Cheyennet

Cheyennet
Pohjoisten cheyennien lippu
Väkiluku	15 000
Merkittävät asuinalueet Montana Oklahoma
Kielet	englanti, cheyenne
Uskonnot	kristinusko,aurinkotanssi intiaanikirkko
Sukulaiskansat	algonkinkieliset heimot, kuten arapahot ja mustajalat
Infobox OK

Cheyennet (johdettu dakotan kielen sanasta "shahi yena" = "vieraskieliset") on tasangoilla elävä tunnettu intiaanikansa, jonka muodostivat alun perin kaksi lähisukuista itsenäistä kansaa: varsinaiset cheyennet ja sutaiot. He puhuivat algonkinien murretta ja olivat lähtöisin Minnesotasta. 1600–1700-lukujen vaihteessa tapahtunut muuttoliike toi cheyennet suurille tasangoille, jossa heidän kulttuurinsa muotoutui uudelleen. Cheyenneistä tuli hevosilla pitkiä matkoja liikkuvia biisoninmetsästäjiä, ja heidät tunnettiin erityisen taitavina ratsastajina.

Cheyennet olivat mukana monissa intiaanisodissa Yhdysvaltain joukkoja vastaan. Little Big Hornin taistelussa vuonna 1876 cheyennet auttoivat siouxeja tuhoamaan kenraali George Armstrong Custerin seitsemännen ratsuväkirykmentin.

Historia

Siirtyminen tasangoille

1600-luvulla alkanut voimakas itäisten intiaanikansojen liikehdintä sai myös cheyennet etsimään uusia elintiloja. He jättivät asteittain maansa Wisconsinin ja itäisen Minnesotan metsämailla ja kulkivat kohti länttä. Heidän siirtymisensä syystä tasangoille on esitetty erilaisia arveluita. Siouxien, assiniboinien, mahdollisesti myös creiden painostamina cheyennien on uskottu liikkuneen länteen.

Siirtyminen nykyiseen Pohjois-Dakotaan ei tehnyt cheyenneistä kokopäiväisiä metsästäjiä. He viljelivät maata ja kävivät kauppaa mandanien ja hidatsojen kanssa. Saatuaan ensimmäiset hevosensa 1700-luvun puoliväliin mennessä cheyennet alkoivat liikkua laajemmilla alueilla. He säilyttivät kuitenkin ainakin osan kiinteistä kylistään, joita ympäröivät maissipellot. Joskus vuosina 1770–1790 idästä tunkeutuneet ojibwat tuhosivat suuren cheyennien kylän Sheyenne-joen varrella. Myöhemmin tehdyissä kaivauksissa löytyi 70 cheyennien hävitettyä maamajaa, ja paljon tavaraa, jotka kertoivat kaupankäynnistä myös eurooppalaisten kanssa. Arkeologit tuntevat kylän nimellä Biesterfeldt. Paaluvarustuksella ympäröidyssä kylässä arvellaan asuneen noin 900 asukasta.

Tapahtuma sai cheyennet siirtymään kohti etelää ja länttä. 1700-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana he ystävystyivät kielisukulaistensa arapahojen kanssa. Cheyennien jakaantuessa kahdeksi erilliseksi joukoksi tekivät arapahot samoin. Pohjoiset ryhmät asettuivat North Platte -joen varsille, kun taas eteläiset cheyennet ja arapahot pitivät leirejään ympäri Arkansasin tasankoja. He olivat yleensä näköetäisyydellä eteläisen Coloradon kallioihin.

Sodat muita intiaaneja vastaan

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella lakotojen loputon painostus ajoi cheyennet ja arapahot pois Mustien kukkuloiden alueelta Etelä-Dakotasta kohti etelää. Cheyennet jättivät viimeisenkin kosketuksen maanviljelyyn ja siirtyivät kokopäiväisiksi tasankojen ratsastajiksi. Etsiessään uusia metsästysmaita etelämpänä he joutuivat vastatusten pawneiden, osagien ja keskinäisen liiton solmineiden comanchien, kiowien ja kiowa-apachien kanssa. Cheyennet ja arapahot työnsivät pohjoisimmat comanchet Arkansas-joen eteläiselle puolelle. Rauhanomaisina aikoina cheyennet näyttelivät tärkeää roolia niin eteläisten kuin pohjoisten tasankojen kaupankäynnin välittäjinä. He kuljettivat comanchien kauppahevosia ja muuleja Ylä-Missourin kauppapaikoille ja kauas länteen mustajaloille. Vastineeksi cheyennet saivat Kanadan valkoisten kauppiaiden kautta tulleita teollisuustuotteita, varsinkin aseita.

