaa Lykeionin peripateettista kouluaan.[49][50]

Aristoteles kirjoitti sielun toiminnasta erityisesti psykologisessa pääteoksessaan Sielusta. Hänen tavoitteensa oli selvittää, millä tavalla sielu toimii ja mistä osista se koostuu. Hänen päätelmänsä oli, että juuri sielu on se, mikä tekee ruumiista elävän olennon. Hän opetti, että sielu on aineeton ja sen suhde ruumiiseen on sama kuin muodon suhde aineeseen: se on luonnollisen, elimellisen ja potentiaalisesti elävän ruumiin (eli aineellisen muodon) ensimmäinen aktuaalisuus (eli aineeton muoto).[51] Hän vastusti jossain määrin Platonin näkemystä siitä, että sielu voisi olla olemassa ja toimia ruumiista täysin erillisenä.[49][50]

Tämän lisäksi Aristoteles kirjoitti aistien toiminnasta, muistamisesta ja unista sekä tämän kaiken kytkeytymisestä sieluun muun muassa teoksissa Aisteista ja aistimisesta, Muistista ja muistamisesta, Unesta ja valveesta ja Unista ennustamisesta. Psykologisiin asioihin viitataan myös monissa filosofisemmissa teoksissa sekä joissakin luonnontieteellisissä, kuten eläinopillisissa teoksissa.[49]

Teosten historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteleen teokset voidaan jakaa kahteen pääryhmään. Akatemiassa opiskellessaan Aristoteles kirjoitti Platonin tyyliin dialogeja, jotka oli tarkoitettu suurelle yleisölle ja joissa hän kuvasi opetuksensa helposti ymmärrettävällä kielellä. Näistä Aristoteleen dialogeista, joista parhaiten tunnetaan Eudemos, Kehotus (Protreptikos) ja Filosofiasta (Peri filosofias), on säilynyt ainoastaan katkelmia ja kuvauksia. Esimerkiksi Cicero ylisti dialogien kaunopuheisuutta kutsuen kirjoittajaa "vuolaaksi kultavirraksi",[52] antaen näin välähdyksen näihin muuten lähes kokonaan kadonneisiin teoksiin.[1][53][54]

Pääosin Lykeionissa opettaessaan Aristoteles kirjoitti puolestaan lukuisat tutkielmansa filosofian ja luonnontieteiden aloilta. Tutkielmat koostuvat todennäköisesti sekä Aristoteleen omista että opiskelijoiden tekemistä luentomuistiinpanoista ja luonnoksista. Niitä on todennäköisesti muokattu toistuvasti vuosien aikana, ja ne oli tarkoitettu lähinnä koulun sisäiseen käyttöön. Siksi niiden sisältö on välillä melko kirjavaa, esitys tiiviimpää ja didaktisempaa, ja kieli paljon teknisempää ja vaikealukuisempaa kuin dialogeissa. Erityisesti tutkielmien runsas tekninen terminologia aiheuttaa usein ongelmia niille, jotka ovat alkuvaiheessa Aristoteleen ajatteluun tutustumisessa.[1]

Aristoteleen teoksista on vaikea määritellä kronologisesti hänen filosofista kehitystään. Hän todennäköisesti työskenteli useiden aiheiden parissa samanaikaisesti, saattoi palata useammin kuin kerran samojen asioiden pariin ja lisäili uusia näkemyksiä aiempiin tutkielmiinsa. Vastaavasti monet Aristoteleen teokset vaikuttavat enemmän työpäiväkirjoilta tai keskustelujen muistiinpanoilta kuin julkaistaviksi tarkoitetuilta teoksilta. Näin teosten voidaan nähdä heijastelevan enemmän filosofin ajatteluprosessia itseään kuin mitään kiinteitä näkemyksiä.[55]

Aristoteleen teosten historia hänen kuolemansa ja ensimmäisen vuosisadan välillä on osittain epäselvä.[3] Hän jätti laajan kirjastonsa ja käsikirjoituksensa Theofrastokselle, josta tuli hänen seuraajansa Lykeionin johdossa, ja myöhemmin ne piilotettiin takavarikoinnin tai tuhoamisen pelossa. Kerrotaan kuitenkin myös, että jossain vaiheessa Aristoteleen koko kirjasto olisi päätynyt Aleksandrian kirjastoon.[6] Teokset löydettiin uudestaan 70-luvulla eaa. Alkuun teokset kokosi Tyrannion. Andronikos Rhodoslainen toimitti ja julkaisi teoksista kootut laitokset, edellä luetellun niin kutsutun Corpus Aristotelicumin, vuosina 40–20 eaa. Väliaikanakaan Aristoteleen teokset ovat tuskin olleet kokonaisuudessaan kadoksissa peripateettiselta koululta. Andronikoksen kokoama Corpus oli käytössä koulussa ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskun alun jälkeen.[16]

