Rooman valtakunnan kulttuuri
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Roomalainen kulttuuri on yksi eurooppalaisen kulttuurin peruspylväistä. Rooman valtakunta oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä.
Uskonto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Roomalainen uskonto
Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonuskonnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen erilaisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laajuus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Vuonna 380 kuitenkin kristinusko julistettiin valtionuskonnoksi ja muut uskonnot kiellettiin.
Kieliolot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laajetessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Kuitenkin jotkut niistäkin säilyivät käytössä, sillä ainakin vielä 200-luvulla esimerkiksi gallia voitiin käyttää virallisissa yhteyksissä. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalainen eliitti oli käytännössä kaksikielistä ja kirjallisuus kirjoitettiin usein nimenomaan kreikaksi. Myös Julius Caesar lienee virkkonut monet kuuluisista lentävistä lauseistaan alun perin kreikaksi, latinaksi ne käännettiin vasta keskiajalla. Länsi-Rooman hajottua kreikka vahvisti yhä enemmän asemaansa valtakunnan itäisessä osassa (joka tunnetaan nykyään nimellä Bysantin valtakunta) ja 600-luvulla kreikka lopulta syrjäytti latinan.
Taide
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Rooman valtakunnan taide
Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaustaiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Roomalaiset esimerkiksi mieluusti tekivät kreikkalaisista pronssipatsaista marmorikopioita, ja monet kreikkalaiset patsaat ovatkin säilyneet vain näinä kopioina. Rooman tasavallan aikaiset roomalaisten merkkihenkilöiden veistokset ovat usein hämmästyttävän realistisia ja inhimillisiä. Keisariajalla kuvaustapa muuttui propagandistisempaan suuntaan, mikä näkyy jo Augustuksen kuvapropagandassa.
Maalaustaidetta ei ole säilynyt paljon, mutta joitakin hienoja freskoja on löydetty esimerkiksi Pompejista. Näihin kuuluu maisema- tai taulukuvia ja maalattua valearkkitehtuuria, jotka muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Mosaiikkeja on säilynyt enemmän, ja ne ovat myös tärkeä tietolähde roomalaisesta yhteiskunnasta taiteellisen arvonsa lisäksi.
Liikuttaessa kohti keskiaikaa niin veistokset kuin maalauksetkin alkoivat enenevissä määrin menettää realistisia piirteitään ja siirryttiin keskiajalle tyypillisenä pidettyyn ilmaisuun. Kristinusko löi taiteeseen vahvan leiman.
Rakennustaiteen suunnat olivat niin ikään kreikkalaistyylisiä, mutta insinööritaidon kehittyminen mahdollisti uudenlaista arkkitehtuuria. Etruskien vaikutus oli huomattava. Holvikaaret ja kupolit loivat roomalaiseen rakennustaiteeseen sen oman tyylin. Toisin kuin kreikkalaiset, roomalaiset jättivät julkiset rakennukset usein ulkopuolelta kohtuullisen karuiksi, ja keskittyivät sisätilojen koristeluun. Loistokausi oli Augustuksen aikana.
Korinttilainen tyyli oli suosituin. Temppelit olivat joko pyöreitä tai suorakaiteen muotoisia. Maallikkorakennuksista mainittakoon basilikat, kylpylaitokset, kuten Caracallan ja Diocletianuksen termit Roomassa, teatterit, amfiteatterit, kilpa-ajoradat sekä roomalaisille luonteenomaiset riemukaaret, palatsit ja hautarakennukset, esimerkiksi San Angelon linna ja Caecilia Metellan hauta lähellä Roomaa. Yksityisasunnoista saa parhaan käsityksen Pompejissa. Huomattavia olivat myös akveduktit ja viemärit.
Kirjallisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: latinankielinen kirjallisuus
Rooman kirjallisuus, joka käsittää Rooman vallan aikaisen latinankielisen kirjallisuuden, on saanut tuntuvaa vaikutusta kreikkalaisesta kirjallisuudesta. Lukuun ottamatta hävinneitä kansanrunouden tuotteita Rooman kirjallisuus alkaa vasta silloin, kun roomalaiset tulivat kosketuksiin Etelä-Italian kreikkalaisten kanssa. Ensimmäisen ajanjakson 240–78 eaa. mainittavimmat kirjailijat olivat Livius Andronicus, Naevius, Ennius, Lucilius, Plautus, Terentius ja Cato vanhempi. Toisen ajanjakson 78 eaa. – 14 jaa. alkupuoliskolla elävät runoilijat Lucretius ja Catullus, proosakirjailijat Cicero, Julius Caesar, Sallustius, polyhistori Terentius Varro sekä loppupuoliskolla, jota sanotaan Rooman kirjallisuuden kultakaudeksi, runoilijat Vergilius, Horatius, Propertius, Tibullus, Ovidius ja historioitsija Livius.