Pohjoisesta kulkeutuva tuliaseistus lisäsi merkittävästi ratsastavien tasankoheimojen vaarallisuutta. Vaikka osa heidän energiastaan meni keskinäisiin sodankäynteihin, ilmeinen vaara uudisasukkaiden ja intiaanien välisistä rettelöistä lisääntyi. Itäinen raja osoittautui hyvin aseistettujen tasankointiaanien muodostamaksi muuriksi, jonka yli uudisasutuksella ei ollut asiaa.

Siirtolaisten nopean kasvun seurauksena toisiinsa vihamielisesti suhtautuneet heimot alkoivat solmia keskinäisiä liittoja. Cheyennet ja lakotat lopettivat keskinäiset vihollisuutensa 1830. Vuosikymmen myöhemmin cheyennet solmivat pysyvän rauhan comanchien ja kiowien kanssa. Kun Texas vuonna 1845 liitettiin pohjoisvaltioihin, Liittohallitus teki joitakin yrityksiä kehittää rauhanpolitiikkaa cheyennien ja eritoten comanchien kanssa. Alueella kiertelevät erikoisasiamiehet onnistuivat pitämään intiaanit suhteellisen hyvin erossa kahakoista valkoisten kanssa. Tasangoilla käytiin kuitenkin eri heimojen välisiä sotia. Cheyennet jatkoivat kahinointiaan pawneiden, shoshonien sekä crowtten kanssa, ja kävivät sotaa läntisiä uteja vastaan.

Sand Creekin verilöyly

Pääartikkeli: Sand Creekin verilöyly

Camp Weldin neuvottelussa syyskuussa 1864 cheyennet ilmaisivat halunsa rauhaan, mutta heitä ei kuunneltu.

Sand Creekin raakuudet lopettivat eversti John Chivingtonin uran.

1850-luvun Coloradon kultalöydöt ja niitä seurannut kaivostoiminta enteilivät huonoja aikoja eteläisille cheyenneille. Arapahojen tavoin he joutuivat luopumaan suurista maa-alueista. Intiaanit eivät pysyneet heille osoitetulla Sand Creekin lähes riistattomalla alueella vaan metsästivät reservaattinsa ulkopuolella. Ravinnon niukkuus sai heidät ostamaan ja varastamaan ruokaa uudisasukkaiden vankkurikaravaaneista. Coloradon kuvernööri John Evans päätti korjata syntyneen ongelman hävittämällä intiaanit. Hän turvautui metodistikirkon puheenjohtajaan ja armeijan everstiin John M. Chivingtoniin.

Lokakuussa 1864 amerikkalaisten sotilaiden iskun kohteeksi valittiin Sand Creekin cheyennien reservaatti. Hyökkääjät kuuluivat Chivingtonin joukkoihin, joita oli värvätty Detroitissa pitämällä julkisesti esillä cheyennien surmaamaa valkoista perhettä. Coloradon sotilaat surmasivat 133–300 cheyenneä (arviot kaatuneista vaihtelevat) ja silpoivat nämä erittäin julmasti. Samalla surmattiin myös maineikas sotapäällikkö mutta vanhoilla päivillään rauhan kannattajaksi muuttunut Valkoinen Antilooppi. Virallisessa selonteossaan Chivington kertoi ampuneensa 400–500 soturia, ja sama luku ilmoitettiin myöhemmin sanomalehdissä.

