Joutilaisuus

Joutilaisuus tarkoittaa toimettomuutta tai joutenoloa. Arkipuheessa tällä ymmärretään työnteon vastakohta tai vapautumista siitä, vapaa-aikaa ja sen viettoa, laiskottelua ja kiireettömyyttä. Joutilaisuus voi olla myös myönteistä itsekkyyttä sekä elämistä tässä ja nyt. Joutilaisuus merkitsee eri ihmisille erilaista arvolatausta ja saattaa joissakin tilanteissa olla jopa elämää ylläpitävä voima. Pakotettu joutenolo ilman mahdollisuutta virikkeisiin koetaan epämiellyttäväksi.

Työvoimapulasta palkollissääntöihin

Agraariyhteiskunnan alkuaikoina ei työtä tai vapaa-aikaa ollut tarpeellista erotella toisistaan. Kuitenkin jo 1600-luvulla oli väestölle työvoimapulan takia määrätty palveluspakko: jokaisen oli työllistettävä itsensä joko omalla työllään tai toisen palveluksessa. Vuoden 1739 palkollissäännössä joutenolo tehtiin rikolliseksi ja samoin työtä vailla olevan auttaminen. Astumalla toisen palvelukseen työntekijä alistui isäntävallan alle. Isännällä oli oikeus ja jopa velvollisuus kurittaa ruumiillisesti palvelijaansa, jos tämä rikkoi kotikuria.

Elintason asteittainen nousu, viinan käytön ja huvittelukultturin kuten tanssin, yöjuoksun, korttipelien tai kuokkavierailun yleistyminen rahvaan keskuudessa lisäsivät 1700-luvulla työtä tekevä väestön poissaoloja arkisesta aherruksesta, mikä koettiin epäkohtana. Siksi erilaisin järjestyssäännöin pyrittiin ohjaamaan ja rajoittamaan sekä nuorten että varsinkin palkollisten vapaa-ajan käyttöä. Säännöt johtivat kirkkokurin kiristymiseen ja Etelä-Pohjanmaalla pitäjäkurin syntyyn.

Varsinaiset joutilaisuussäädökset ja -rangaistukset perustuivat vuoden 1805 palkollisasetukseen, joka sääteli isäntäväen ja palkollisten välisiä palvelussuhteita. Asetus velvoitti palvelusväen olemaan kaikkina arkipäivänä työssä sekä kiinnitti huomiota irtolaiskysymykseen, koska kukaan ei saanut kirjoittaa hengille palkollista, joka ei ollut hänen palveluksessaan. Asetus edellytti siten edelleen laillisen suojeluperiaatteen sekä palvelupakkovelvollisuuden noudattamista.

Asetusta sovellettaessa irtolaiset leimattiin helposti laiskuuteen ja ilkivaltaisuuteen taipuviksi, ja siksi heidän liikkuvuuttaan pyrittiin rajoittamaan. Irtolaisiksi todetut voitiin ilmoittaa maaherralle, jolla oli valta lähettää heidät sotapalvelukseen tai yleiseen työlaitokseen. Ainakin Etelä-Pohjanmaalla meneteltiin näin yleisesti 1800-luvun alussa, mikä tarkoitti irtolaisten karkottamista pitäjästä. Perusteena oli tavallisesti heidän irstainen tai muuten sopimaton elämäntapansa. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1865 keisarillinen majesteetti antoi erityisen joutolaisasetuksen, jossa määriteltiin, miten tämän väestöryhmän kanssa oli meneteltävä.

Vapaapäivät sakotusten kohteina

Erityisesti Etelä-Pohjanmaalla mutta laajemminkin Suomessa tulivat viimeistään 1800-luvun alussa ongelmaksi palvelusväen tavallisesti maanantaipäiviin osuneet vapaapäivät, koska kaikki eivät kyenneet juopottelun tai muiden rientojen takia työhön. Siksi Etelä-Pohjanmaan eri pitäjien käräjillä rangaistiin palkollisia säännöllisesti vuoden 1805 palkollisasetuksen perusteella heidän vapaapäivistään, mistä ensikertalaiselle lankesi kolmen ruplan sakko.

Kolmessa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä täydennettiin palkollisasetusta lisäsakoin, jolloin vapaapäivien vietosta voitiin tuomita myös talollis- ja torppariväestöä. Lapuan vuoden 1843 hallitusääntö (Lapuan laki) rankaisi jokaista talon omistajaa, joka hyväksyi lastensa ja palkollistensa olevan joutilaana, ja samaa periaatetta noudatettiin Laihialla ja Mustasaaressa. Näissä pitäjissä rangaistiin 1840–1859 kaikkiaan 81 henkeä pelkästään ylimääräisten säädösten takia, mikä oli kuutisen prosenttia kaikista pitäjäkurisakoista.

Vuoden 1805 palkollisasetus toistettiin useissa eteläpohjalaisissa järjestyssäännöissä, mikä korosti valtakunnallisen asetuksen merkitystä ja lisäsi sen tehoa. Jos ottaa huomioon myös palkollisasetuksen mukaiset sakot, jaettiin esimerkiksi Lapualla 1844–1893 vapaapäivä- ja joutilaisuussakkoja kaikkiaan 225 kappaletta. Tällöin niiden osuus käsitti lähes viidenneksen kaikista kurisakoista. Joutilaisuusrangaistukset loppuivat kuitenkin muita pitäjäkurisääntöjä aiemmin – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta jo 1860-luvulta alkaen. Viimeistään 1880-luvulle tultaessa myös palvelupakkovelvollisuus ja laillinen suojelu olivat siirtyneet käsitteinä historiaan.

Joutilaisuussääntöjen tarkoitus ja merkitys

Työtä tekevän väestön työolojen kiristymiseen vaikutti osaltaan pitkään jatkunut työvoimapula, sillä samaan aikaan kun tervan- ja kydönpoltto sekä muut maatalouden sivuelinkeinot vaativat runsaasti työvoimaa, lisääntyivät nuorten vapaa-ajan harrastukset. Siksi paikallishallinnon elimet olivat pitkin 1700-lukua pyrkineet erilaisin rangaistuksin rajoittamaan nuorten vapaa-aikaa ja yhdessäolomuotoja, jotta työvoima olisi arkipäivinä tehokkaassa käytössä. Tämän kehityksen huipennukseksi syntyivät 1800-luvun alun joutilaisuussäännöt, jotka menettivät merkityksensä vasta elinkeinojen vapauttamisen myötä.

Paikallisilla ja yleisillä rangaistussäädöksillä talojen isännille avautui samalla mahdollisuus siirtää lastensa ja palkollistensa kurinpito- ja kasvatusvastuu kylä- ja pitäjähallinnon sekä viranomaisten harteille, koska yksityinen talollinen ei aina voinut työvoiman vaikean saatavuuden takia vaatia alustalaisiltaan säädösten ehdotonta noudattamista. Tätä ehdottomuutta painottivat kuitenkin uskonnolliset näkemykset, sillä kirkollisissa piireissä pidettiin nuorten erilaisia ajanvietteitä sekä synnillisinä että turmiollisina. Paikalliset itsehallintoelimet eivät puolestaan kyenneet järjestyksenpitoon vastaamaan juuri muuten kuin pelkin rangaistuksin.

Katso myös

• Irtolaisuus
• Lapuan laki
• puukkojunkkarit
• Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria
• Ulkonaliikkumiskielto Suomessa

Aiheesta muualla

• Lapuan laki -dokumentti: http://historiatieto.wordpress.com/hallitussaanto-ja-kylanasetus/