Isorokkorokote

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Dryvax-merkkinen nykyaikainen isorokkorokote.

Isorokkorokote on variolaviruksen aiheuttaman isorokon torjumiseen tarkoitettu rokote.[1] Isorokko on myös toistaiseksi ainoa tauti, jonka ihmiskunta on onnistunut kokonaan hävittämään rokotteiden avulla.

Isorokkoa on torjuttu satojen vuosien ajan niin kutsutun variolaation, eli taudin tarkoituksellisen mutta kontrolloidun tartuttamisen avulla.[2] Ensimmäinen lehmärokkoon pohjautuva varsinainen rokote tuli käyttöön jo vuonna 1798,[3] ja Suomessa vapaaehtoinen rokottaminen aloitettiin vuonna 1802.[4] Suomessa rokotuksista tuli pakollisia 1886 alkaen[4], ja rokotukset jatkuivat aina vuoteen 1980 asti.[1]

Vaikka isorokkorokotuksista ollaan nykyään luovuttu, on rokotteita edelleen varastoituna useissa valtioissa. Myös Suomessa on edelleen isorokkorokotevarastoja, joiden ylläpitoa ja rokotteiden käyttökelpoisuutta valvoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.[1] Vuonna 2022 m-rokon leviäminen teki isorokkorokotteiden varastoinnista jälleen erityisen ajankohtaisen aiheen, koska m-rokkoa aiheuttava virus kuuluu samaan Orthopox-sukuun kuin isorokkoviruskin, ja on siten oletettavasti herkkä isorokkorokotteilla luodulle immuniteetille.[5]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisin keino immuniteetin luomiseen isorokkoa vastaan oli niin kutsuttu variolaatio. Variolaation kehityshistoriaa ei tunneta tarkasti, mutta se keksittiin alun perin Aasiassa, mistä menetelmä 1700-luvun alkupuolella levisi Osmanien valtakunnan kautta eurooppalaisten tietoisuuteen.[2] Amerikkaan variolaatio puolestaan levisi Afrikasta tuotujen orjien välityksellä. Suomessa variolaatiota kokeiltiin ensimmäisen kerran vuonna 1754, ja suosiota se saavutti etenkin Pohjanmaalla.[4]

Variolaatiossa isorokkoon sairastuneen ihmisen rakkuloiden kuivatettua hilsettä puhallettiin immunisoitavan henkilön nenään, mikä onnistuessaan aiheutti lieväoireisen infektion ja samalla vastustuskyvyn myöhempiä tartuntoja vastaan. Variolaatioon liittyi kuitenkin myös riski vakavasta tartunnasta ja jopa kuolemasta. On arvioitu, että variolaatioon menehtyi noin 1–2 prosenttia immunisoitavista potilaista. Lisäksi variolaatiosta lieväoireisenkin tartunnan saanut rokotettava saattoi levittää tautia eteenpäin, ja aiheuttaa näin lähipiirissään vaarallisen epidemian. Vaarallisuudestaan huolimatta keino oli suosittu, sillä kuolleisuus tavalliseen isorokkotartuntaan oli jopa noin 30 prosenttia[2]. Etenkin Euroopassa tauti oli myös varsin yleinen. Siihen menehtyi yksistään 1700-luvulla esimerkiksi viisi istuvaa eurooppalaista hallitsijaa. Kolmannes kaikista sokeutumisista johtui sairastetusta isorokosta.[6]

Variolaatiosta opittua periaatetta hyödynnettiin myöhemmin varsinaisia isorokkorokotteita kehitettäessä. Lehmärokon tiedettiin aiheuttavan ihmiselle isorokon kaltaisen, mutta lievemmän sairauden. Tieto lienee ollut maaseutuväestössä yleinen, mutta vasta Edward Jenner todisti lehmärokkorokotteen toimivuuden vuonna 1796 tartutettuaan 13-vuotiaalle pojalle lehmärokon, ja sen jälkeen osoittamalla pojan olevan vastustuskykyinen myös isorokolle. Jennerin koejärjestely oli 1700-luvun kriteereilläkin pöyristyttävän epäeettinen eikä tutkimusotanta kattanut kuin yhden henkilön. Niinpä Royal Society ei hyväksynyt raporttia julkaistavakseen. Lopulta Jenner julkaisi menetelmänsä omakustanteena Variolae Vaccinae vuonna 1798, uusittuaan kokeensa muutamia kertoja. Jennerin julkaisun levitessä lääketieteelliselle yhteisölle alkoi valjeta, kuinka vähäpätöisenä pidetty karjakoiden ja piikatyttöjen sairaus saattaisi olla avain ihmiskunnan suurimman tappajan kukistamiseksi.[6] Menetelmä kiistatta toimi ja ensimmäiset varsinaiset isorokkorokotteet otettiin käyttöön vuodesta 1798 alkaen.[3] Suomeenkin rokotusmenetelmä saapui jo 1802.[4]