»Kulkiessani taistelukentällä seuraavana päivänä en nähnyt yhdenkään miehen, naisen tai lapsen ruumista jolta ei olisi päänahkaa nyljetty ja useissa tapauksissa ruumiita oli silvottu mitä kauheimmilla tavoilla. Sikäli kun tiedän ja uskon niin nämä hirmuteot suoritettiin Chivingtonin tietäen enkä tiedä hänen ryhtyneen mihinkään toimenpiteisiin niiden estämiseksi.»
(Verilöylyn jälkiä kauhistellut Luutnantti James Connor. )

Denverin kaduilla Chivingtonia juhlittiin kahden viikon ajan suurena Sand Creekin "taistelun" sankarina. Huhut humalaisista sotilaista teurastamassa puoluskyvyttömiä naisia ja lapsia käänsivät kuitenkin yleiset mielipiteet Chivingtonia vastaan, ja kongressi päätti laittaa Sand Creekin massamurhan tutkimusten alle. Vuonna 1865 Chivington pakotettiin eroamaan Coloradon miliisistä ja jättämään politiikka.

Washita-joelta Little Bighorniin

Tiedon leviäminen Sand Creekin tapahtumista käänsi paitsi cheyennet, myös muut heimot uudisasukkaita vastaan. Cheyennien koirasotilaat, johtajinaan Iso Härkä ja Valkoinen Hevonen, omaksuivat jatkuvan häirintäpolitiikan Coloradoa ja Kansasia vastaan. Intiaanit hyökkäilivät vaunukaravaaneihin, sotilaallisiin etuvartioasemiin ja rancheille, ja polttivat Julesburgin pikkukaupungin. Kesällä 1867 koko Denverin kaupunki oli eristetyssä tilassa, kun cheyennet ja heidän liittolaisensa järjestivät kostoiskuja Sand Creekin kaatuneitten puolesta. Yhdysvaltain senaatti puuttui asiaan nimittämällä kenraali William T. Shermanin johtamaan intiaanipolitiikkaa ja tukahduttamaan väkivallan.

Cheyennet olivat vailla mahdollisuuksia Custerin yllätyshyökkäyksen edessä.

Vuonna 1868 Washita-joen taistelussa Yhdysvaltojen armeija kävi everstiluutnantti George Armstrong Custerin johdolla reservaatissa eläneiden rauhanomaisten cheyennien kimppuun; 103 intiaania surmattiin, enimmäkseen naisia ja lapsia. Surmattujen joukossa oli myös päällikkö Musta Kattila, joka oli selvinnyt hengissä Sand Creekistä ja oli yrittänyt kaikesta huolimatta elää rauhassa valkoisten kanssa.

"Kerran ajattelin olevani ainoa mies joka pysyisi itsepintaisesti valkoisen miehen ystävänä. Mutta nyt kun he ovat tulleet ja ryöstäneet majamme, hevosemme ja kaiken muun niin minut enää vaikea uskoa valkoiseen mieheen". (cheyenne päällikkö Musta Kattila, kuoli Washita-joen verilöylyssä talvella 1868)

Washitan tapausten jälkeen cheyennet vetäytyivät Coloradosta ja Kansasista. Eteläiset cheyennet asetettiin 1869 reservaattiin Oklahoman länsiosiin. He eivät luopuneet vastarinnasta Yhdysvaltoja vastaan vaan tukivat comancheja ja kiowia näiden monissa sodissa Texasia vastaan. Pohjoinen kansanosa, joka asui vapaana Nebraskan ympäristössä, osallistui lakotojen rinnalla Istuvan Härän sotiin Wyomingissa ja Montanassa.

Custerin viimeinen hyökkäys.

Vuonna 1876 käytyä Little Bighornin taistelua edeltävinä viikkoina cheyennet, lakotat ja arapahot keräsivät yhteen leiriin yli 10 000 intiaania, joista arviolta 4 000 oli sotureita. Tämä intiaanileiri oli pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen suurin yhteenliittoutuma ennen reservaatteihin siirtoja. Liittouman päätarkoitus oli estää valkoisten tunkeutuminen Black Hillsiin, joka oli lakotojen pyhä paikka. Tuleva taistelu jäi historiaan Little Bighornin verilöylynä missä George A. Custerin joukot tuhottiin viimeiseen mieheen. Washita-joen verilöylystä ja Little Big hornin taistelusta on tehty myöhemmin useita elokuvia, joista ehkä vaikuttavimpia ovat vanhemmista teoksista Little Big Man (1970) ja uudemmista Son of the Morningstar (1991). Cheyennien panos tuhoisassa rynnäkössä oli aika vahva. Heidän päällikkönsä Pieni Susi, Valkoinen Härkä, Kaksi Kuuta ja Tylsä Veitsi joukkoineen osallistuivat aktiivisesti sotaan, kunnes lopulta antautuivat sotilaille.