Suurin osa Aristoteleen teoksista on kadonnut, lähinnä antiikin ajan jälkeen. Diogenes Laertioksen Aristoteleen elämäkerrassa antama kirjaluettelo – 155 teosta, 445 270 riviä tekstiä – näyttää, että tunnemme hänen tuotannostaan vain pienen osan.[56] Luettelo saattaa olla peräisin juuri Aleksandrian kirjastosta. Lukács on laskenut, että noin yksi neljäsosa teoksista, 110 000 riviä, on säilynyt.[57] Käytännössä yksikään nykyaikaan säilynyt Aristoteleen teosten käsikirjoitus ei ole 800-lukua varhaisempi. Teosten korpus on siis välittynyt meille monimutkaisen käsikirjoitushistorian kautta.[54]

On arveltu, että joitakin Aristoteleen kadonneita teoksia, varsinkin juuri dialogeja tai niiden katkelmia, saattaisi olla säilynyt Papyrusten huvilassa Herculaneumissa, jossa on suoritettu viime vuosina kaivauksia. Kaupunki peittyi tuhkaan ja laavaan Vesuviuksen purkautuessa vuonna 79, mutta kirjastoissa säilyneitä hiiltyneitä papyruksia pystytään lukemaan nykytekniikan avulla.[58][59]

Corpus Aristotelicum

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aristoteleen Fysiikan ensimmäinen sivu keskiaikaisessa käsikirjoituksessa.
Aristoteleen koottujen teosten nimilehti Immanuel Bekkerin vuoden 1837 painoksesta.

Jäljempänä on luettelo Aristoteleen merkittävimmistä säilyneistä teoksista. Niistä kaikkia ei ole vielä suomennettu (Katso: Suomennetut teokset). Aristoteles kirjoitti myös paljon muita teoksia, joista suurin osa on kuitenkin kadonnut. Säilyneet teokset on jaettu viiteen ryhmään sen mukaan, miten ne on jaoteltu alkuperäisessä Aristoteleen teosten kokoelmassa, Corpus Aristotelicumissa. Teoksista käytetään usein latinankielisiä nimiä, koska erilaiset kirjoitukset koottiin nykyisiksi teoksiksi vasta myöhemmän antiikin aikana. Teoksiin viitatessa käytetään niin kutsuttua Bekkerin numerointia.[60]

Kaikkia teoksia ei pidetä Aristoteleen itsensä kirjoittamina, vaan ne saattavat olla joko hänen koulunsa tuotteita, jotka on kirjoitettu hänen valvonnassaan tai ohjeistuksestaan, kuten Ateenan valtiomuoto, tai hänen oppilaidensa, kuten Theofrastoksen ja Stratonin, sekä Lykeionin myöhempien opettajien ja oppilaiden kirjoituksia, kuten Väreistä.[61] Jotkut teokset ovat puolestaan saattaneet päätyä Aristoteleen nimiin siksi, että ne muistuttavat Aristoteleen teoksia menetelmiensä tai sisältönsä puolesta tai koska niille on haluttu saada lisää arvovaltaa. Tällainen on muun muassa Retoriikka Aleksanterille.[62] Joidenkin teosten aitoudesta tutkijat ovat edelleen erimielisiä; tällaisia ovat esimerkiksi Suuri moraalioppi ja Maailmankaikkeudesta.[61] Epäaidot tai sellaisiksi epäillyt Corpukseen usein luetut teokset on merkitty luettelossa tähdellä (*).

Erilaisiin epäaitoihin teoksiin kuuluu myös joukko myöhäisen antiikin ajalta tai keskiajalta peräisin olevia teoksia, kuten Aristoteleen teologia, Liber de causis ja De pomo. Tällaisten epäaitojen teosten kirjoittajista käytetään usein nimitystä Pseudo-Aristoteles. Aristoteleen nimi saatettiin liittää teoksiin esimerkiksi siksi, että näin niille voitiin saada uskottavuutta esittämällä, että teos olisi alkuperältään hyvin vanha.[63][64] Tällaiset teokset eivät luonnollisesti kuulu antiikin aikana koottuun Corpukseen, eikä niitä ole luetteloitu tässä.

Kirjoitukset logiikasta

Kirjoitukset fysiikasta ja luonnontieteistä

Kirjoitukset metafysiikasta

Kirjoitukset etiikasta

Kirjoitukset estetiikasta

Corpus Aristotelicumista puuttuvat säilyneet teokset

Kadonneita teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa Aristoteleen kadonneista teoksista tunnetaan muiden antiikin aikaisten kirjailijoiden tekemien mainintojen tai näiden teoksissa säilyneiden katkelmien kautta. Eräitä tällä tavoin tunnettuja teoksia ovat:

Vaikutus ja kritiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteles on yksi antiikin kahdesta merkittävimmästä ajattelijasta Platonin ohella ja myös yksi merkittävimmistä filosofeista kautta koko filosofian historian. Aristoteleen ajatusten suora vaikutus on kuitenkin vaihdellut eri aikoina.[1][65][66] Aristoteleen eläessä ja jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen Lykeionilla oli maine paikkana tieteen eturintamassa. Kun Aristoteles joutui jättämään Ateenan ja kuoli, peripateettisen koulun johdossa jatkoi Theofrastos.[3] Koulussa toimi kuitenkin vain muutama sukupolvi mainittavia ajattelijoita; näihin kuului Theofrastoksen ohella muun muassa Straton. Hellenistisenä aikana koulukunta joutui kreikkalaisessa filosofisessa keskustelussa sivummalle: Aristoteleen ajattelusta ei juuri enää keskusteltu, eikä hänen teoksiaan juurikaan lainattu.[65][19]

Aristoteleen ajattelu palasi laajempaan keskusteluun vasta ensimmäisellä vuosisadalla eaa., kun hänen teoksensa julkaistiin laajemmin. Tätä seurasi useita filosofeja, jotka puolustivat jonkinlaista aristotelismia, usein yhdistellen sitä platonismiin ja stoalaisuuteen, mutta joskus asettaen sen suoraan hellenistisen ajan koulukuntia vastaan. Aristoteleen rooli ei kuitenkaan ollut vielä antiikin aikana erityisen merkittävä: merkittävimpänä ja jäljitellyimpänä filosofina pidettiin yleisesti Platonia. Aristoteleen merkitys nousi vähitellen myöhäisantiikin kuluessa ja huipentui keskiajan skolastisessa ajattelussa. Renessanssin myötä aristoteelisen ajattelun vastustus lisääntyi.[65][67]

Myöhäisantiikki ja keskiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisella ja kolmannella vuosisadalla alkoi Aristoteleen teosten laaja kommentointityö, joka kesti 500-luvulle saakka; monet näistä kommentaattoreista olivat uusplatonilaisia.[65] Työhön osallistuivat useat myöhäisantiikin merkittävimmät filosofit, muun muassa Porfyrios, Iamblikhos, Simplikios ja Boëthius. Tällä työllä oli suuri merkitys Aristoteleen myöhemmän maineen muodostumisessa. Boëthius otti työkseen myös teosten kääntämisen kreikasta latinaksi, sillä kreikkaa ei enää opetettu lännessä tuolloin. Boëthiuksen käännökset ja kommentaarit sekä Porfyrioksen Eisagoge olivat käytännössä ainoat aristoteeliset teokset, jotka lännessä tunnettiin vuosisatoihin.[16]

Aristoteles oli merkittävä myös varhaiselle islamilaiselle filosofialle. Aristoteles opettamassa arabialaisessa kuvassa.

Jotkut varhaiset kristityt ajattelijat, kuten Tertullianus, hylkäsivät filosofian kokonaisuudessaan pakanallisena ja evankeliumeiden syrjäyttämänä. Kirkkoisä Augustinus käytti 400-luvulla teologiansa pohjana platonilaista ja uusplatonilaista filosofiaa, mutta ei löytänyt käyttöä Aristoteleelle, vaikka kehuikin tätä Jumalan valtiossa yhtenä Platonin lahjakkaimmista ja ahkerimmista oppilaista.[68]

Lännessä ei ollut 500- ja 1200-lukujen välillä Aristoteleen teoksia saatavilla eivätkä ne näin ollen olleet tunnettuja. Aristotelesta kuitenkin tutkittiin edelleen bysanttilaisessa maailmassa sekä islamilaisessa kulttuuripiirissä,[65] sillä antiikin Kreikan filosofinen perintö päätyi muslimien haltuun heidän valloitettuaan Aleksandrian, Syyrian ja Sassanidien valtakunnassa sijainneen Gundishapurin akatemian. Aristoteleen teoksia käännettiin arabian ja syyrian kielille,[16] ja islamilaiset oppineet, tunnetuimpina Averroës (Ibn Rušd) ja Avicenna (Ibn Sina), kommentoivat teoksia laajasti pyrkien yhdistämään ne islamilaisen teologian kanssa. Aristotelismin harrastus levisi myös islamilaisen maailman juutalaisten oppineiden keskuuteen, jotka puolestaan pyrkivät yhdistämään Aristoteleen opetukset oman uskonsa kirjoituksiin. Aikakauden tunnetuin juutalainen Aristoteles-oppinut oli rabbi Maimonides.

Kiinnostus Aristoteleen filosofiaa kohtaan heräsi kristityssä Euroopassa uudelleen 1200-luvulla. Kaksi merkittävintä hahmoa Aristoteleen uudessa tulemisessa lännessä olivat Wilhelm Moerbekelainen, joka käänsi Aristoteleen teokset latinaksi sekä kreikan että arabian kielistä; sekä Tuomas Akvinolainen, joka kommentoi hänen teoksiaan laajasti ja hyödynsi niitä muun muassa suurteoksessaan Summa theologiae.[65]

