Kristinusko Ruotsissa
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Kristinusko maittain |
|---|
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Ruotsin kulttuuri |
|---|
 |
Kristinusko on Ruotsin suurin uskonto ja sen suurin kirkkokunta on luterilainen kirkko, jota tunnusti vuonna 2019 57,6 % väestöstä. Muihin kristillisiin kirkkokuntiin ja uskontoihin kuului samana vuonna 8,9 % väestöstä. 33,5 % väestöstä ei tunnusta tai määrittele uskonyhteisöään.[1]
Tunnustuskunnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Protestantismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ruotsi omaksui luterilaisen uskonpuhdistuksen 1500-luvulla ja luterilaisesta kirkosta on muodostunut enemmistökirkko. 1800-luvun ja 1900-luvun herätysliikkeet ovat synnyttäneet useita ruotsalaisia protestanttisia, helluntailaisia ja evankelisia kirkkoja. Näistä suurimpia ovat Svenska Missionskyrkan sekä Pingst FFS. Ruotsissa on myös aktiivinen metodistiyhteisö.[2]
Ortodoksisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maahanmuuton myötä Ruotsissa useat ortodoksiset kirkot ovat vakiinnuttaneet asemansa, kuten Serbian ortodoksinen kirkko, Konstantinopolin patriarkaatti ja Syyrian ortodoksinen kirkko.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Kristinuskon historia Ruotsissa
Katolinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viikinkiaika: Birkan kristillisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristinusko tuli Pohjolaan ja Ruotsiin samanaikaisesti usealta suunnalta. Paavi Eugenius II:n valtuuttamana munkki Ansgarius vieraili vuosina 829–830 svealaiskuninkaan kutsusta Uplannin keskuksessa Birkassa. Ansgarius oli ensimmäinen valtuutuksen saanut munkki Ruotsin maaperällä. Oleskelunsa aikana hän myös rakensi Ruotsin ensimmäisen kirkon. Ludvig Hurskaan kuoltua lähetystyö ajautui Ruotsissa vaikeuksiin ja Ansgariuksen sijainen Gauzbert joutui pakenemaan. Ansgarius onnistui uudelleen piristämään Birkan seurakuntaelämää, joka kuitenkin kuoli Ansgariuksen myötä vuonna 865.[3]
Ruotsin itsenäistyminen ja kristillistyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Järjestelmällinen lähetystyö Ruotsissa oli pysähdyksissä vuosituhannen vaihteeseen asti, ja alueella liikkui lähinnä yksittäisiä lähetystyöntekijöitä. Ensimmäinen kristinuskoon kääntynyt ruotsalaiskuningas oli Olavi Sylikuningas, jonka aikana perustettiin Skaran hiippakunta (1010). Sydänkeskiajalla Ruotsiin kehittyi viikinkiajan jälkeinen löyhä liittovaltiotyyppinen rakenne, jossa kuningasvalta oli lähes ainoa yhdysside eri maakuntien välillä. Ensimmäinen ristiretki Suomeen tehtiin 1150-luvulla Eerik Pyhän toimesta.[4]
1100-luvun puolivälin jälkeen Ruotsi pyrki irtautumaan tanskalaisesta Lundin arkkihiippakunnasta. Vuonna 1164 perustettiin Uppsalan arkkihiippakunta jonka alaisuudessa toimivat Linköpingin, Skaran, Strängnäsin, Turun ja Växjön hiippakunnat. Hiippakuntien rajat noudattivat esikristillisiä maakuntia. Pohjoismaiden ensimmäiset sisterssiläisluostarit syntyivät vuonna 1143 Ruotsiin. Alvastran ja Nydalan luostareista käsin perustettiin useita tytärluostareita.[5]