Kolmannen ajanjakson (14–117 jaa.), hopeakauden, pääkirjailijat ovat historioitsija Tacitus, luonnontutkija Plinius vanhempi, reetori Quintilianus, filosofi ja näytelmäkirjailija Seneca, romaaninkirjoittaja Petronius, satiirikko Juvenalis. Viimeisenä ajanjaksona (117–568) on etupäässä lakitieteellistä ja kielitieteellistä kirjallisuutta. Huomattavin kaunokirjailija on Apuleius. Merkittävimmät kirjailijat ovat kristityt kirkkoisät, kuten Tertullianus ja Augustinus. Viimeisinä roomalaisina kirjailijoina pidetään Boëthiusta ja Cassiodorusta.
Tiede
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Roomalainen luonnontiede ei koskaan yltänyt kreikkalaisten esikuviensa tasolle. Luonnontieteistä kehittyivät lähinnä käytännönläheiset alat, ennen muuta lääketiede.
Tekniikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Antiikin Rooman tekniikka
Insinööritaidotkin kehittyivät. Keksittiin muun muassa betoni, ja kaupunkien infrastruktuuri rakennettiin huomattavasti kreikkalaisia paremmin. Holvikaaren hallitsemisella oli tähän suuri merkitys. Vesijohdot (akveduktit), viemäröinti, tiet ja sillat olivat roomalaisilla korkeatasoisia. Tiet olivat niin korkeatasoisia että monet niistä ovat olemassa tähän päivään asti ja olivat jatkuvassa käytössä aina siihen asti kun autoliikenne lopulta syrjäytti ne.
Filosofia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Roomalainen filosofia
Filosofian alalla tärkeimmiksi muodostuivat epikurolaiset, stoalaiset ja uusplatonistiset koulukunnat.
Stoalaista koulukuntaa edustivat esimerkiksi Seneca ja Marcus Aurelius.
Tavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antiikki käsitetään helposti läheisemmäksi kuin se olikaan. Monien säilyneiden kulttuurivaikutteiden johdosta roomalaisesta elämänmenosta on helppo löytää samaistumiskohteita. Antiikin maailma oli kuitenkin kovin toisenlainen kuin nykyään. Elämän rytmi, hajut, maut, moraali ja maailmankuva olivat erilaisia. Esimerkiksi kuoleman jokapäiväisyys teki ihmishengestä usein lähes arvottoman.
Roomalaiset arvot, perhe ja kasvatus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Roomalainen moraali perustui niin sanotuille perinteisille roomalaisille arvoille. Esi-isien kunnioitus oli tärkeää.
Perhe oli roomalaisen yhteiskunnan perusta. Miehellä piti olla lapsia, jotta hänen nimensä säilyisi, joten jos lapsia ei syntynyt, heitä adoptoitiin. Antiikin aikana kaikki ihmiset menivät naimisiin – avioliitto oli velvollisuus, eikä romanttinen rakkaus ollut sen edellytys. Perheeseen kuuluivat vanhempien ja lasten ohella myös sen omistamat orjat. Roomalaiset suvut verkostoituivat keskenään avioliittojen ja adoptioiden avulla.
Lasten kasvatuksessa korostettiin velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta esi-isiltä perittyjä tapoja kohtaan. Stoalainen filosofia istui hyvin roomalaisen eliitin ihanteisiin. Kaupungeissa oli mahdollista saada opetusta maksua vastaan alkeiskouluissa, ja ylhäisöperheissä lapset opettelivat lukemaan ja kirjoittamaan kotiopettajan johdolla.
Isänvalta oli roomalaisessa perheessä voimakas, ja se ulottui jopa aikuisiin lapsiin, niin poikiin kuin tyttäriin. Isänvalta koski paitsi lasten avioliittoja myös heidän omaisuuttaan. Keisarikaudella isänvaltaa rajoitettiin, ja naisen asema koheni. Tällöin naimisissa olevat naiset ja lesket hallitsivat itsenäisesti omaisuuttaan. Roomalaisella naisella ei ollut poliittisia oikeuksia, eikä äidillä ollut perheessä samanlaista oikeudellisesti vahvaa asemaa kuin isällä. Avioerossa lapset jäivät aina isälle. Roomalaisessa perinnönjaossa oli kuitenkin erityistä, että tytär peri yhtä paljon kuin poika.
Käyttö- ja ylellisyysesineet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roomalaisesta vaatetuksesta tunnetaan yleisimmin toga ja tunika. Toga oli miesten muodollinen asu, jota käytettiin juhlatilaisuuksissa ja virallisissa yhteyksissä. Se oli tehty villasta, se oli vaikea pukea ja ilmeisesti kuuma. Miesten arkivaate oli tunika. Lisäksi voitiin käyttää esimerkiksi viittaa. Nuoret naiset käyttivät tunikaa. Naimisiinmenon jälkeen he käyttivät tunikan päällä pidempää stolaa. Alle 16-vuotiaat pojat käyttivät toga preatextaa, jonka kanssa käytettiin purppuraa nauhaa ja vanhemmiten käytettiin toga virilistä.