Tuomaan pyrkimys yhdistää aristotelismi oikeaoppiseen kristilliseen teologiaan kohtasi ensin vastustusta kirkon auktoriteettien taholta, mutta hyväksyttiin lopulta.[65] Tuomaan lähestymistavasta, tomismista, tuli sydän- ja myöhäiskeskiajan skolastiikan tavallisin filosofinen lähestymistapa ja suorastaan katolisen kirkon vakiintunut dogmi. Aristotelesta pidettiin niin arvossa, että Tuomas ja muut kutsuivat häntä yksinkertaisesti nimellä "Filosofi", ikään kuin koko filosofian henkilöitymänä.[2][69] Dante puolestaan kutsui Aristotelesta "viisasten mestariksi" ja sijoitti hänet Jumalaisessa näytelmässä Limbukseen, Helvetin esipihalle, joka oli varattu "hyveellisille pakanoille". Samasta paikasta löytyivät myös monet muut antiikin filosofit, kuten Sokrates ja Platon.[17][70]

Aristoteles keskiaikaisessa kuvassa inkunaabelissa Liber Chronicarum.

Aristoteleen arvovalta filosofisissa ja luonnontieteellisissä asioissa oli 1300-luvulla monin paikoin jo lähes kiistaton, ja häntä pidettiin useiden alojen auktoriteettina.[65][67] Uudet yliopistot muun muassa Prahassa, Wienissä, Kölnissä ja Heidelbergissä olivat aristoteelisia. Samaan aikaan kehittyi kuitenkin myös aristotelismin vastaisia liikkeitä muun muassa Oxfordin ja Pariisin yliopistoissa, eikä vastustus nyt perustunut enää vain teologisiin vaan myös esimerkiksi tietoteoreettisiin ja luonnonfilosofisiin syihin. Eräs askel poispäin aristoteelisesta fysiikasta oli impetusteoria.[67]

Renessanssi ja uusi aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisen aristotelismin on joskus katsottu kangistuneen keskiajalla suoranaiseksi auktoriteettiuskoksi, eikä aristoteeliselta pohjalta kyetty juurikaan uusiin innovaatioihin.[67] Bertrand Russell on kirjoittanut teoksessaan Länsimaisen filosofian historia, että vaikka Aristoteleen ansiot edeltäjiinsä verrattuna ovatkin valtavat, yhtä suuret ovat olleet hänestä hänen seuraajilleen koituneet haitat. Hänen auktoriteettinsa kasvoi niin korkeaksi, että siitä tuli jopa edistyksen este. Russellin mukaan Aristoteleen kuolemasta kesti lähes kaksituhatta vuotta, ennen kuin esiin tuli hänen vertaisiaan filosofeja, ja lähes jokainen edistysaskel renessanssista saakka on edellyttänyt jonkin Aristoteleelta peräisin olevan opin vastustamista.[10]

Uuden ajan alussa monet filosofit ja tiedemiehet pyrkivätkin ottamaan etäisyyttä keskiajan aristotelismiin ja vastustamaan sitä.[19] Esimerkiksi Galileo Galilei, René Descartes, Thomas Hobbes ja John Locke hylkäsivät skolastisen filosofian dogmit filosofiassa ja luonnontieteissä monilta osiltaan.[65] Descartes kirjoitti: ”Aristoteleen periaatteiden virheellisyyttä ei voikaan todistaa paremmin kuin toteamalla, ettei niiden avulla ole kyetty edistymään lainkaan niiden useiden vuosisatojen aikana, joina niitä on seurattu”.[71] Giordano Bruno sanoi, että pari lukua Kopernikusta tarjoaa enemmän tietoa kuin Aristoteles ja kaikki peripateetikot yhdessä.[67]

Aristoteles kattomaalauksessa Vatikaanin museossa.

Liiallisen dogmaattisen jälkimaineen lisäksi Aristotelesta on arvosteltu myös empiirisyyden puutteesta ja tieteellisen menetelmän vastaisuudesta. Uudella ajalla häntä vastaan hyökkäsivätkin erityisesti empiiristen luonnontieteiden edustajat.[67][72] Eräänä esimerkkinä empiirisyyden puutteesta mainitaan usein Aristoteleen virheellinen näkemys, jonka mukaan naisilla on vähemmän hampaita kuin miehillä, mikä toimi puolestaan eräänä perusteluna sille, että miehet ovat naisia parempia;[73] on oletettu, ettei hän olisi päätynyt tällaiseen näkemykseen, mikäli olisi suorittanut huolellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Vaikka Aristoteles tekikin asian suhteen tutkimuksia sekä eläimillä että ihmisillä, havaintoja ei ehkä ole ollut tarpeeksi tai sitten kaikilla tutkituilla naisilla on jostakin syystä vain ollut vähemmän hampaita. Ennakko-oletus naisten huonommuudesta on kuitenkin saattanut vaikuttaa havaintojen tulkintaan.[74]

