Josip Broz Tito

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Tito” ohjaa tänne. Nimestä Tito kerrotaan sivulla Tito (nimi), jossa myös luetellaan muita samannimisiä henkilöitä.
Josip Broz Tito
Jugoslavian presidentti
14. tammikuuta 1953 – 4. toukokuuta 1980
Edeltäjä Ivan Ribar
Seuraaja Lazar Koliševski
Jugoslavian pääministeri
2. marraskuuta 1944 / 7. maaliskuuta 1945 – 29. kesäkuuta 1963
Edeltäjä Ivan Šubašić
Seuraaja Petar Stambolić
Henkilötiedot
Syntynyt7. toukokuuta 1892
Kumrovec, Kroatia-Slavonia, Itävalta-Unkari
Kuollut4. toukokuuta 1980 (87 vuotta)
Ljubljana, Slovenia, Jugoslavia
Ammatti poliitikko
Puoliso 1920–1936 Pelagija Belousova (ero)
1940–1943 Herta Haas (ero)
1952– Jovanka Budisavljević
Tiedot
Puolue kommunistinen puolue
Etnisyys kroaatti
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Lempinimi Tito
Palvelusmaa(t) Itävalta-Unkari
Jugoslavia
Sotilasarvo Jugoslavian marsalkka
Komentajuudet partisaanit (1941–1945)
kansanarmeija
Taistelut ja sodat

Josip Broz (kyr. Јосип Броз), (7. toukokuuta 1892 Kumrovec, Kroatia-Slavonia, Itävalta-Unkari – 4. toukokuuta 1980 Ljubljana, Slovenia, Jugoslavia), tunnetumpi nimellä Tito (kyr. Тито), oli jugoslavialainen partisaanijohtaja, kommunistipoliitikko ja marsalkka. Toisen maailmansodan aikana vastarintataistelua johtanut Tito toimi Jugoslavian pääministerinä 1945–1963 ja presidenttinä 1953–1980.

Tito oli yksi sitoutumattomien maiden liikkeen johtajista ja Jugoslavian osatasavaltoja yhdistävä voima. Hänen kuolemastaan alkoi prosessi, joka lopulta johti liittovaltion hajoamiseen.

Vuodesta 1948 Titon johtama Jugoslavia oli välirikossa Neuvostoliiton kanssa, minkä seurauksena muiden maiden kommunistisissa puolueissa alettiin puhua titolaisuudesta vääräoppisena kommunismina. Titon Jugoslavian talousjärjestelmä erosikin jonkin verran muista sosialistisista maista.

Lapsuus- ja nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tito syntyi kroaatti-isän ja sloveeniäidin seitsenlapsiseen perheeseen. Hän kävi alakoulun Kumrovecissa, ja valmistui koulusta vuonna 1905. Broz alkoi työskennellä lukkosepän apulaisena Zagrebissa, ja päätyi lukkosepän oppiin vuonna 1907. Broz liittyi metallialan työläisten ammattiliittoon ja sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi vuonna 1910. Hän työskenteli lyhyehköjä jaksoja Kamnikissa, Sloveniassa ja Böömissä sekä Saksassa Münchenissä ja Benzin autotehtaalla Mannheimissa. Myöhemmin hän siirtyi Itävaltaan Daimlerin autotehtaan testiajajaksi.

Ensimmäisessä maailmansodassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Broz oli sotilaana Itävalta-Unkarin armeijassa vuodesta 1913. Ensimmäisen maailmansodan alettua hänet vangittiin sodanvastaisen propagandan vuoksi. Broz lähetettiin itärintamalle Galitsiaan vuonna 1915. Broz haavoittui vaikeasti ja joutui venäläisten sotavangiksi. Muutaman kuukauden sairaalassa oltuaan hänet lähetettiin työleirille Uralille syksyllä 1916. Hän taisteli silti Venäjän sisällissodassa punaisten puolella.[1]

Vallankumouksellisena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Broz oli vangittuna sotavankien vallankumousajatusten lietsomisesta. Myöhemmin Broz pakeni ja liittyi vallankumouksellisiin Pietarissa 1917. Hän oli siirtymässä Suomeen, mutta hänet vangittiin ja vietiin Petropavlovskin vankilaan kolmeksi viikoksi. Vankileiriltä Kumjanista hän pakeni junalla. Marraskuussa hän liittyi Omskissa puna-armeijaan. Broz hyväksyttiin Venäjän kommunistiseen puolueeseen kesällä 1918. Jugoslavian kommunistiseen puolueeseen Josip Broz liittyi vuonna 1921. Puolue kiellettiin pian ja hän joutui kuudeksi vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan 1934 hän otti pseudonyymikseen Tito.

Kominternin johdossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tito työskenteli Kominternissä Moskovassa vuosina 1934–1936. Josif Stalin valitsi Titon uudeksi Kominternin pääsihteeriksi. Tito oli Espanjan sisällissodassa hankkimassa kansainvälisiä vapaaehtoisjoukkoja tasavaltalaisten puolelle vuonna 1936. Komintern lähetti toveri Walterin (Tito) Jugoslaviaan kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1937. Tito toteutti uskollisesti Kominternin politiikkaa arvostellen voimakkaasti serbien hallintoa ja valtaa sekä muiden kansallisuuksien huonompaa asemaa Jugoslavian valtiossa. Maanpakovaiheessa suurin osa puolueen jäsenistä joutui Neuvostoliitossa Stalinin vainojen uhreiksi.

Tito-elämäkerran laatineen kirjailija Žarko Petanin mukaan Stalinin puhdistusten kaudella Tito laati Moskovassa NKVD:lle ilmiantoja, joiden perusteella likvidoitiin Jugoslavian kommunistipuolueen johtoa ja Espanjan sisällissodassa muita ”pettureita”. Kilpailijoiden tuhoaminen auttoi hänen omaa valtaannousuaan.

Jugoslavian johtajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jugoslavian partisaanijohtaja Tito ja Britannian pääministeri Winston Churchill vuonna 1944.

Toisen maailmansodan aikana Tito johti kommunistista vastarintaa partisaanijoukkojen avulla akselivaltojen miehitysjoukkoja vastaan. Hän perusti monarkistien kanssa yhteishallituksen taistelussa saksalaisia vastaan vuonna 1942, mutta kommunisti- ja monarkistipartisaanit ajautuivat myöhemmin sisällissotaan.

Tito ja Jugoslavian kuningaskunnan pakolaishallituksen pääministeri Ivan Šubašić solmivat 16. kesäkuuta 1944 Dalmatian rannikon Visin saarella niin sanotun Tito–Šubašić-sopimuksen, jonka pohjalta osapuolet lähtivät muodostamaan sodanjälkeistä kuninkaallisen pakolaishallituksen ja kommunistipartisaanien yhteistä Jugoslavian hallitusta. Liittoutuneet eli Britannia ja Neuvostoliitto toimivat välittäjinä syksyllä 1944. Tässä yhteydessä Šubašić samoin kuin Tito ja Britannian pääministeri Churchill kävivät Moskovassa.[2]

Kommunistipartisaanien ja Neuvostoliiton otettua vallan Jugoslaviassa Tito muodosti 7. maaliskuuta 1945 kokoomushallituksen, jossa Šubašić toimi ulkoministerinä. Hallitus myötäili vahvasti ulkopolitiikassaan Neuvostoliiton politiikkaa ja solmi muun muassa huhtikuussa 1945 Neuvostoliiton kanssa 20-vuotisen ystävyyssopimuksen. Šubašić oli hallituksessa lokakuuhun 1945, jolloin ristiriidat Titon johtamien kommunistien kanssa kävivät hänelle mahdottomiksi ratkaista.[3]

Sodan jälkeen Tito ”puhdisti” maata vastustajistaan, erityisesti sodan aikana yhteistyötä miehittäjien kanssa tehneitä kuten Ustašan jäseniä tapettiin tuhansittain ilman oikeudenkäyntiä, mutta vainojen uhreiksi joutui myös muun muassa kuningasmielisiä četnikkejä ja muita Titon hallintoa vastustaneita ideologiasta tai sodanaikaisesta taustasta riippumatta.[1]

Titon omavaraisuutta korostanut linja suututti entisen suojelijan Stalinin. Neuvostoliitto oli pyrkinyt tekemään Jugoslaviasta itsestään riippuvaisen yksipuolistamalla maan talouden, mutta Tito lakkautti yhteisyritykset Stalinin aikeet ymmärrettyään. Maa erotettiin Kominformista vuonna 1948. Jugoslavian johtajana Tito tyrehdytti aikaisemmin serbijohtoisessa Jugoslaviassa kyteneet kansallisen itsemääräämisoikeuden vaatimukset kaikki slaavilaiset väestöryhmät huomioineella vallanjakopolitiikallaan ja myös pienempien väestöryhmien oman kulttuurin edistämistä tuettiin. Toisaalta Jugoslaviaa vastustavia kansallismielisiä pyrkimyksiä ei kuitenkaan sallittu.

Stalinin kuoltua vuonna 1953 tämän datšalta löytyi kirje, jossa Tito kertoi otattaneensa kiinni viisi Stalinin lähettämää salamurhaajaa. Mikäli Stalin olisi jatkanut salamurhayrityksiä, niin kirjeen mukaan Tito olisi lähettänyt oman salamurhaajansa Moskovaan.[4] KGB-kenraali Anatoli Sudoplatov paljastaa muistelmissaan Titon salamurhayritykset, joista kuitenkin myöhemmin luovuttiin.[5]

Jugoslavian johto marsalkka Titon johdolla keskustelee Intian pääministerin Jawaharlal Nehrun kanssa vuonna 1955. Vasemmalla jugoslavalaisjohtaja Edvard Kardelj.