Roomalaiset saivat sodissa sotasaaliiksi helmiä ja jalokiviä, joita käytettiin koruihin. Koruissa käytettiin myös kultaa ja lasimassaa. Roomassa tehtiin myös kosmeettisia voiteita, joissa pohja-aineena oli hunaja tai rasva. Nämä aineet värjättiin lyijyvalkolla.
Varakkaat naiset korostivat asemaansa näyttävillä kampauksilla. Tasavallan aikana miehet eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota hiustenleikkuuseen. Keisariajalla monimutkaisemmat kampaukset yleistyivät.[1] Varhaisimpana aikoina miehet eivät ajaneet partaansa. Ilmeisesti kreikkalaisesta vaikutuksesta tasavallan lopunaikoina parrasta yleisesti luovuttiin. Parranajo oli ajan välineillä tuskallinen ja hidas operaatio. Parta yleistyi uudestaan keisari Hadrianuksen kaudella, kun keisari peitti kasvojensa arpia parralla. Keisari oli tärkeä jäljittelyn kohde ja parrankäyttö yleistyi nopeasti.
Naisten asema, yhteiskuntaluokat ja orjuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Naisten asema oli Roomassa jonkin verran parempi kuin Kreikassa. Roomalainen yhteiskunta oli kuitenkin luonteeltaan patriarkaalinen. Naisilla ja miehillä ei ollut samoja oikeuksia, ja naisen asema hahmotettiin aina hänen miessukulaistensa kautta.
Toisin kuin kreikkalaiset orjat, roomalainen orja saattoi tulla vapautetuksi ja hänen lapsistaan saattoi tulla valtakunnan kansalainen. Tämä oli tärkeä sosiaalisen nousun väylä, joka toi uutta voimaa kangistuneisiin yläluokkiin ja hillitsi orjien luokkatietoisuuden syntyä. Orjien asema vaihteli suuresti. Heikoimmassa asemassa olleilla kaivosorjilla ei ollut paljoakaan yhteistä parhaan aseman saavuttaneiden rikkaiden roomalaisten yksityisorjien kanssa. Kuuluisa esimerkki orjien hyvästä kohtelusta on Cicero, joka kehitti orjiinsa henkilökohtaisen suhteen.
Roomalaisen sääty-yhteiskunnan tunnusmerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Roomalainen yhteiskunta oli tiukka sääty-yhteiskunta, jonka jokainen jäsen joka hetki tiesi oman asemansa yhteisössä. Säännöllisesti toistuvissa censuksissa eli väestönlaskennoissa kansalaiset kirjattiin luetteloon paikkakunnittain sosiaalisen arvojärjestyksen mukaisesti. Käytännössä tämän arvojärjestelmän voi havaita muun muassa virallisissa dokumenteissa, joihin vaadittiin kymmenen todistajaa. Säilyneissä dokumenteissa samat todistajat ovat poikkeuksetta kirjoittaneet nimensä täsmälleen samassa järjestyksessä. Pompejissa on säilynyt erään huutokauppameklarin arkisto, joka sisältää yli 150 virallista dokumenttia, joissa on usein säilynyt kaikkien kymmenen todistajan nimet. Näissä kaikissa dokumenteissa samojen henkilöiden kohdalla nimet ovat aina samassa järjestyksessä.[2]
Patriisien ja plebeijien välinen valtataistelu päättyi noin 300-luvun puolivälissä eaa., kun plebeijit pääsivät joitakin pappisvirkoja lukuun ottamatta kaikkiin valtion virkoihin ja saivat niihin kiintiötkin. Tämän kehityskulun johdosta syntyi uusi luokka, virka-aateli nobilitas, joka muodostui korkeimmissa valtion viroissa olevista henkilöistä ja heidän perheistään. Tässä järjestelmässä oli normaalia ja hyväksyttävää nousta yhden sukupolven aikana yhden sosiaalisen asteen verran, mutta jos pyrki nousemaan enemmän kuin yhden asteen, sai helposti nimen homo novus, nousukas tai kiipijä.[2]
Roomalaiset suhtautuivat yleensä palkattuun työhön torjuvasti. Ajateltiin, että henkilö, joka oli toisen palkkalainen, oli tehtävänsä ajan orjan asemassa (loco servorum). Tämän vuoksi esimerkiksi asianajajan tulkittiin olevan oikeudessa asiakkaansa suojelijana (patronus) eikä palkkalaisena. Tämän saama palkkiokaan ei ollut palkkaa vaan lahja, honorarium. Etelä-Euroopan maissa tämä hyvin kallis käytäntö on yhä voimassa asianajajien ja yksityislääkäreiden kohdalla. Vapaille miehille sopivat taidot, artes liberales, olivat tarkoin määritelty.[2]
