Kaupunkisuunnittelu

Kaupunkisuunnittelu on kaupungin maankäytön, rakennusten sijoituksen ja toimintojen suunnittelua. Se liittyy kaupungin kehittämiseen, suojeluun ja säilyttämiseen, ja suunnitelmilla pyritään sosiaalisiin ja taloudellisiin päämääriin. Kaavoituksen ohella kaupunkisuunnittelussa on otettava huomioon myös ekologiset ja esteettiset seikat sekä rakennussuojelu.

Varhainen kaupunkisuunnittelu keskittyi luomaan kaupungeille selkeästi jäsennellyn pohjakaavan sekä rakentamaan toimivan vesi- ja viemäröintijärjestelmän. Nykyaikainen kaupunkisuunnittelu syntyi teollisen vallankumouksen yhteydessä. Kaupungit kasvoivat tuolloin holtittomasti, ja kaupunkisuunnittelulla haluttiin parantaa ahtaiksi käyneiden kaupunkien elinoloja.

Moderniin kaupunkisuunniteluun on vaikuttanut suuresti Le Corbusier. Kaupunkisuunnittelu on ollut pitkälle vietyä sosialistissa maissa, joissa kaupunkisuunnittelu on ollut yksi suunnitelmatalouden ilmentymistä.

Kaupunkisuunnittelun historia

Varhaisimmat kaupungit syntyivät luontevasti suotuisiin liikenteen solmukohtiin, palvontapaikoille tai helposti puolustettaville kukkuloille. Ensimmäiset kaupungit kehittyivät ilman erityisempää suunnittelua.

Kun kaupungit alkoivat kasvaa, kasvoi myös suunnitelmallisuuden tarve. Kaikkein vanhin kaupungin perusmuoto oli ollut soikea kukkulakaupunki, mutta maanmittaustaidon kehittyessä ihanteeksi tuli suorakulmainen ruutuasemakaava. Vanhimmat ruutukaavaan pohjautuvat kaupungit perustettiin jo yli 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Niiden jäänteitä on löydetty eri puolilta maailmaa, muun muassa Niilin ja Induksen jokilaaksoista.

Antiikki

Miletoksen ruutukaava noin vuodelta 400 eaa.

Antiikin aikana kaupunkisuunnittelu kehittyi huippuunsa Kreikassa 1000-luvulla eaa. Kreikkalaisessa kaupunkisuunnittelussa voidaan erottaa kaksi päätyyliä: vanha tyyli ja uusi tyyli. Vanhaa tyyliä edustaneet kaupungit olivat pohjakaavaltaan näennäisen epäsäännöllisiä, mutta noudattivat kuitenkin tarkasti mietittyä tilasommittelua. Uusi tyyli puolestaan perustui suorakulmaiseen ruutukaavaan. Uuteen tyyliin kuului myös kaupungin sijainnin valinta liikenneväylien, ilmaston ja maaperän hedelmällisyyden perusteella. Ruutukaavassa korttelit olivat suorakaiteen muotoisia, ja tavallisesti niiden koko oli 40 x 80 m². Kreikka perusti runsaasti uusia siirtokuntia, ja niiden myötä uusi tyyli levisi koko Välimeren alueelle.

Roomalaiset omaksuivat kreikkalaisten kaupunkisuunnittelun ihanteet ja täydensivät niitä etruskeilta saamillaan vaikutteilla, muun muassa kehittyneemmällä rakennustekniikalla. Roomalaiseen kaupunkisuunnitteluun kuuluivat monimutkaiset vesi- ja viemärijärjestelmät sekä teiden ja satamien suunnittelu. Rooman legioonien sotilasleirit, castrat, levittivät kreikkalais-roomalaisen kaupunkisuunnittelun mallit muualle Eurooppaan.

Keskiaika ja renessanssi

Piero della Francesca, Ihannekaupunki, noin 1470.