Myöhäiskeskiaika ja Pohjoismaiden Unioni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirkko pyrittiin valjastamaan mukaan Pohjoismaiden unioniprojektiin. Paavit hyväksyivät kuninkaiden puuttumisen piispannimityksiin ja piispoiksi tuli joukko Margareeta I:lle ja Eerikille uskollisia miehiä. Myöhäiskeskiajalla kirkko oli vakiinnuttanut asemansa Ruotsissa. Pyhän Birgitan perustama pohjoismainen luostarijärjestö sai kuninkaiden tuen. Ensimmäinen birgittalaisluostari vihittiin vuonna 1384 Vadstenassa. Pohjoismaissa kunnioitettiin yhimyksiksi julistettuja ensimmäisiä kristittyjä kuninkaita. Heidän palvonnastaan todistavat keskiaikaiset kirkkomaalaukset ja kirkon käsikirjat. Birgitasta tuli ainoa pohjoismaalainen, jonka paavi julisti myöhäiskeksiajalla pyhimykseksi.[6]
Uskonpuhdistuksen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1500-luvun alkupuolella Pohjoismaiden unioni hajosi ja Ruotsi irtaantui omalle tielleen. Uskonpuhdistus liittyi erityisesti unionin hajoamisen jälkeiseen kehitykseen. Unionin vastustajien ja puolustajien kiista henkilöityi vuonna 1516 virkaan asetettuun arkkipiispa Gustav Trolleen, joka johti valtaneuvostossa unionin kannattajia sekä vastapeluriin Sten Sture nuorempaan. Vuonna 1517 Sture-puolueen vallassa ollut säätyjen kokous pani arkkipiispan viralta ja Trolle vangittiin, mistä seurasi paavin pannanjulistus Ruotsille.[7]
Tukholman valtauksen jälkeen Kristian II järjesti kruunajaiset ja surmautti Tukholman verilöylyssä 82 Sture-puolueen kannattajaa. Arkkipiispa Trolle antoi muodollisen suostumuksensa. Kapinamieliala ei kuitenkaan laantunut ja kapinallisten johtoon asettui Kustaa Vaasa joka nousi Ruotsin kuninkaaksi. Vuonna 1527 kirkon omaisuus siirrettiin kruunulle Västeråsin valtiopäivillä. Omaisuudensiirron myötä myös kuninkaanvalta keskittyi. 1520-luvulla luterilaisia saarnaajia toimi Ruotsin kaupungeissa. Toiminta rajoittui kuitenkin pääosin kaupunkiväestön tiettyihin osiin.[7]
Katolisen kirkon johtajat valitsivat Ruotsissa epäedullisesti kannattamalla unionin säilyttämistä ja hävisivät kamppailun kansallista kuninkaanvaltaa vastaan, eikä Ruotsissa siten nähty vastauskonpuhdistukseen tähtääviä yrityksiä. Maaseutuväestö suhtautui uskonpuhdistukseen välinpitämättömästi tai torjuvasti. Katolisen kirkon hallinto, koulutus ja köyhäinhoito otti huomioon talonpoikaisväestön tarpeet eikä talonpoikaisilla ollut suurta tarvetta uskonnon vaihtamiseen.[7]
Västeråsin päätösten jälkeen Kustaa Vaasan valtaannousua tukeneet Taalainmaan talonpojat vastustivat avoimesti katolisten kirkonmenojen muuttamista sekä maiden ja kalleuksien luovuttamista kirkolle. Talonpojat huomasivat, että kruunu verotti ankarammin kuin kirkko. Katolinen kirkko oli kunnioittanut talonpoikien itsehallintoa ja itsemääräämisoikeutta ja tähän tuli selkeä muutos, joka heikensi talonpoikien asemaa. Omaisuuden siirron jälkeen uskonpuhdistuksen sisäinen toteutus keskittyi lähinnä luostarilaitoksen lakkauttamiseen. Katolisen ajan papit jatkoivat entisissä viroissaan ja saarnasivat jokseenkin samoin kuin ennenkin. Pappien kannalta merkittävintä oli selibaatin kumoaminen. Uudistukset luterilaisuuteen tehtiin seurakunnissa varsin hitaasti.[8] Reformaation mtyötä myös yliopisto lankesi valtiovallan ylläpidettäväksi, mikä aluksi merkitsi sen toiminnan lähes täydellistä loppumista.[9]