Cicero käsitteli tätä kysymystä laajasti teoksessaan De officiis (Velvollisuuksista). Hän kuvailee pitkän listan ammatteja ja tehtäviä, jotka eivät ole sopivia ja muuten vain muutamia muita, jotka ovat sopivia vapaiden kansalaisten alimmille luokille:
»Hyväksyttäviä eivät ensinnäkään ole sellaiset ammatit, jotka herättävät ihmisissä mielenkarsautta, kuten tullimiesten ja koronkiskurien. Ala-arvoista tointa on katsottava myös niiden harjoittavan, jotka ostavat tukkukauppiailta myydäkseen saman tien edelleen. – – Kaikkein vähiten hyväksyttäviä ovat ne ammatit, jotka palvelevat nautintoja: kalanmyyjät, teurastajat, kokit, kanatarhurit, kalastajat – –. Sellaiset ammatit sen sijaan, jotka vaativat suurempaa asiantuntemusta tai joista on huomattavaa hyötyä, kuten lääkärin, arkkitehdin ja yleissivistykseen kuuluvien aineiden opettajien toimet, ovat kunniallisia niille, joiden säädylle ne sopivat. – –»
(Marcus Tullius Cicero, Velvollisuuksista, 149-151. Suom. Marja Itkonen-Kaila[2])
Ruokakulttuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Rooman valtakunnan ruokakulttuuri
Kulttuuriperintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rooman kulttuuri jatkoi maailmanvalloitustaan kauan itse valtakunnan kukistumisen jälkeen. Rooman valtiorakenteen tuhonneet valloittajat itse asiassa ihailivat roomalaista kulttuuria ja omaksuivat lukuisia elementtejä siitä. Kirkko, joka oli alun perin lähtenyt muuttamaan Roomaa, omaksui nyt säilyttäjän roolin. Roomalaiset hoviseremoniat, latinan kieli ja roomalainen ajatustapa säilyivät parhaiten katolisen kirkon jumalanpalveluskaavoissa ja opissa. Rooman piispa eli paavi jopa omaksui pakanallisen pappistittelin pontifex maximus kasvattamaan arvovaltaansa.
Näkemys Roomasta esikuvallisena valtiona oli niin vahva, että vuonna 800 Kaarle Suuri kruunattiin keisariksi. Tämä uusi keisarius ei ollut uutta, vaan se nähtiin suorana jatkona Rooman keisariudelle. Keisarius säilyi merkittävänä valtapoolina paaviuden ohella läpi keskiajan.
Roomalainen kirjallisuus säilyi nykypäivään ennen muuta keskiaikaisen kopiointitradition myötä. Vaikka kristilliset kopioijat, esimerkiksi munkit, suhtautuivatkin epäillen pakanallisiin kirjoittajiin, muodostuivat tästä huolimatta muun muassa Cicero ja Caesar merkittäviksi.
Suomeen roomalainen kulttuuri – latinan kielen osalta – tuli noin 1200-luvulla ruotsalaisten välityksellä. Taiteessa roomalainen vaikutus näkyy klassisissa tyyleissä ja esimerkiksi renessanssin maalauksissa. Eräs ehkä liiaksi yksinkertaistava näkemys on nähdä länsimainen taide sarjana roomalaisen estetiikan uudelleentulkintoja: sarjana klassisia, klassisoivia ja uusklassisia kausia.
Nykyään roomalainen kulttuuriperintö näkyy kenties selvimmin siinä että latinalaiset aakkoset on maailman laajimmille levinnyt kirjoitusjärjestelmä. Nykymaailman valtioista 131, noin 2/3, käyttää latinalaisia aakkosia virallisena kirjoitusjärjestelmänään ja näiden maiden ulkopuolellakin valtaosa ihmisistä osaa lukea ja kirjoittaa sitä. Roomalainen laki toimii myös perustana säädösoikeudelle, joka on nykyään maailman yleisin lakijärjestelmä.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Anna Maria Liberati, Fabio Bourbon: Historialliset kulttuurit, Rooma, s. 85-89. Suomentanut Seppo Hyrkäs, Tuija Vertainen, Eija Kämäräinen. Weilin+Göös, 2007. ISBN 978-951-0-32996-2
- ↑ a b c d Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-21594-3
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Antiikin kulttuurihistoria, toim. Henrik Lilius et al. WSOY 1981, Porvoo.
- Roomalaista arkea ja juhlaa, toim. Marja-Leena Hänninen ja Maijastina Kahlos. SKS 2004, Helsinki.