Aristoteleen näissä asioissa saama jälkituomio oli joskus lähes yhtä liioitteleva kuin jälkimaine. Russellin sanoin, Aristoteleen oikea arviointi vaatii sekä liiallisen jälkimaineen että liiallisen jälkituomion unohtamisen.[10] Aristoteleen voidaan sanoa kärsineen suosiostaan: koska häntä tietyssä vaiheessa pidettiin useiden alojen auktoriteettina, hän on usein saanut edustaa perinteistä kantaa, jota uudistajat ovat vastustaneet. Lisäksi arvostelijat eivät aina erottaneet Aristoteleen omaa ajattelua myöhemmästä skolastisesta ajattelusta ja vaikuttavat välillä kritisoivan enemmän Aristoteleen nimiin laitettua kuin Aristoteleen omaa ajattelua. Aristoteleen maineen voidaan katsoa kärsineen lähinnä siitä, että myöhemmät aristoteelikot pyrkivät puolustamaan hänen teorioidensa kaikkia piirteitä yksisilmäisesti ja äärikonservatiivisesti. Lisäksi monen aristotelismin hylänneen uuden ajan ajattelijan omassa ajattelussa ja käsitteistössä kuitenkin näkyy, että se useinkin pohjautuu aristotelismiin.[65][67][72]

Vaikka Aristoteleen metafyysiset ja luonnontieteelliset näkemykset hylättiin laajalti, uudellakin ajalla hänen vaikutuksensa jatkui kuitenkin monella muulla alalla. Philipp Melanchthon teki Nikomakhoksen etiikasta saksalaisten yliopistojen etiikan alan perusteoksen. Aristoteleen teoriat draamasta, erityisesti sen eri osista, vaikuttivat näytelmäkirjallisuuteen erityisesti 1600-luvun Ranskassa. Aristoteles itse oli sanonut kuvaavansa lähinnä kreikkalaista teatteria, mutta hänen töihinsä suhtauduttiin kuin näytelmien kirjoittamisen reseptiin: Pierre Corneille jopa sanoi, että Aristoteleen kuvaamat draaman periaatteet olivat käypiä "kaikille ihmisille ja kaikkina aikoina".[72]

1800-luvulla G. W. F. Hegel ja Karl Marx olivat innokkaita Aristoteleen tutkijoita. Marxia on joskus kuvattu vasemmistolaiseksi aristoteelikoksi. Charles Darwin arvosti suuresti Aristoteleen biologian tutkimuksia ja piti tätä yhtenä esikuvistaan, vaikka hänen työnsä veivätkin sittemmin pohjan tämän teleologiselta ajattelulta biologiassa.[72] Kaikkein suurin, edelleen kestävä vaikutus Aristoteleella on ollut ehkä logiikan kehittäjänä. Aristoteelinen logiikka eli perinteinen termilogiikka pysyi käytännössä muuttumattomana 1800-luvun loppupuolelle, nykyaikaisen predikaattilogiikan syntyyn saakka. Vielä Immanuel Kant ajatteli, että Aristoteles oli löytänyt kaiken, mitä logiikassa oli löydettävissä.[23]

Nykyaikana kiinnostus Aristoteleen filosofiaa kohtaan on herännyt myös uudelleen. Uusi Aristoteles-tutkimus sai alkunsa 1800-luvulla. Hegelin sanotaan olleen ensimmäinen suuri filosofi, joka luki Aristotelesta pitkään aikaan ja vielä alkukielellä.[67] Uuden kiinnostuksen myötä tutkijat pyrkivät muodostamaan kunnollisen laitoksen Aristoteleen säilyneistä teoksista. Tämä työ huipentui vuodesta 1831 alkaen julkaistuun Berliinin laitokseen.[72]

Myöhemmät tutkijat ovat nähneet Aristoteleen ei niinkään yhden valmiin filosofisen järjestelmän esittäjänä, vaan filosofina, joka kehitti ja muokkasi näkemyksiään läpi tutkielmiensa. Toiset tutkijat taas ovat paneutuneet syvällisesti yksittäisiin tutkimusalueisiin Aristoteleen teoksissa olettamatta, että näkemykset muodostaisivat mitään kokonaisuutta muualla esitettyjen näkemysten kanssa.[72]

Samalla tutkimus on johtanut Aristoteleen ajattelun uudelleenarviointiin, ja hänen teoksistaan on jälleen tullut uusien filosofisten ajatusten ja filosofisen keskustelun lähde. Näin Aristoteleen näkemykset ovat vaikuttaneet uudemmankin filosofisen keskustelun suuntaan.[65] Erityisesti hänen eettiset näkemyksensä ovat olleet tutkimuksen kohteina: aristoteelinen hyve-etiikka koki uuden tulemisen 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla (uusaristotelismi).[1] Aristoteelista logiikkaa puolestaan on tutkittu nykyaikaisen matemaattisen logiikan menetelmillä, mikä on paljastanut yhtäläisyyksiä lähestymistavoissa.[23] Antiikin filosofian tutkija Terence Irwinin mukaan Aristoteleen pysyvää filosofista arvoa voikin paremmin arvostaa, kun häntä ei pidä sen enempää kyseenalaistamattomana auktoriteettina kuin vanhentuneiden ja poisheitettyjen ajatusten varastonakaan.[65]

  • Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit, s. 160–173, 498–503 (V.1). Suomentanut sekä esittelyn ja selitykset kirjoittanut Marke Ahonen. Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3
  • Knuuttila, Simo: "Aristoteles". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999, s. 57–76.
  • Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0
  • Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia, s. 193–250. (I osa: Vanhan ajan filosofia) Suomentanut J. A. Hollo. Helsinki: WSOY, 2001.
  1. a b c d e f g h i Shields, Christopher: Aristotle The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 9.3.2011. (englanniksi)
  2. a b c d Fieser, James & Dowden, Bradley (toim.): Aristotle The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 9.3.2011. (englanniksi)
  3. a b c d Curnow, Trevor: The Philosophers of the Ancient World: an A–Z guide, s. 45–47. London: Duckworth, 2006. ISBN 0715634976
  4. a b c Knuuttila 1999, s. 57–61.
  5. McClellan, James Edward & Dorn, Harold: Science and technology in world history: an introduction, s. 76. (Science and Technology in World History) JHU Press, 2006. ISBN 0801883598 Teoksen verkkoversio.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature (Arkistoitu – Internet Archive), s. 327–339. 1853.
  7. Diogenes Laertios (DL): Merkittävien filosofien elämät ja opit V.1.6,9.
  8. a b c d e f DL V.1-10.
  9. a b Smith, William: Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology (Arkistoitu – Internet Archive), s. 317–344. 1870.
  10. a b c Russell 2001, I.ii.19, s. 193–196.
  11. Strabon: Geografia XIII.1.54.
  12. Plinius vanhempi: Naturalis historia.
  13. Athenaios: Deipnosofistai IX.398.
  14. Schneider, Johann Gottlob (toim.): Aristotle's History of animals: In ten books, s. 297. (Bohn's classical library, nide 7. Kääntäjä Richard Cresswell) H. G. Bohn, 1862. Teoksen verkkoversio.
  15. a b c d Miller, Fred: Aristotle's Political Theory The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 29.3.2011. (englanniksi)
  16. a b c d e f Turner, William: Aristotle Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. Viitattu 6.4.2011. (englanniksi)
  17. a b Dante: Jumalainen näytelmä, "Helvetti", laulu IV, 121. Suomentanut Eino Leino.
  18. Aristoteles: Metafysiikka 982b12.
  19. a b c d e Tuominen, Miira: Aristoteles Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi. Viitattu 29.4.2011.
  20. a b c d DL V.28-34.
  21. Barnes, Jonathan: Aristotle: a very short introduction, s. 136–139. Oxford University Press, 2000. ISBN 0192854089 Teoksen verkkoversio. ("our modern notion of scientific method is thoroughly Aristotelian"); Gauch, Hugh G.: Scientific method in practice, s. 45–48. Cambridge University Press, 2003. ISBN 0521017084 Teoksen verkkoversio. ("Aristotle got 70% of scientific method right").
  22. a b c Knuuttila 1999, s. 61–66.
  23. a b c d Smith, Robin: Aristotle's Logic The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 29.3.2011. (englanniksi)
  24. Tämänkaltaisia esimerkkejä peripateettisista syllogismeista esiintyi jo antiikin aikana. Esimerkiksi Sekstos Empeirikos: Pyrrhonismin pääpiirteet II.195–197.
  25. a b Knuuttila 1999, s. 68–74.
  26. Aristoteles: Metafysiikka 981b14-983a12.
  27. a b Cohen, S. Marc: Aristotle's Metaphysics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 15.4.2011. (englanniksi)
  28. Aristoteles: Metafysiikka 1013a25-b1.
  29. a b c d e f Bodnar, Istvan: Aristotle's Natural Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  30. a b c Kraut, Richard: Aristotle's Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 31.3.2011. (englanniksi)
  31. Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1103a1-10, 1139a3-8.
  32. Kraut, Richard (toim.): The Blackwell Guide to Aristotle's Nicomachean Ethics, s. 1–2, 12. Blackwell, 2006. ISBN 978-1-4051-2020-3
  33. Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka I.2, 1094b7-10.
  34. Miller, Fred: Aristotle's Political Theory The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 31.3.2011. (englanniksi)
  35. a b c Miller, Fred: Political Naturalism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 15.4.2011. (englanniksi)
  36. a b Aristoteles: Politiikka I.2.
  37. DL V.27.
  38. Lewis, David Malcolm & Boardman, John: The Cambridge ancient history: The fourth century B.C. s. 628. Cambridge University Press, 1994. ISBN 0521233488 Teoksen verkkoversio.
  39. a b Rapp, Christof: Aristotle's Rhetoric The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 31.3.2011. (englanniksi)
  40. Sachs, Joe: Aristotle: Poetics The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  41. Morrissey, Christopher S.: Review: Aristotle's Poetics for Screenwriters: Storytelling Secrets from the Greatest Mind in Western Civilization by Michael Tierno Scope – an online journal of film & tv studies. Institute of Film & TV Studies, University of Nottingham. Viitattu 1.4.2011.
