Rumpujarru
Rumpujarrussa jarrurummun sisäpuolella olevat jarrukenkien kitkapinnat puristuvat jarrutettaessa vasten pyörivää jarrurumpua, joka on kiinnitetty pyörään. Kitkapinnoista käytettiin aiemmin nimeä jarruhihnat.
Modernin auton rumpujarrun keksi Louis Renault vuonna 1902, vaikka vähemmän hienostunutta rumpujarrua käytettiin Maybachissa vuotta aiemmin. Ensimmäisissä rumpujarruissa jarrukenkiä käytettiin mekaanisesti vivuilla ja tangoilla tai vaijereilla. 1930-luvun puolivälistä lähtien kenkiä käytettiin öljyllä ja pienellä männällä, joka oli sylinterissä. Joissakin autoissa käytettiin kuitenkin puhtaasti mekaanisia järjestelmiä vielä vuosikymmeniä. Joissakin malleissa on kaksi mäntää.
Rumpujarru ei ole yhtä tehokas jarrutuksessa kuin levyjarru, ja niitä käytetään nykyautoissa yleisesti vain takapyörissä. Jarrutettaessa jarrurummun pyörimisliike puristaa auton kulkusuunnassa etumaista jarrukenkää (ensiökenkää) tiukemmin jarrurumpua vasten. Osin myös tämän itsetehostusilmiön takia rumpujarrut olivat suositumpia vanhoissa autoissa: rumpujarrullisessa autossa ei välttämättä ole jarrutehostinta lainkaan, toisin kuin levyjarrullisissa autoissa.
Rumpujarruissa on itsesäätyvä tai käsinsäädettävä säätömekanismi, joka pitää jarrukengät mahdollisimman lähellä rummun sisäpintaa kenkien kitkapinnan kulumisesta huolimatta. Rumpujarruissa on kaksi tai kolme jäykkää jousta, jotka pitävät jarrukengät irti rummusta silloin kun ei jarruteta ja estävät siten niiden jumiutumisen jarrutus asentoon. Rumpujarruissa on usein yhdistetty käyttöjarru ja seisontajarru samaan rumpuun. Käsijarru toimii useimmiten mekaanisesti vaijerin välityksellä ja käyttöjarru jarrunesteellä.
Rumpujarrua käytetään kaikenkokoisissa autoissa, mutta kuorma- ja linja-autoissa se toimii paineilmalla.
Joissain autoissa on takalevyjarrun sisällä rumpujarru, jota käytetään vain seisontajarruna.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