Suomessa isorokkorokotukset siirtyivät kansanterveysviranomaisen hoidettaviksi vuonna 1825 ja pappien oli pidettävä kirjaa rokottamattomista henkilöistä. Isorokkorokotus tuli Suomessa pakolliseksi kaikille kaksi vuotta täyttäneille vuonna 1883, kaksi vuotta Ruotsia, Norjaa ja Tanskaa myöhemmin.[7] Rokotusten yleistyessä isorokko harvinaistui nopeasti ja 1900-luvun alkuun mennessä suuri osa Eurooppaa oli käytännössä taudista vapaa. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta lyhytaikaisesta ilmaantuvuuksien noususta huolimatta 1930-luvulla tautia oli Euroopassa endeemisenä enää Espanjassa ja Portugalissa. Yhdysvalloissa lasten järjestelmällisestä rokottamisesta luovuttiin 1972.[6]

Rokotteen kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jennerin alkuperäinen menetelmä perustui lehmärokon iholle synnyttämästä rakkulasta otetun nesteen siirtämiseen rokotettavaan. Tällainen, kirjaimellisesti kädestä käteen tapahtuva rokottaminen oli vaivaton tapa, joka säilyi ainakin Amerikoissa käytössä 1900-luvun alulle saakka. Menetelmän keskeinen ongelma oli, että nesteen mukana siirtyi luovuttajasta muitakin mikrobeja rokotettavaan. Italialaiset kehittivät jo 1800-luvun alussa tavan valmistaa rokote nautaeläimen iholle muodostuneista lehmärokkorakkuloista. Tämänkin menetelmän ongelmana oli rakkulanesteen eläinperäisten bakteerien suuri määrä, mikä vaati tuotteen prosessointia ensin linkoamalla bakteerimassa erilleen, sitten käsittelemällä syntynyttä seerumia kemiallisesti fenolilla ennen kuin rokote oli valmis käyttöön. Monimutkaisempi valmistusmenetelmä nosti merkittävästi rokottamisen kustannuksia. Lopulta suurin osa käytössä olleista isorokkorokotteista perustui kuitenkin juuri tähän valmistusmenetelmään.[6]

Yhdysvalloissa 1930-luvun alussa keksitty tapa viljellä viruksia kananmunan alkiokalvoilla johti ensimmäisiin bakteerivapaisiin isorokkorokotteisiin ja 1960-luvulla useat valmistajat siirtyivät menetelmän käyttöön. Lopulta hollantilaiset onnistuivat viljelemään Lister-nimistä vaccinia-viruskantaa kaniinin munuaissolukossa ja 1970-luvun alussa yli 45 000 indonesialaislapsella tehty koe osoitti näin valmistetun rokotteen olevan yhtä tehokas kuin vasikan ihossa viljelty rokote. Isorokko oli kuitenkin jo häviämässä, eikä soluviljelmistä ehtinyt tulla valtavirtaa isorokkorokotteen valmistusmenetelmänä. Nykyisin tuotannossa olevat isorokkorokotteet valmistetaan soluviljelmissä, mutta eri valtioiden huoltovarmuusvarastoissa on edelleen runsaasti vanhempia valmisteita.[6]

Niin kutsutuissa neljännen sukupolven isorokkorokotteissa hyödynnetään modernia molekyylibiologista ymmärrystä sekä käänteistä rokotekehitystä. Kehitteillä on ainakin yhdistelmä-DNA-tekniikalla kehitettyjä proteiinirokotteita sekä DNA-rokotteita. Bioterrorismin uhan lisäksi isorokkorokotteita kehitetään tulevaisuudessa mahdollisesti eläimistä ihmisiin siirtyvien Pox-virusten aiheuttamiin epidemioihin varautumiseksi.[6]

Nykyisin tuotannossa olevia isorokkorokotteita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • ACAM 2000 on Sanofin valmistama toisen sukupolven isorokkorokote, jossa käytetään NYCBOH-viruskantaa.[8][6] Rokote annetaan yhtenä annoksena rikotulle iholle, ja onnistunut rokotus aiheuttaa isorokkorokotteille tunnusomaisen rakkulan, josta jää arpi.[9]
  • Bavarian Nordic valmistaa MVA-viruskantaan perustuvaa kolmannen sukupolven rokotetta, jonka kauppanimi on Euroopassa Imvanex, Kanadassa (ja Yhdysvalloissa aikaisemmin) Imvamune ja Yhdysvalloissa (nykyisin) Jynneos. Valmiste on hyväksytty käytettäväksi myös m-rokkoa vastaan.[6] Rokote annetaan pistoksena ihon alle kahden rokotteen sarjana. Rokotuskertojen välillä on oltava 28 vuorokauden väli. MVA-virus ei kykene lisääntymään ihmisen kudoksissa eikä rokotuskohtaan sen vuoksi synny rakkulaa.[10]
  • LC-16 Kaketsuken on Kaketsukenin valmistama LC16m8-viruskantaan perustuva kolmannen sukupolven rokote. Onnistuneesta rokottamisesta syntyy rakkula, josta jää arpi.[6]

Näiden lisäksi ainakin Venäjän uskotaan valmistavan omaa rokotevalmistettaan[6].