  42. Aristoteles: Fysiikka 192b20–23.
  43. Esimerkiksi Aristoteles: Fysiikka I, Metafysiikka I.
  44. Aristoteles: Metafysiikka 1026a27–31, 1037a14f.
  45. Mendell, Henry: Aristotle and Mathematics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  46. Mendell, Henry: Aristotle and Greek Mathematics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  47. a b Boylan, Michael: Aristotle's Biology The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  48. a b Lennox, James: Aristotle's Biology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  49. a b c Shields, Christopher: Aristotle's Psychology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 1.4.2011. (englanniksi)
  50. a b Lorenz, Hendrik: Ancient Theories of Soul: Aristotle's Theory of Soul The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  51. Aristoteles: Sielusta 412a12–22.
  52. Plutarkhos: "Cicero". Teoksessa Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja, s. 165. Suomentanut Kalle Suuronen. Helsinki: WSOY, 2001.
  53. Encyclopaedia Britannica 11th ed. (1911), hakusana ”Aristotle”. Encyclopaedia Britannica Company, Cambridge, Englanti.
  54. a b Wedin, Michael V.: ”Aristotle”. Teoksessa Audi, Robert (toim.): The Cambridge Dictionary of Philosophy. (2. painos) Cambridge, UK: Cambridge University Press, 1999. ISBN 9780521637220
  55. Charles, David: ”Aristotle”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition, s. 54–57. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1 (englanniksi)
  56. DL V.1.22–27.
  57. Lukács, B.: A Note to the Lost Books of Aristotle rmki.kfki.hu. Viitattu 2.2.2010.
  58. Popham, Peter: Battle for the books of Herculaneum angelfire.com. 22.5.2005. Viitattu 9.3.2011.
  59. Janko, Richard: Aristotle's Poetics among the Herculaneum Papyri personal.umich.edu. Viitattu 9.3.2011.
  60. Barnes, Jonathan: The Cambridge Companion to Aristotle, s. xxi–xxv. Cambridge: Cambridge University Press, 1995. ISBN 0521422949
  61. a b Zeyl, Donald J. & Devereux, Daniel & Mitsis, Phillip (toim.): Encyclopedia of classical philosophy, s. 372. Greenwood Press, 1997. ISBN 0313287759
  62. Matsen, Patricia P. & Rollinson, Philip B. & Sousa, Marion: Readings from classical rhetoric, s. 96. SIU Press, 1990. ISBN 0809315920 Teoksen verkkoversio.
  63. Rowson, Everett K.: Review: The Theology of Aristotle and Some Other Pseudo-Aristotelian Texts Reconsidered. (Reviewed work(s): Pseudo-Aristotle in the Middle Ages: The Theology and Other Texts by Jill Kraye; W. F. Ryan; C. B. Schmitt) Journal of the American Oriental Society, Jul.–Sep. 1992, 112. vsk, nro 3, s. 478–484. Artikkelin verkkoversio.
  64. Aristotle & Pseudo-Aristotle Greek Medicine. Viitattu 2.2.2010.
  65. a b c d e f g h i j k l Irwin, T. H.: "Aristotle". Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Routledge Encyclopedia of Philosophy. London: Routledge, 1998. ISBN 0-415-07310-3
  66. Kraut, Richard: Plato The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  67. a b c d e f g h Höffe, Otfried: Aristotle, s. 198–202. (SUNY series in ancient Greek philosophy) SUNY Press, 2003. ISBN 079145634X Teoksen verkkoversio.
  68. Augustinus: Jumalan valtio VIII.xii. Teoksessa Augustinus: Jumalan valtio, s. 462. (Osa I) Suomentanut Heikki Koskenniemi. Helsinki: WSOY, 2003.
  69. Työrinoja, Reijo: "Platonismi, aristotelismi ja teologia keskiajalla". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999, s. 117–139.
  70. Dante Alighieri & Musa, Mark: Inferno, s. 58–59. (Dante Alighieri's Divine Comedy, nide 1) Indiana University Press, 2004. ISBN 025332968X Teoksen verkkoversio.
  71. Descartes, René: "Tekijän kirje tämän kirjan kääntäjälle". Teoksessa Descartes, René: Filosofian periaatteet, s. 35. (Teokset III) Suomentanut Mikko Yrjönsuuri, Jari Kaukua, Sami Jansson ja Tuomo Aho. Helsinki: Gaudeamus, 2003.
  72. a b c d e f Charles, David: ”Aristotelianism”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition, s. 51–54. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1 (englanniksi)
  73. Aristoteles: Eläinoppi (HA) 501b20-24.
  74. Dean-Jones, Lesley: Women's Bodies in Classical Greek Science, s. 81–82. Oxford University Press, 1996. ISBN 0198150466 Teoksen verkkoversio., Roberts, Jean: Routledge philosophy guidebook to Aristotle and the Politics, s. 53. Taylor & Francis, 2009. ISBN 041516575X Teoksen verkkoversio., Mayhew, Robert: The female in Aristotle's biology: reason or rationalization, s. 81–83. University of Chicago Press, 2004. ISBN 0226512002 Teoksen verkkoversio., Pomeroy, Sarah B.: Women's history and ancient history, s. 126–127, 137. UNC Press Books, 1991. ISBN 0807843105