Varhaiskeskiajalla kaupunkisuunnittelu taantui väliaikaisesti, ja useiden alun perin roomalaisten perustamien kaupunkien katuverkko muuttui epäsäännöllisemmäksi. Feodalismin aikaan kaupankäynti vilkastui, ja Euroopassa perustettiin lukuisia uusia kaupunkeja, jotka syntyivät paikallisen hallitsijan asunnon tai piispanlinnan ympärille. Kaupunkeihin muodostui muurien erottamia lohkoja, sillä asutus levisi vähitellen vanhan kaupunginmuurin ulkopuolelle. Uusi asutus ympäröitiin ajan kuluessa muurilla, mutta vanhaakaan muuria ei yleensä purettu, koska se vahvisti kaupungin puolustusta. Eri kaupunginosilla saattoi olla toisistaan selvästi poikkeava asemakaava. Keskiaikaisissa kaupungeissa oli tavallisesti löyhä yleispohjakaava, joka oli muodoltaan joko säteittäinen hämähäkinverkkokaava tai sitten kylkiluukaava, jossa kaupungin läpi kulki kaksi valtakatua, ja niitä leikkasivat kapeat kujat.

Renessanssi avasi kaupunkisuunnitteluun uusia näkymiä. Renessanssin huomattavin kaupunkisuunnittelun teoreetikko oli Leon Battista Alberti, joka ammensi vaikutteita antiikin esikuvista. Renessanssin ihannekaupunki oli säännöllisen muotoinen keskeiskaupunki, jonka pohjakaava oli pyöreä tai tähden muotoinen.

1800-luvulta nykypäivään

Ebenezer Howardin puutarhakaupunkien ideaa kuvaava kaavio vuodelta 1902.

Teollistumisen aikaansaama nopea kaupungistuminen 1700–1800-luvuilla siirsi kaupunkisuunnittelun painopisteen kaavamaisista ihanteista käytännön ongelmien ratkaisuun. Kaupunkisuunnittelusta tuli koko yhteiskunnan ongelmia pohtivaa yhdyskuntasuunnittelua. Vanhat kaupunkirakenteet eivät enää pystyneet vastaamaan ajan haasteisiin, joista pahimpia olivat ylikansoitus ja slummiutuminen. Tunnetuin tämän aikakauden kaupunkisuunnittelija oli Pariisin suurten bulevardien luoja Georges-Eugène Haussmann. Toinen huomattava kaupunkisuunnittelija oli Ildefons Cerdà, joka laati vuonna 1860 Barcelonaan modernin laajennuksen, Eixamplen alueen suunnitelman. Sen päätavoitteina olivat väljyys, vehreys ja valoisuus. Cerdà suunnitteli ruutukaavan, jossa oli leveitä bulevardeja ja jonka korttelit olivat kahdeksankulmion muotoisia. Kaupunkirakennetta rytmittivät lisäksi lukuisat puistot ja aukiot. Alue rakennettiin lopulta tiiviimmin ja tehokkaammin kuin oli alun perin tarkoitus, mutta se on edelleen erinomainen esimerkki 1800-luvun lopun rationaalisesta kaupunkisuunnittelusta.

Rationaalisuus sai kuitenkin osakseen myös kritiikkiä. Itävaltalainen arkkitehti Camillo Sitte arvosteli kirjassaan Kaupunkirakentamisen taide 1800-luvun lopun kaupunkisuunnittelua ja väitti sen tuottavan monotonisia ja pikkusieluisia kaupunkinäkymiä. Suurimpia syypäitä olivat pyrkimys symmetriaan ja ruutukaava, jota Sitte kutsui halveksivasti ”lohkojärjestelmäksi”. Sitten teos saavutti suuren suosion, ja hänen ajatuksensa vaikuttivat merkittävästi 1900-luvun alkupuolen kaupunkisuunnitteluun.

Siirryttäessä 1900-luvulle syntyi urbanismi, uusi kaupunkisuunnitteluideologia, jonka tärkein päämäärä oli kehittää nykyaikainen kaupunki, joka olisi toiminnallisesti, sosiaalisesti ja hygieenisesti ihmisarvoinen. Urbanismi korosti kaupungin toimintojen jäsentelyä ja liikennejärjestelyjä. Arkkitehti Tony Garnier esitti, että teollisuuskaupunki tuli jakaa toimintojen perusteella erillisiksi alueiksi. Asuminen, tuotanto, vapaa-aika, hallinto ja liikenne eroteltaisiin kukin omiksi alueikseen. Samoihin aikoihin Ebenezer Howard kehitti puutarhakaupunki-ideologian. Howardin visiossa puutarhakaupungit olivat suurten kaupunkien ympärille muodostettuja pienempien alueiden piirejä, joissa väliin jää luonnonmukaisuutta ja puhtaampaa ympäristöä edistäviä puistoalueita.