Pako Oklahomasta

Vuosina 1876–1877 suurin osa pohjoisia cheyennejä pakotettiin siirtymään reservaattiin Oklahomaan. Vain pieni ryhmä heistä sai jäädä eteläiseen Dakotaan. Montanaan jääneet 200 Kahden Kuun alaista soturia värväytyivät eversti Nelsonin taisteluosaston tiedustelijoiksi Yhdysvaltain joukkoihin nez percé -intiaaneja vastaan.

Pohjoiset cheyennet pakenivat Oklahomasta syyskuussa 1878. Riistan vähyys ja veden niukkuus olivat suurimmat päätökseen vaikuttaneet tekijät. Hallituksen tarjoamat ruoka-annokset eivät riittäneet poistamaan nälkää, ja malaria koetteli muiden tautien ohella nälkiintyneitä intiaaneja Cheyenneille alun perin luvattu mahdollisuus reservaattielämään omilla maillaan pohjoisilla tasangoilla oli osoittautunut yhdeksi monista Yhdysvaltain esittämistä katteettomista lupauksista. Samana syksynä 297 cheyenneä, joukossa naisia ja lapsia, jätti tiipiinsä tyhjilleen. Pakolaisten johdossa olivat monissa sodissa karaistuneet päälliköt Tylsä Veitsi ja Pieni Susi. He halusivat johtaa kansansa kaukaiseen Montanaan mielessään pelko siitä, että kansa tuhoutuisi Oklahomassa. Edessä olevan matkan pituus oli liki 2 000 kilometriä, eikä hevosia riittänyt kuin osalle pakolaisista .

Cheyennejä takaa ajanut Yhdysvaltojen ratsuväki saavutti heidät erämaassa. Poteroihin kaivautuneet cheyennet saivat kivääritulellaan takaa-ajajat vetäytymään. Tämän jälkeen pakolaiset onnistuivat siirtymään Kansasin läpi Nebraskaan. Paon aikana cheyennet varastivat ruokaa ja hevosia uudisasukkailta. Talven lähestyessä intiaanit jakaantuivat kahdeksi eri ryhmäksi kummankin päällikön alaisuudessa. Osa menehtyi lumeen ja kylmyyteen, mutta useimmat selvisivät talven yli. Pienen Suden johtama joukko saapui Montanaan maaliskuussa seuraavana vuonna. Täällä he liittyivät Kahden Kuun johtamiin cheyennesotureihin, jotka olivat taistelleet eversti Nelsonin joukoissa.

Tylsän Veitsen alaisuuteen jääneet cheyennet joutuivat ennen talvea Nebraskassa Yhdysvaltain sotajoukkojen vangitsemiksi. Vangitut cheyennet kieltäytyivät palaamaan takaisin Oklahomaan. Sotilasjoukkojen komentaja otatti intiaaneilta aseet ja teljetytti heidät Fort Robinsonin linnakkeessa olevaan jääkylmään makasiiniin ilman ruokaa ja juomaa. Teolla oli traaginen seuraus. Cheyennien joukossa olevista lapsista osa jäätyi kuoliaaksi. Tämä sai intiaanit kokoamaan piilottamansa tuliaseet, ja he onnistuivat murtautumaan ulos parakista. Pakomatka lumen peittämille preerioille päättyi kuitenkin melko lyhyeen. Takaa-ajoon rynnänneet Yhdysvaltain sotilaat avasivat tulen pakenevien cheyennien joukkoon. Moni cheyenne menetti henkensä sotilaiden luotien kaataessa heidät lumen keskelle. Kaatuneiden joukossa oli Tylsän Veitsen tytär. Pakoon päässeiden jälkiä oli helppo seurata lumeen jääneiden verijälkien perusteella. Haavoittuneet, pakkasen ja nälän näännyttämät cheyennet otettiin kiinni talviselta preerialta. Päällikkö Tylsä Veitsi pääsi vaimonsa, poikansa ja joidenkin sukulaistensa kera pakenemaan Punaisen Pilven reservaattiin, jossa heidät pidätettiin.