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
link=Kirja:
link=Kirja:

Kirja:Aristoteles


Kirjat ovat artikkelikokoelmia, jotka voidaan tulostaa tai ostaa painettuna kirjana.

Suomennetut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaudeamus on julkaissut vuosina 1989–2006 Aristoteleen teosten yhdeksänosaisen suomennossarjan.

  • Aristoteles: Kategoriat. Tulkinnasta. Ensimmäinen analytiikka. Toinen analytiikka. ((Katēgoriai. Peri érmēneias.) Suomentanut ja selitykset laatinut Lauri Carlson. (Analytika protera.) Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. (Analutika ústera.) Suomentanut ja selitykset laatinut Juha Sihvola. Teokset 1) Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-581-9
  • Aristoteles: Topiikka. Sofistiset kumoamiset. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-804-4
  • Aristoteles: Fysiikka. Helsinki: Gaudeamus, 1992. ISBN 951-662-546-0
  • Aristoteles: Taivaasta. Syntymisestä ja häviämisestä. ((De caelo. De generatione et corruptione.) Suomentaneet Tuija Jatakari ja Petri Pohjanlehto. Selitykset Taneli Kukkonen. Teokset 4) Helsinki: Gaudeamus, 2003. ISBN 951-662-872-9
  • Aristoteles: Sielusta. Pieniä tutkielmia. Eläinten liikkeestä. ((De anima. Parva naturalia. De motu animalium.) Suomentaneet ja selitykset laatineet Marke Ahonen, Tuija Jatakari, Simo Knuuttila, Kati Näätsaari, Juha Sihvola) Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-546-0
  • Aristoteles: Metafysiikka. ((Ta meta ta fysika.) Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari ja Petri Pohjanlehto. Selitykset laatinut Simo Knuuttila. Teokset 6) Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-492-8
  • Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. ((Ethica Nicomachea.) Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. 2. tarkistettu painos. (1. painos 1989.) Teokset 7) Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-941-5
  • Aristoteles: Politiikka. ((Politica.) Suomentanut A. M. Anttila. Selitykset laatinut Juha Sihvola. Teokset 8) Helsinki: Gaudeamus, 1991. ISBN 951-662-515-0
  • Aristoteles: Retoriikka. Runousoppi. ((Rhetorica. Poetica.) Suomentaneet Paavo Hohti, Päivi Myllykoski (Retoriikka) ja Paavo Hohti (Runousoppi). Selitykset laatinut Juha Sihvola. Teokset 9. Classica-sarja) Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-702-1
  • Aristoteles: Urheus. (Mahdollisesti epäperäinen hymni Hermiaalle.) Niin & näin, 1994, nro 1, s. takakansi. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Aristoteles: Protreptikos-fragmentti. (Suomentaneet Juha Himanka, Tuomas Nevanlinna, Eero Salmenkivi ja Erja Salmenkivi.) Niin & näin, 2008, nro 4, s. 50–51.
  • Aristoteles: ”Runousoppi”, Aristoteleen runousoppi: Opas aloittelijoille ja edistyneille. (Toimittaneet Timo Heinonen ym. Suomentaneet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen) Helsinki: Teos, 2012. ISBN 978-951-851-295-3

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Barnes, Jonathan (toim.): The Complete Works of Aristotle. (Volumes I and II) Princeton: Princeton University Press, 1984. Englanninkielinen käännös.
  • Aristotle's Works. (23 osaa. Loeb Classical Library) Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1953–1991. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
  • Anagnostopoulos, Georgios: The Blackwell Companion to Aristotle. Oxford: Blackwell, 2009. ISBN 1405122234
  • Barnes, Jonathan: The Cambridge Companion to Aristotle. Cambridge: Cambridge University Press, 1995. ISBN 0521422949
  • Shields, Christopher John: Aristotle. London: Routledge, 2007. ISBN 0415283329

Muuta kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Heinonen, Timo ym.: Aristoteleen Runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2012. ISBN 978-951-851-295-3
  • Holvas, Jakke: Aristoteles: suurisieluisuudesta. Vantaa: Kustannusvalmennus P. & K., 1999. ISBN 952-5167-12-7
  • Sihvola, Juha: Hyvän elämän politiikka: näkökulmia Aristoteleen poliittiseen filosofiaan. Helsinki: Tutkijaliitto, 1994. ISBN 951-9297-94-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit:

Ensyklopedia-artikkeleita:

  • Fieser, James & Dowden, Bradley (toim.): Aristotle The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  • Kenny, Anthony J. P.: Aristoteles Encyclopedia Britannica. (englanniksi)
  • Shields, Christopher: Aristotle The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Tuominen, Miira: Aristoteles Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
  • Turner, William: Aristotle Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)

Teoksia:

Tekstejä ja artikkeleita: