Partakorppikotka
| Partakorppikotka | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Päiväpetolinnut Accipitriformes |
| Heimo: | Haukat Accipitridae |
| Suku: | Gypaetus |
| Laji: | barbatus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Gypaetus barbatus |
|
 |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Partakorppikotka (Gypaetus barbatus) on Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa elävä suurikokoinen korppikotka.
Partakorppikotkan vartalo on kellertävä, samoin pää, jossa on musta ”parta”, joka on antanut lajille nimen. Selkä ja siivet ovat harmaat. Sukupuolet ovat samanvärisiä. Linnun pituus on 94–125 cm, siipien kärkiväli 231–283 cm ja paino 4,5–7,2 kg.[2] Naaras on suurempi kuin koiras.[3]
Partakorppikotkat ovat melko pitkäikäisiä. Ne voivat elää tarhattuna jopa 40-vuotiaiksi. Sukukypsiksi ne tulevat vasta noin viisivuotiaina. [3]
Partakorppikotka ei yleensä ääntele. Soidinlennolla saattaa kuulla kotkan kokoon nähden hämmästyttävän hiljaista viheltävää ääntä. Kutsuäänenä voi kuulla pehmeän pie-äänen. Poikaset kerjäävät ruokaa kiihkeällä piiskutuksella ja nuoret lentokykyiset linnut naukuvat hiirihaukkamaisesti.
Alalajit ja levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Partakorppikotka on jakautunut kolmeen eri alalajiin: barbarus, aureus ja meridionalis. Barbatus elää Pohjois-Afrikassa, alalaji aureus Pyreneillä, Etelä-Euroopassa, Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa, sekä pienikokoisin alalaji meridionalis pesii pienillä alueilla eteläisimmässä ja itäisimmässä Afrikassa, sekä ehkä myös Arabian niemimaan lounaiskulmassa. Lajin elinympäristön ala on 110 miljoonaa neliökilometriä.
Partakorppikotka on paikkalintu, joten se pysyttelee pesimäpaikoillaan koko vuoden. Nuoret yksilöt kiertelevät laajemmalti, mutta harhautuvat vain harvoin vuoristoalueen ulkopuolelle. Suomessa lajia ei ole tavattu luonnonvaraisena.
Kannanarviot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lajin maailmanlaajuiseksi kannaksi on arvioitu 1675-6700 yksilöä ja kannan suunta on laskeva.[4] Euroopan ja läntisen palearktisen alueen koko kanta on luultavasti noin 330–700 paria, josta itse Euroopassa elää vain noin 100 paria. Partakorppikotka on Euroopan korppikotkista harvalukuisin ja yksi Euroopan harvinaisimmista petolinnuista. Se onkin luokiteltu Välimeren alueella erittäin uhanalaiseksi lajiksi.[5]
Uhanalaistuminen Euroopassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vielä 1900-luvun alussa partakorppikotka oli hyvin yleinen pesijä Etelä-Euroopan vuoristoissa, mutta 1900-luvun lopussa partakorppikotka oli jo uhanalainen ja vaarassa hävitä Euroopasta. Sen pahimmat uhkatekijät ovat ravinnonpuute, laajamittainen vaino, ympäristönmuutos, häirintä sekä myrkkysyötit, jotka on tarkoitettu kettuja ja susia varten. [4][3]
Alueellinen häviäminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Heikentyneet elinolot johtivat alueelliseen sukupuuttoon Saksassa vuonna 1855, Sveitsissä 1884, Bosniassa ja Hertsegovinassa 1893, Itävallassa 1906, Italiassa 1913, Romaniassa 1935, entisessä Tšekkoslovakiassa 1942, Serbiassa ja Montenegrossa 1956, Bulgariassa 1966 ja Makedoniassa 1990.
Luontoonpalautukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset partakorppikotkien luontoonpalautukset tehtiin vuonna 1986 Itävallan Hohe Tauernin kansallispuistossa. Vuoteen 2019 mennessä Alpeille on vapautettu yhteensä 227 nuorta, tarhaoloissa kuoriutunutta partakorppikotkaa. Alueen nykyinen populaatio muodostuu lähes kokonaan näistä vapautetuista yksilöistä sekä niiden jälkeläisistä. [6][7] Lisäksi lajia on palautettu luontoon muuallakin Euroopassa. [8]
Luontoonpalautukset ovat mahdollisia eläintarhojen ylläpitämän EEP-ohjelman ansiosta.[6] Myös Suomessa Korkeasaaren eläintarhassa kuoriutuneita partakorppikotkia on lähetetty luontoon.[3][9]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Partakorppikotka pesii rotkojen, laaksojen ja erikorkuisten huippujen pirstomissa jyrkissä vuoristoalueissa. Alueella on myös oltava tiheä kanta gemssejä, mufloneita tai vuorikauriita. Sudet, ilvekset, kotkat ja muut petoeläimet ovat myös välttämättömiä naapureita, sillä niiltä partakorppikotka voi saada saalisjätteitä. Euroopassa pesimäalueet sijaitsevat noin 1 000–2 000 metrin korkeudella merenpinnasta.
Pesintä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Partakorppikotkat alkavat pesiä muiden korppikotkien tapaan vasta 4–5-vuotiaana. Puolisot ovat uskollisia toisilleen koko elämänsä ajan. Partakorppikotkat alkavat oleskella pesillään jo loka- ja marraskuussa. Soidinlento tapahtuu joulu-tammikuussa, jolloin puolisot leijailevat ylöspäin, ja tarrautuvat toistensa jalkoihin ja pudottautuvat kohti maata.
Molemmat emot rakentavat jopa 2,5 m korkean risupesän, joka on luoksepääsemättömässä paikassa kalliojyrkänteellä tai pienessä luolassa. Etelä-Espanjassa naaras munii 1–2 munaa joulu-tammikuussa, ja Pyreneillä tammi-helmikuun vaihteessa. Munintaväli on 4–5 päivää. Molemmat puolisot hautovat, mutta naaras hautoo pääosan 53–60 vuorokauden haudonta-ajasta.
Poikaset kuoriutuvat eriaikaisesti, pesäpoikasaika kestää noin 100–130 vuorokautta.[2] Vaikka kaksimunainen pesue on tavallisin, yleensä vain yksi poikanen selviää hengissä lentokykyiseksi.
-
Gypaetus barbatus aureus -alalajin muna -
Gypaetus barbatus hemachalanus -alalajin muna
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Partakorppikotka on siitä erikoinen korppikotkalaji, että vaikka se käykin haaskoilla, se ei välitä lihasta, vaan syö luita. Se valitsee sopivan kokoisen luun, jonka lennättää riittävän korkealle, pudottaa sen kalliota vasten niin että se murskaantuu, ja syö ravinteikkaan luuytimen. Se nielee myös kokonaisia luita. Samalla tavoin se myös murskaa maakilpikonnan kuoren. Se voi syödä myös lintuja, jäniksiä ja murmeleita. Se voi ahdistaa saaliseläimiä, kuten lampaita, vuohia ja muita sorkkaeläimiä, myös ihmisen, jyrkänteeltä alas, jonka jälkeen se pääsee aterioimaan.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Benny Gensbol & Pertti Koskimies: Suomen ja Euroopan päiväpetolinnut. WSOY. 1995.
- Cramp, Stanley (päätoim.) 1980: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. Vol. II. – Oxford University Press. Hongkong.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ BirdLife International: Gypaetus barbatus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.3. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 11.2.2015. (englanniksi)
- ↑ a b Ferguson-Lees & Christie: Raptors of the World. Houghton Mifflin Company, 2001. ISBN 0-618-12762-3
- ↑ a b c d Partakorppikorka - Korkeasaaren eläintarha Korkeasaari. Viitattu 15.6.2023.
- ↑ a b Bearded Vulture Red List. IUCN. Viitattu 15.6.2023.
- ↑ Bearded Vulture Red List (Mediterranean). IUCN. Viitattu 15.6.2023.
- ↑ a b Bearded Vulture to the Alps Vulture Conservation Foundation. Viitattu 15.6.2023. (englanti)
- ↑ Reintroduction | Foundation for the Bearded Vulture www.beardedvulture.ch. Viitattu 15.6.2023.
- ↑ Reintroduction And Restocking Vulture Conservation Foundation. Viitattu 15.6.2023. (englanti)
- ↑ Eläimet | Korkeasaaren partakorppikotka lähti Espanjaan Helsingin Sanomat. 14.6.2023. Viitattu 15.6.2023.