Tämä tragedia ravisteli voimakkaasti Yhdysvaltain hallitusta, kun tieto tapahtumista päätyi sanomalehtiin eri puolilla maata. Yleinen mielipide kääntyi nopeasti intiaanien puolelle, ja tekoa pyrittiin hyvittämään. Pohjoisille cheyenneille perustettiin oma reservaatti Montanaan, jonne siirtyi myöhemmin myös Oklahomaan jäänyt kansanosa tästä cheyennien haarasta.

Nykyaika

Vuoden 2004 väestönlaskennassa saatiin tulokseksi runsaat 15 000 cheyenneä. Etelän cheyennet asuvat yhdessä eteläisten arapahojen kanssa Oklahoman keskiosissa. Pohjoinen kansanosa elää Kaakkois-Montanassa. Yhdysvallat on tehnyt parhaansa muuttaakseen cheyennet yksinomaan englanninkieliseksi väestöryhmäksi, mutta he ovat tästä huolimatta onnistuneet säilyttämään oman kielensä. Omasta uskonnostaan useimmat cheyennet luopuivat ja siirtyivät peyotismin kannattajiksi, joka on saanut sijaa monien Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen keskuudessa. Vuonna 1992 Yhdysvaltain senaattiin valittu Ben Nighthorse Campbell oli ensimmäinen intiaanisenaattori vuoden 1932 jälkeen. Poliittisella urallaan Campbell keskittyi moniin intiaanikysymyksiin, ja Sand Creekin verilöylyn kansallinen muistomerkki pystytettiin hänen aloitteestaan.

Nyttemmin cheyennet ovat onnistuneet elvyttämään vanhaa kulttuuriaan. He ovat lakotojen tavoin uudelleen ryhtyneet harjoittamaan aurinkotanssia, joka pidetään "Uuden elämän majassa". Vuonna 2010 pohjoiset cheyennet järjestivät tasankointiaanien viittomakielen taitajille ja siitä kiinnostuneille kielenopiskelijoille konferenssin reservaatissaan Montanassa.

Kulttuuri

Ennen tasankoja

Minnesotassa asuessaan cheyennien on arveltu olleen suurimmaksi osaksi maanviljelijöitä kuten ympäristön muidenkin heimojen, viljellen papua, maissia ja tupakkaa. Ensimmäinen havainto cheyenneistä on vuodelta 1680, jolloin joukko heidän kansansa edustajia oli vieraillut Illinois’n alueelle rakennetussa ranskalaisten linnakkeessa Fort Chevecouerissa. Cheyennet, joita oli kutsuttu nimellä Chaa, olivat kertoneet asuvansa suuren joen laaksoissa, jossa oli paljon majavia sekä muita turkiseläimiä. Tasankojen merkkikielessä ranskalaiset tulkitsivat väärin cheyennien tapaa esitellä itsensä. Oikealla etusormella tehdyt perättäiset nopeat vedot vasempaan käteen eivät tarkoittaneet sormien eikä käden silpomista, vaan ne kuvasivat juovikkaita nuolia, jolla nimellä cheyennet tunnettiin shoshonien, hidatsojen ja comanchien keskuudessa, viitaten heidän vanhaan mieltymykseensä siivittää nuolensa kalkkunan sulilla tai höyhenillä.

Cheyennien naisilla oli paljon arvovaltaa.

Cheyennet olivat pitkäkasvuisia, ja eurooppalaisten on kerrottu ihailleen heidän komeuttaan. Naisilla oli säännölliset piirteet ja heitä kuvailtiin kauniiksi. Naisilla oli paljon arvovaltaa kansansa keskuudessa, mutta heiltä vaadittiin myös moitteetonta siveyttä. Cheyennit koostuivat monista pienistä heimoista.