1960-luvulla Jugoslaviasta tuli Titon johdolla yksi Sitoutumattomien maiden liikkeen johtajamaista pitäen läheisiä suhteita moniin kolmannen maailman maihin kuten Intiaan, Egyptiin ja muihin Afrikan maihin. Tito kehitti mallin marxilaisesta kommunismista ja itsehallinnosta sekä toteutti liberaaleja talousuudistuksia. Tito arvosteli Neuvostoliiton hyökkäystä Unkariin vuonna 1956, Tšekkoslovakiaan vuonna 1968 ja Afganistaniin vuonna 1979.[1]

Suomessa Tito vieraili kahdesti. Vuoden 1964 vierailu ulottui Rovaniemelle saakka. Toisen kerran Tito kävi Suomessa 1975 osallistuessaan Helsingin ETYK-konferenssiin.[6]

Titon sotilasarvo oli vuodesta 1943 Jugoslavian marsalkka, korkein sotilasarvo, jota ei koskaan myönnetty kenellekään toiselle.

Nimen ”Tito” alkuperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Jugoslavian kommunistinen puolue julistettiin laittomaksi 30. joulukuuta 1920, Josip Broz käytti monia salanimiä toimiessaan puolueessa, mukaan lukien ”Rudi”, ”Walter” ja ”Tito”.[7] Broz itse kertoo:

”Tuohon aikaan puolueessa oli sääntö, että paljastumisen riskin pienentämiseksi ei käytetä oikeita nimiä. Jos esimerkiksi joku työtovereistani pidätettäisiin ja hän paljastaisi kiduttamalla oikean nimeni, poliisi pääsisi helposti jäljilleni. Mutta salanimen takana piileskelevän henkilöyttä poliisi ei saanut koskaan tietää, ja minullakin oli salanimi puolueessa. Toki salanimiäkin jouduttiin usein muuttamaan. Jo ennen vankilaanmenoa olin ottanut käyttöön nimet Gligorijević ja Zagorac, joka tarkoittaa ’Zagorjen miestä’. Allekirjoitin jopa joitain lehtiartikkeleita jälkimmäisellä nimellä.
Nyt oli otettava uusi nimi. Otin ensin nimen Rudi, mutta toisella toverilla oli jo sama nimi, joten minun piti ottaa sen asemesta nimi Tito. Aluksi en käyttänyt nimeä Tito paljonkaan; varsinaisesti otin sen käyttöön vuonna 1938, jolloin aloin allekirjoittaa artikkeleita sillä. Miksi otin tämän nimen ’Tito’ ja onko sillä jotain erityismerkitystä? Otin sen kuin minkä tahansa muunkin nimen, koska se juolahti silloin mieleeni. Sitä paitsi nimi on yleinen synnyinseudullani. 1700-luvun loppupuolen tunnetuin zagorjelainen kirjailija oli nimeltään Tito Brezovački; hänen nerokkaita komedioitaan esitetään yhä Kroatian teattereissa yli sata vuotta myöhemmin. Myös merkittävän kroatialaisen kirjailijan Ksaver Šandor Gjalskin isän nimi oli Tito.”[8]

Kuvagalleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Copeland, William: ”Tito: Balkanin luja mies”, Mitä Missä Milloin 1981, Otava, s. 119–122. ISBN 951-1-05971-8
  2. ↑ Salis (1966), s. 406.
  3. ↑ Kuosa, s. 182–190.
  4. ↑ Barnett, Neil: Tito, s. 92. London: Haus Publishing, 2006. ISBN 1-904950-31-0 Google-kirjat (viitattu 7.11.2020). (englanniksi)
  5. ↑ KGB-kenraali Anatoli Sudoplatovin muistelmat. Helsingin Sanomat 7.8.1994.
  6. ↑ Otavan Suuri Ensyklopedia 9, s. 7199. Helsinki 1981. ISBN 951-1-05957-2
  7. ↑ Dedijer, Vladimir (1953). Tito Speaks: His Self Portrait and Struggle with Stalin, s. 80. London: Weidenfeld and Nicolson.
  8. ↑ Dedijer (1953), s. 81.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kuosa, Tauno: Oman aikamme maailmantapahtumat I: 1945–1953. WSOY, 1965.
  • Petan, Žarko: Titon salattu elämä. Mansarda, 2009.
  • Salis, J. R. von: Uudemman ajan maailmanhistoria, osa 6. WSOY, 1966.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan lippu
Jugoslavian presidentit

Ribar | Tito | Koliševski | Mijatović | Kraigher | Stambolić | Špiljak | Đuranović | Vlajković | Hasani | Mojsov | Dizdarević | Drnovšek | Jović | Mesić

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Josip_Broz_Tito&oldid=22725460”