Luterilainen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansa piti katolisista menoista ja tavoista kiinni pitkään. Vasta 1600-luvun puolivälin aikaan luterilaisuus juurrutettiin henkisesti tavallisiin maaseudun seurakuntalaisiin. Luterilainen kansankielinen saarnaaminen oli tosin jatkumoa myöhäiskeskiajan katolisten pappien ja kerjäläisveljien toimintatavoille. Kirkon hallinto uudistettiin 1540-luvulla mutta Augsburgin uskontunnustus virallistettiin Ruotsissa vasta 1593. Uskontunnustus oli reaktio Juhana III:n ja Sigismundin katolisiin pyrkimyksiin.[8] 1600-luvulla kuningas oli Kustaa II Aadolf korosti luterilaisuutta ruotsalaisia yhdistävänä tekijänä ja pyhitti Ruotsia Jumalan Israeliksi (ruots. Guds Israel). Eriävät uskonnolliset näkymykset oli kielletty rangaistuksen uhalla, mutta keneltäkään ei vaadittu henkilökohtaista vakaumusta. Pietismin vaikutuksesta uskosta tuli henkilökohtaisempaa ja pietismi korosti uskovia Jumalan kansana.[10]
Pietismin saapuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pietismi tuli Ruotsiin uuden ajan kynnyksellä ja muodosti ratkaisevan merkityksen Ruotsin kehitykselle. Valtion ja kirkon johdon tiukassa kontrollissa vahvistunut luterilainen puhdasoppisuus osoitti lieviä murenemisen merkkejä 1600- ja 1700-luvun vaihteessa, kun Pohjois-Saksan pietistiset virtaukset saivat jalansijaa Ruotsissa, mm. Tukholman saksalaisessa seurakunnassa. Samalla käsitys kristinuskosta laajeni. Pietistit toimivat erityisesti kirjallisuuden kautta. Tuohon aikaan Raamattu oli kallis kirja, mutta pietistit jakoivat raamatuntekstejä pienten kirjoitusten, niin kutsuttujen traktaattien välityksellä. Traktaattien levitystä varten syntyi myös omia yhdistyksiä. Suuri Pohjan sota vaikutti suuresti henkisesti ruotsalaisiin 1710-luvulla. Pietismi ja pietististen pappien määrä kasvoi yleisen kärsimyksen ja katumuksen noustessa.[10]
Suuri Pohjan sota synnytti myös karoliiniarmeijassa herätyksen. Sotavangeiksi viedyt lähes 20 000 ruotsalaista ja 60 pappia perustivat Tobolskiin ruotsalaisen yhteisön, johon Saksan pietistit lähettivät hartauskirjallisuutta. Eräs suosituimpia kirjoja oli Johann Arndtin Totisesta kristillisyydestä. Tukholmassa pietistit saivat uusia jäseniä virkamiehistöstä, lakimiehistä ja asessoreista. Maallikkopiirit olivat myös taiteellisia ja sen piirissä sävellettiin uusia lauluja kokouksia ja hartauksia varten.[10]
Vuonna 1717 pietistiset virsirunoilijat julkaisivat laulukirja Mose och Labsens visor. Laulukirjasta tehtiin pian uusia painoksia, vaikka pian sensuuri ei enää hyväksynyt sitä. Laulukirja levisi laajalti pietistitisten pappien kautta ja monet sen virret perustuivat saksalaiset Johann Gerhardtin lauluihin. Monilta osin laulujen sanat perustuivat pietistiseen sovitusoppiin. Samalla pietismi sai Ruotsissa enemmän jalansijaa ja erot tapaluterilaisten ja pietistien välillä tulivat näkyviin. Yksityinen pietismi, joka korosti uskovia Jumalan kansana, herätti papistossa ja piispoissa pelkoa. Piispat ja papit käyttivät valtaansa ja tekivät ratsioita koteihin, joiden aikana takavarikoitiin pietististä kirjallisuutta.[10]
Kirkkolaitoksen rakentuminen – seurakielto ja sensuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1720-luvulla Ruotsin kirkollishallinto alkoi kehittymään ja keskustelu omasta kirkkohallituksesta nousi esiin. Vapauden ajalla kirkko sai oikeuden nimittää piispoja ja kirkkoherroja itsenäisesti. Hallituksella säilyi virkojen muodollinen nimitysoikeus, mutta kirkon esitykset sitoivat sitä. Kirkon virat olivat valtion pahraiten palkattuja, minkä lisäksi virkaan liittyi myös oikeuksia maahan. Samanaikaisesti pietistien oma saarnatoiminta yleistyi ja pietistisissä tilaisuuksissa kuunneltiin hengellisiä julistajia.[10]