Asuminen

Cheyennien alkuperäinen asumus oli vigvami. Myöhemmin he omivat muista kulttuureista sekä maamajan, että tiipiin käytön. Elämä kylissä alkoi varhain aamuisin. Jo ennen auringonnousua ryhdyttiin valmistelemaan tulevaa päivää. Kun naiset kantoivat vettä läheisistä puroista, miehet ja pojat kävivät aamuisella uinnilla. Talvisin hypättiin avantoon.

Aamupäivällä leirit ja kylät olivat jo täynnä elämää naisten tehdessä ruokaa ja poikien noutaessa hevoset laitumilta. Ruokailun jälkeen keräännyttiin ympyrään kuuntelemaan itkijänaisen joka-aamuiset rukoukset. Hänen lopetettuaan niin miehet, naiset kuin lapsetkin olivat vapaita poistumaan päivittäisten askareittensa pariin. Lasten leikkiessä kylien läheisyydessä naiset huolehtivat asunnoista ja kerääntyivät ryhmissä metsiin marjastamaan tai keräämään yrttejä ja karsimaan puista kuolleet oksat. Nuoret miehet kehittivät henkilökohtaisia taitojaan tai kokoontuivat vanhojen viisaiden miesten ympärille kuuntelemaan näiden tarinoita kansansa historiasta ja vanhoista perinteistä. Hämärän tullen alkoi yleinen hälinä. Lääkemiehet lukivat ääneen loitsuja majoissaan, rakastuneet pojat soittivat harppujaan kylän laidoilla, ja monista tiipiistä kantautui laulua ja rummutusta nuorten cheyennien sosiaalisen kanssakäymisen merkiksi.

Muotoutuminen

Cheyennien suullisen perimätiedon mukaan rikokset kuten murhat ja varkaudet olivat yleisiä heidän oman kansansa keskuudessa varhaisina aikoina. Poistaakseen tämän epäjärjestyksen ja kaaoksen cheyennien kulttuurisankari Makea Rohto teki matkan Black Hillsiin eli Mustille vuorille nykyiseen Etelä-Dakotaan keskustellakseen heidän korkeimman Jumalansa Maiyunin kanssa. Palatessaan vuorilta kansansa pariin Makealla rohdolla oli mukanaan valmis ratkaisumalli sosiaalisten ongelmien poistamiseksi cheyennien keskuudesta. Ensin koottiin heimoneuvosto, joka muodostui neljästäkymmenestäneljästä kyläkuntien päälliköstä. Sen jälkeen valittiin kuusi soturiseuraa, joiden johtajilla oli suurin päätösvalta neuvostossa. Seurojen nimet olivat Woksihitaneo (kettumiehet), Mahohivas (Punaiset kilvet), Hotamimasaw (Hullut koirat), Himoiyoqis (Kierot keihäät), Konianutqio (Susisoturit) ja myöhemmin perustettu hotamétaneo’o (koirasotilaat). Seurojen välillä esiintyi keskinäistä kilpailua sotilaallisten taitojen näyttämisessä.

Koirasotilaat

Arvostetuimpaan asemaan nousi koirasoturien seura, jonka tehtäviin kuului alun perin kurin ja järjestyksen ylläpito niin metsästys- kuin sotaretkilläkin. Kurinpito oli ankaraa. Sääntöjä rikkonut soturi saatettiin piestä jopa raajarikoksi. Cheyennien sisäiset riitaisuudet vähenivät merkittävästi, ja kunnioitus ja pelko koirasotureita kohtaan kasvoi. He eivät tyytyneet toimimaan vain omien kyliensä vahtikoirina vaan hankkivat pelottavan maineen myös Yhdysvaltain armeijan silmissä monissa sodissaan näitä vastaan. Koirasotilaat olivat yksi neljästä cheyennien alkuperäisestä soturiseurasta.

