Luistari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luistari
Kesälampaat hoitavat kalmistoaluetta. Etualalla hautaröykkiöiden kiviä.
Kesälampaat hoitavat kalmistoaluetta. Etualalla hautaröykkiöiden kiviä.
Sijainti

Koordinaatit 61.112948°N, 22.146163°E
Valtio Suomi
Historia
Tyyppi kalmisto, röykkiöhauta, asuinpaikka
Huippukausi pronssikausi, rautakausi, keskiaika
Kaupunki Eura
Aiheesta muualla

Luistari Commonsissa

Luistari on Euran kunnassa sijaitseva muinaisjäännösalue. Se on yksi Suomen merkittävimmistä ja eniten tutkituista arkeologisista kohteista. Luistarin muinaisjäännösalue käsittää pronssi- ja varhaisrautakautisen asuinpaikan sekä Suomen suurimman myöhäisrautakautisen kalmiston. Luistari on tunnettu ensisijaisesti kalmistosta tehtyjen puku- ja esinelöytöjen vuoksi ja vuosikymmeniä jatkuneiden tutkimusten avulla on saatu paljon uutta tietoa muun muassa viikinkiaikaisesta kulttuurista ja pukeutumisesta. Luistarin haudan numero 56 perusteella on 1970-luvulla rekonstruoitu Euran emännän puku.[1][2]

Sijainti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuva kalmistoalueelta, kuvattu pohjoiseen suuntaan. Aidan ulkopuolella olevassa rakennuksessa on kesäisin näyttely kaivauksista ja kaivauslöydöistä. Euran emännän hautapaikka oli valokuvan keskellä näkyvän oikeanpuoleisen koivun juurella olevan merkkipaalun osoittamassa paikassa.

Luistari sijaitsee Kauttualla kantatie 43:n länsipuolella, noin kaksi kilometriä etelään Euran kirkosta. Luistarin lisäksi lähialueella sijaitsee myös toistakymmentä muuta eri-ikäistä kalmistoa ja asuinpaikkaa. Ne ovat kaikki sijoittuneet Pyhäjärven pohjoispäähän, järvestä alkunsa saavan Eurajoen rannoille. Luistari on jokilaakson kalmistoista eteläisin. Kauttuan rautakautisen kylän arvellaan sijainneen aivan Luistarin vieressä, nykyisen maantien itäpuolella olevalla pellolla. Yli tuhat vuotta asuttuna ollut kylä on autioitunut isonjaon myötä 1700-luvulla.[3] Lähistöllä sijaitsee myös 700–800-luvuilla käytössä ollut Kauttuan linnavuori, josta oli näköyhteys Luistariin.[4]

Luistarin kalmisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luistarin kalmisto löytyi vuonna 1969 viemäritöiden yhteydessä. Ojankaivuun yhteydessä löytyi hopeoitu miekka, joka ajoittuu 900-luvulle – eli viikinkiajalle (KM17847:1). Löydön jälkeen paikalla suoritettiin pelastuskaivauksia, joissa paljastui lisää hautoja. Kaivauksia jatkettiin seuraavina kesinä alueilla, joiden arveltiin olevan vaarassa tuhoutua työmaan vuoksi. Paikan laajuuden selvittyä Luistarissa suoritettiin arkeologisia tutkimuksia vv. 1969-1992 dosentti Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin johdolla. Eurassa ei tiettävästi ollut perimätietoa Luistarin käytöstä hautausmaana, vaikka osa alueesta oli 1600-luvun karttojen perusteella jätetty viljelemättä. Tämä saattoi johtua alueen kivikkoisuudesta, tai siitä että paikassa tiedettiin olevan hautoja. Myöhempinä aikoina Luistarin alue on ollut osittain maanviljelykäytössä ja osittain joutomaana.[5] Viimeisimmissä kaivaustutkimuksissa löydettiin jälkiä myös kalmiston vieressä tapahtuneesta muinaisemmasta viljelystä.[6]

Haudat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luistarissa on tutkittu yli 1300 myöhäisrautakautista ruumishautaa. Näiden lisäksi alueella sijaitsevista hautaröykkiöistä on löytynyt polttohautauksia. Ruumiskalmistosta on löytynyt sekä aikuisten että lasten hautoja ja myös joitakin ryhmähautoja. Rautakaudella polttohautaus oli yleisin tapa haudata vainajat, joten Euran 500-600-luvuilta peräisin olevat ruumishaudat kuuluvat lähiseudulla sijaitsevien Köyliön ja Yläneen kalmistojen sekä Etelä-Pohjanmaan löytöjen ohella Suomen vanhimpien ruumishautojen joukkoon. Haudoista löydettyjen esineiden, kuten esimerkiksi korujen ja aseiden määrä, vaihtelee. Luistarin haudoista 436 on sisältänyt esineitä ja yli 800 hautaa oli esineettömiä. Vaatteiden jäännösten lisäksi 55 %:ssa esineellisistä haudoista oli saviastioita tai eläinten luita. Yhteensä 102:ssa haudassa oli teräaseita, kuten miekkoja, keihäänkärkiä, väkipuukkoja ja nuolenkärkiä sekä kilpien jäännöksiä ja 99:ssä haudassa viikatteita, sirppejä, keritsimiä ja muita työkaluja. Merovingiajan haudoissa ei ollut työkaluja.[7] Kalmiston käyttöaika on ajoitettu esinelöytöjen ja hautausten sijainnin sekä hautojen kokonaismäärän perusteella noin vuosiin 500–1300, hautaamisen jatkuessa katkeamattomana merovingiajalta aina keskiajalle saakka. Varhaisimmista merovingiajan haudoista suuri osa on jäänyt myöhempien alle, joten niistä voi puuttua esineitä.[8]