Funktionalismi nousi kaupunkisuunnittelun johtavaksi suuntaukseksi 1920–1930-luvuilla. Le Corbusierin johdolla hahmoteltiin vyöhykekaupungin malli, jossa kaupungin eri toiminnot eroteltaisiin omiksi vyöhykkeikseen samaan tapaan kuin Garnier oli aiemmin esittänyt. Toisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin rakentamaan yhä enenevässä määrin lähiöitä, kaupungin keskusalueen ulkopuolelle sijoittuvia asuinalueita, joissa oli oma kauppakeskus ja esimerkiksi kouluja ja kirjasto. Lähiöiden rakentaminen nousi yleisimmäksi kaupunkisuunnittelun periaatteeksi. Viime vuosikymmeninä sitä kohtaan on kuitenkin alettu kohdistaa yhä enemmän kritiikkiä. Ongelmia ovat muun muassa heiluriliikenne ja kaupunkirakenteen hajoaminen. Nykyaikaisessa kaupunkisuunnittelussa ekologiset kysymykset ovat nousseet entistä tärkeämmiksi.

Modernistiset ihanteet ja yhtenäiset, asiantuntijoiden määrittelemät suunnitteluperiaatteet ovat saaneet 2000-luvulla väistyä, ja monimuotoisuus, paikallisten erojen ymmärtäminen sekä asukkaiden kuuleminen ovat saaneet kaupunkisuunnittelussa yhä enemmän sijaa. Demokraattisemman päätöksentekoprosessin kääntöpuolena voi kuitenkin olla mielikuvituksettomampi suunnittelu ja nimbyismi, joka estää kaupunkia kehittymästä. Nykyisessä kaupunkisuunnittelussa merkittäviä trendejä ovat pyrkimykset tuoda asuminen, työ ja kaupankäynti lähemmäs toisiaan, panostus joukkoliikenteeseen, jalankulkuystävällisyyteen sekä erilaisten asumismuotojen sekoittamiseen.

Kaupunkisuunnittelu Suomessa

Suomen vanhimmat kaupungit on perustettu keskiajalla, mutta suurin osa kaupungeista perustettiin vasta 1600–1800-luvulla. Kaupungit olivat 1800-luvun puoliväliin saakka hyvin pieniä, ja useimmat kaupunkiympäristöt on suurilta osin rakennettu vasta 1900-luvulla. Kaupunkien nuoruudesta johtuen ne ovat rakenteeltaan samankaltaisia.

Melkein kaikkien vanhojen suomalaisten kaupunkien ytimessä on vanha ruutukaava-alue, joka on peräisin Ruotsin vallan tai autonomian ajalta. Poikkeuksena on Hamina, joka sai 1700-luvulla ympyräasemakaavan. Vanhoissa kaupungeissa on keskustan ympärillä 1800–1900-luvuilla rakennettuja eri-ikäisiä kasvuvyöhykkeitä. Suomen kaupunkien leimallisimpia piirteitä ovat suhteellisen matala asukastiheys ja kauas keskustasta hajalleen rakennetut lähiöt. Kaupungistuminen ja autojen määrä lisääntyivät voimakkaasti 1960-luvulla.

Suomessa on 2000-luvulla ryhdytty kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota siihen, että uudet kaupunginosat kytkeytyisivät vanhaan kaupunkirakenteeseen, eikä niitä enää hajasijoitettaisi kauas ja erilleen kantakaupungista. Kaupunkisuunnittelua on tiivistetty.

Katso myös

• Aluerakentaminen
• Kaupunkiekologia

Lähteet

• Blockmans, Wim (toim.): Eurooppa – kaupunkien elämää. WSOY 1993. ISBN 951-0-19177-9
• Sitte, Camillo: Kaupunkirakentamisen taide. ((Der Städte-Bau nach seinen künstlerischen Grundsätzen: Ein Beitrag zur Lösung moderner Fragen der Architektur und monumentaler Plastik unter besonderer Beziehung auf Wien, 1889.) Suomentanut Jarmo Kalanti) Helsinki: Rakennusalan kustantajat, 2001. ISBN 951-664-081-8
• Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 5. osa, Kal–Koo. Helsinki: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07244-3
• Jokinen, Teppo ja Honkala, Liisa (toim.): Arkkitehtuurin sanakirja. WSOY 2000. ISBN 951-0-24579-8.

Aiheesta muualla

• Passinmäki, Pekka: Kaupunkisuunnittelun erilaisia lähestymistapoja. niin & näin 1/1998, 31–32.