Vuosittain eri cheyennekylissä valittiin neljä uljainta koirasotilasta, jotka tekivät itsemurhalupauksen ja olivat valmiit kuolemaan kansansa puolesta suojellessaan näitä vihollisilta. Nämä neljä valittua saivat taisteluissa kantaa olkapäällään "koiranhihnaksi" kutsuttua parkitusta nahasta valmistettua kolmisen metriä pitkää köyttä, jonka päässä oli piikki. Taistelutilanteessa nämä valitut soturit iskivät piikin maahan ja jäivät hihnaan sidottuina paikoilleen suojelemaan toveriensa pakenemista ilman peräytymisen mahdollisuutta. Hän sai irrottaa koukun vain jos muut olivat päässeet turvaan viholliselta tai toinen koirasoturi irrotti hänet.

Koirasotilaiden sodissa saavuttama menestys ja sen mukana tullut vaikutusvalta johti siihen, että cheyennien päälliköt antoivat heille oikeuden itsenäisiin päätöksiin sodan ja rauhan asioissa. Lisätäkseen sotilaallista voimaansa koirasotilaat värväsivät uusia jäseniä cheyennien muista soturiseuroista. Heidän "levoton ja sotaisa verensä" veti puoleensa myös muiden heimojen nuoria pelottomia sotureita ja kaikkia niitä, jotka olivat valinneet sodan ainoaksi keinokseen vastatakseen kansallisiin kriiseihin.

Koirasotilaiden saavuttama arvostus on säilynyt cheyennien keskuudessa näihin päiviin asti. 1900-luvun aikana heitä oli mukana molemmissa maailmansodissa samoin kuin Vietnamin sodassa ja Persianlahden sodassa. Cheyenneille ja muille tasankointiaaneille ensimmäinen maailmansota merkitsi nuorille miehille pääsyä sotiin. He saivat syyn elvyttää vanhat soturiseurat ja mahdollisuuden nousta arvostuksessa vanhojen soturien tasolle. Valkoiset eivät ymmärtäneet, mistä intiaanien sotaperinteessä oli kyse, mutta he hyödynsivät tätä värvätessään intiaaneja sotiin. Yksiköiden komentajat lähettivät nämä poikkeuksellisia sotataitoja vaativiin tehtäviin. Cheyennien koirasotilaat edustivat tällaista ryhmää. Sodassa joko kuoltiin tai palattiin sankarina.

Juhlat

Cheyenneillä oli kaikkiaan kolme erillistä suurta juhlaa. Uuden elämän juhla vastasi tasankointiaanien aurinkotanssia. Pyhille nuolille oli omat juhlamenonsa, samoin pidettiin riittejä pyhän biisonipäähineen kunniaksi. Viimeksi mainittu tilaisuus päättyi suureen biisoninajoon, johon osallistui paljon väkeä. Näistä seremonioista vain pyhien nuolien juhla kuului alkuperäisenä cheyennien omaan kulttuuriin, kahden muun tullessa heihin liittyneiltä sutaioilta.

Kuvagalleria

• 
  Cheyenne-nainen
• 
  Stump Horn ja perhe
• 
  Pohjois Cheyenne helmillä Raamatun kansi, CA. 1930, kokoelmasta Lasten museo Indianapolis

Lähteet

• Andersson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku: Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia), Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3*
• Blackhawk, Ned: Violence Over the Land: Indians and Empires in the Early American Wes, Harvard University Press, 2008, ISBN 9780674027206
• Brown, Dee: Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books 1991. ISBN 9780099526407
• Grinnell,, George B: The Cheyenne Indians: their history and lifeways Natl Book Network 2008. ISBN 9781933316604
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
• Hämäläinen, Pekka "Comanche Empire", Yale University Press, 2008, ISBN 978-0-300-12654-9
• Lowie, Robert Harry, Indians of The Plains, University of Nebraska Pr, 1982, ISBN 9780803279070
• Moore, John, The Cheyenne John Wiley and Sons Ltd 1999 ISBN 9780631218623
• Newark, Peter: Old West, Bison Books 1984. ISBN 0 86124 183 5
• Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Waldman, carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
• Webb, Walter Prescott: Great plains, University of Nebraska Pr, 1981, ISBN 9780803297029