Rokotteen teho ja suojan kesto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isorokkorokotteiden tehoa ei ole koskaan dokumentoitu kovin tarkasti. Suuren osan ajasta käsitys on perustunut siihen yksinkertaiseen havaintoon, että rokotteen saaneet sairastuivat ani harvoin vakavasti ja heidän kuolleisuutensa oli hyvin pientä. Tiedetään, että noin 90 % isorokkotapauksista ilmeni rokottamattomilla. Koska isorokkovirus on hävinnyt, tehon määrityksessä yleensä käytettäviä epidemiologisia tutkimuksia ei ole mahdollista tehdä. Käsitys nykyisten rokotteiden tehosta perustuukin vain verestä mitattavien vasta-aineiden määriin, mikä ei anna kattavaa kokonaiskuvaa rokotteiden tehosta. Jo Jenner itsekin huomasi 1800-luvun alussa, ettei rokote anna pysyvää immuniteettia, joten ihmisen elimistön vaste rokotteen vaccinia-virukselle on erilainen kuin itse isorokkovirusta kohtaan. Myös tämä vaikeuttaa tehon arviointia, kun käytännön epidemiologista dataa ei voida saada.[6]

Jonkin verran epidemiologista tietoa kuitenkin ehti kertyä. Isorokkorokotteen antama suoja sairastumista vastaan näyttää olevan 80–90 % luokkaa, mutta vain muutaman vuoden ajan. Mikäli tarkoitus on estää rokotetun sairastuminen, tehoste olisi otettava arviolta 10 vuoden välein. Pitkään käytössä olleen Dryvax-rokotteen suora seuraaja, ACAM2000, suositellaan tehostettavan kolmen vuoden välein[9]. Isorokon harvinaistuessa läpäisyinfektioiden määrä lisääntyi ja 1970-luvun alussa ymmärrettiin, että taudin ollessa vielä yleinen, rokotettujen toistuva altistuminen isorokkovirukselle oli toiminut tehosterokotteen tapaan nostaen veren vasta-ainepitoisuuksia, ja siten estänyt rokotettuja sairastumasta.[6]

Kuten rokotteiden kohdalla usein, myös isorokkorokotteen antama suoja vakavia tautimuotoja, ja erityisesti kuolemaan johtavaa tautia vastaan säilyy kuitenkin vuosikymmeniä. Laaja epidemiologinen tutkimus isorokon esiintyvyydestä Euroopassa vuosina 1950–1971 osoitti, että rokottamattomien tapauskuolleisuus oli 52 %, kun samaan aikaan alle 10 vuotta aiemmin rokotettujen kuolleisuus oli vain 1,4 % ja yli 20 vuotta aiemmin rokotettujenkin vain 11,1 %.[11][6]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Isorokko - THL Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 10.7.2022.
  2. ↑ a b c Smallpox: Variolation www.nlm.nih.gov. Viitattu 10.7.2022.
  3. ↑ a b A brief history of vaccination Immunisation Advisory Centre. 22.9.2016. Viitattu 10.7.2022. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d Isorokkorokotuksen historiaa Isorokkorokotuksen historiaa. Arkistoitu 27.6.2022. Viitattu 10.7.2022.
  5. ↑ Apinarokosta ei tule toista koronaa – isorokkorokote tepsii ja Suomellakin on sitä varastossa Yle Uutiset. 23.5.2022. Viitattu 10.7.2022.
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l m Stanley A. Plotkin, Walter A. Orenstein, Paul A. Offit & Kathryn M. Edwards (ed.): Plotkin's Vaccines, 7th Edition. Elsevier, 2018. ISBN 978-0-323-35761-6 s. 1–3, 1001–1030
  7. ↑ Matti Vuento: Virukset – Näkymättömät viholliset. Gaudeamus, 2016. ISBN 978-952-495-392-4 s. 33–50
  8. ↑ FDA (englanniksi)
  9. ↑ a b ACAM2000 -rokotteen tuoteseloste (englanniksi)
  10. ↑ Euroopan lääketurvallisuusvirasto (englanniksi)
  11. ↑ Thomas M. Mack: Smallpox in Europe, 1950–1971 The Journal of Infectious Diseases. helmikuu 1972.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Isorokkorokote&oldid=22781669”