Luistarin yhteisön kooksi on arvioitu 600-luvulla noin 12 henkilöä, mutta 1100-luvulle tultaessa määrä on kolminkertaistunut. Paikalle on haudattu Lehtosalo-Hilanderin arvion mukaan merovingiajalla jo enemmän kuin yhden talon asukkaita ja viikinkiajan lopulla viidestä kahdeksaan talon väkeä.[9] Luistariin haudatut edustavat kaikkia ikäryhmiä ja molempia sukupuolia, mutta kokonaisia luurankoja ei ole säilynyt – ainoastaan osia vainajista. Luistarin vainajien sukupuolenmääritys on perustunut haudoista löytyneisiin pukujen osiin sekä esinetyyppeihin. Ihmisjäänteiden lisäksi joistakin haudoista on löydetty myös naudan, hevosen, lampaan tai vuoden, sian sekä koiran luita ja hampaita.[10] Esimerkiksi naudan luurangon sisältänyt eläinhauta numero 997 saattaa radiohiiliajoituksen ja sijaintinsa perusteella olla uudelleen käytetty merovingihauta.[11]

Luistarin myöhäisimmät haudat ovat esineettömiä, vaikkakin tällaisia hautoja on löydetty myös vanhempien hautojen joukossa. Hautoja on paikoitellen jopa neljässä kerroksessa, joista päällimmäiset ovat esineettömiä, joten hautojen sijoittumisen perusteella on selvää, että kalmiston käyttöä on jatkettu sen jälkeen kun juhlavampien vaatteiden tai muiden esineiden hautaanlaittamisesta on luovuttu. Lehtosalo-Hilanderin mukaan esineettömän hautaustavan voi ajoittaa rahalöytöjen loppumisen ja myöhäisten korujen puuttumisen perusteella alkaneeksi jo melko aikaisin – 1100-luvulla.[12]

Nykyään Luistarissa on infotaulu sekä kesäaikana aluetta esittelevä näyttely. Luistarin aluetta hoidetaan muun muassa laiduntamalla siellä lampaita. Luistarin löytöjä on esillä Suomen kansallismuseossa sekä Eurassa sijaitsevassa esihistorian opastuskeskus Nauravassa Lohikäärmeessä. Lehtosalo-Hilander on myös suunnitellut hautalöytöjen perusteella Kalevala Korulle Luistari-korusarjan.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Viikinkejä Eurassa? : Pohjoismaisia näkökulmia Suomen esihistoriaan. Eura: Euran muinaispukutoimikunta, 2001. ISBN 952-91356-1-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Luistari Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Museovirasto. Viitattu 6.11.2012.
  2. ↑ Vallin, Harri: Luistarista tuli arkeologille ikuisuusprojekti. Satakunnan Kansa, 19.1.2019, s. B6–9. Viitattu 20.1.2019.
  3. ↑ Kauttuan vanha kylä kaivetaan esiin 26.4.2012. Alasatakunta. Viitattu 6.11.2012.[vanhentunut linkki]
  4. ↑ Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin : Euran esihistoria, s. 153–155. Eura: Euran kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5
  5. ↑ Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Luistari I : The Graves. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 1982. ISBN 951-90564-7-5
  6. ↑ Eura, Kauttua. Luistarintien kaivaukset 29.7.–7.10.2013 Kulttuuriympäristön palveluikkuna. 31.7.2014. Museovirasto. Viitattu 23.5.2016.
  7. ↑ Lehtosalo-Hilander 2001, s. 25.
  8. ↑ Lehtosalo-Hilander 2001, s. 93.
  9. ↑ Lehtosalo-Hilander 2001, s. 90.
  10. ↑ Tupala, Ulla: Eläinuhreja vai teurasjätteitä – Euran Luistarin rautakautisen ruumiskalmiston eläinluumateriaalin lähdekriittistä tarkastelua. Muinaistutkija, 2000, nro 4, s. 66–67. Helsinki: Suomen arkeologinen seura. Viitattu 23.5.2016.
  11. ↑ Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Luistari IV : A History of Weapons and Ornaments. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys, 2000. ISBN 951-90573-7-4
  12. ↑ Lehtosalo-Hilander 2001, s. 27.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Etu-Sihvola Heli, Moilanen Ulla & Therus Johnny: Luihin ja ytimiin: Tutkimuksia ja tulkintoja Euran Luistarin kalmistosta. Sigillum, 2023

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Luistari&oldid=22599202”