Vuonna 1726 asetettiin tiukka sensuuri kun yksityiset hartauskokoukset kiellettiin vuonna 1726 konventikkeliplakaatilla. 1730-luvulla radikaalipietismi asettautui säätyläistöön ja esimerkiksi 1730-luvulla sen piirissä arvosteltiin kirkon puhdasoppisuutta ja maallista kulttuuria. Ruotsin uskonpakolaiset joutuivat myös Tanskassa ankaran sensuurin kohteeksi.[11]
Herätysliikkeiden aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1700-luvun lopulla Pohjolan papisto tunsi enemmän taipumusta valistusteologiaan ja muuttui entistä maallisemmaksi opettaja- ja valistajavirkamiehistöksi. Pietismin näkökulmasta tämä kehitys oli vahingollista ja kirkon toimintatapoja alettiin kritisoida yhä ankarammin. Samalla herätys alkoi levitä yhteiskunnallisia asemiaan vahvistaneeseen talonpoikaistoon. Kansanomaisia herätyksiä tunnetaan sekä Ruotsin että Länsi-Suomen alueella. Länsi-Ruotsin schartaulaisuudessa oli mukana kirkonmiehiä. Herätysliikkeiden laajentuessa johtoon nousivat miehet.[11]
Ruotsin herätyksen kehittyivät vaihteleviin suuntiin. Smoolannin pietismiä ja Norlannin lukuseurojen lisäksi esiintyi radikaali tiedemies ja pappi Lars Levi Laestadius joka julisti ankarasti synnillistä elämää vastaan. Lestadiuksen saarnat saivat laajaa vastakaikua Ruotsin pohjoisen väestön keskuudessa. Herätysliikkeillä oli tärkeä osa uuden kansalaisyhteiskunnan syntyprosessissa.[11]
Protestanttisuuden ja vapaakirkollisuuden aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Protestanttisten uskonnollisten yhteisöjen vaikutus levisi siirtolaisuuden myötä. Ensimmäisen aallon siirtolaiset olivat usein uskonnollisia toisinajattelijoita ja he kiinnittyivät erilaisiin kirkollisiin yhtiesöihin, jotka saivat jalan sijaa paluumuuttajien kautta myös Pohjoismaissa. Ruotsin ensimmäiset vapaakirkolliset ryhmät kehittyivät 1800-luvun alkupuolella, kun metodismi (1830) ja baptismi (1848) saapuivat Ruotsiin. Uudet uskonnolliset ryhmät olivat herätysliikkeiden tavoin yhteiskunnallisesti konservatiivisia, mutta edistävät merkittävästi kirkko- ja uskontopolitiikan liberalisoimista. Liikkeet painottivat erityisesti yksilöllistä kokemusta ja vapaaehtoista yhteenliittymistä. Samalla ne haastoivat vanhaa, kollektiivista ja hierarkista järjestystä.[11]
Kirkkojenväliset järjestöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ruotsin kristillinen neuvosto on ekumeeninen elin, joka edustaa laajasti luterilaisia, katolisia, ortodoksisia ja vapaakirkkoperheitä. Ruotsin vapaakirkolliset liikkeet tekevät yhteistyötä Ruotsin vapaakirkkoneuvostossa (ruots. Sveriges frikyrkosamråd).[2]
Tunnettuja henkilöitä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hentilä, Seppo, Krötzl, Christian ja Pulma, Panu: Pohjoismaiden historia. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Countries: Sweden Central Intelligence Agency: World Factbook. Viitattu 8.9.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c Maat: Ruotsi World Council of Churches. Viitattu 20.7.2023. (englanniksi)
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 29
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 37
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 41
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 54–60
- ↑ a b c Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 64–65
- ↑ a b Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 66–67
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 119
- ↑ a b c d e Hedin, Christer: ”Pietistisk väckelse”, Kristendomens historia i Sverige. Tukholma: Norstedts, 2017. ISBN 978-91-1-310678-6 (ruotsiksi)
- ↑ a b c d Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 213–215