Seitsenvuotinen sota
| Seitsenvuotinen sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Alexander Kotzebuen maalaus Künersdorfin taistelu (1848)
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Yrjö II |
Ludvig XV | ||||||||
| |||||||||
Seitsenvuotinen sota oli sota, jossa Iso-Britannia, Preussi ja Hannover taistelivat Ranskaa, Itävaltaa, Venäjää, Ruotsia ja Saksia vastaan vuosina 1756–1763. Myöhemmin sotaan vedettiin mukaan Espanja ja Portugali. Sodan lopputulos Euroopan osalta oli, että Preussi pelastui vastustajiensa yhteistyökyvyttömyyden vuoksi ja sai Hubertusburgin rauhassa pitää aikaisemmin valtaamansa Sleesian. Euroopassa käytyyn sotaan kiinteästi liittyneessä Ranskan, Espanjan ja Ison-Britannian välisessä suuressa siirtomaasodassa Iso-Britannia sai rauhanteossa lähes kaikki Ranskan siirtomaat.[1]
Ruotsin osallistumista sotaan kutsutaan Pommerin sodaksi. Se osallistui Preussin vastaiseen liittokuntaan vuodesta 1757 lähtien. Ruotsin sotatoimet etenivät huonosti ja se oli helpottunut, kun rauha solmittiin vuonna 1762 ilman aluemuutoksia.
Preussin ja Itävallan välistä sotaa kutsutaan myös kolmanneksi Sleesian sodaksi.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itävallan perimyssodan vuonna 1748 päättänyt Aachenin rauha jätti monia kiistoja Euroopan politiikkaan. Itävaltaa harmitti erityisesti Sleesian menettäminen Preussille. Itävallan hallitsija Maria Teresia muutti ulkopolitiikkansa Preussin-vastaiseksi, ja Itävallan ja Preussin välinen jännite kasvoi entisestään. Vuonna 1756 Preussin kuningas Fredrik II Suuri teki ennalta ehkäisevän hyökkäyksen Itävallan liittolaisen Saksin kimppuun. Hän pelkäsi aiheellisesti Itävallan ja Venäjän yhdessä suunnittelemaa hyökkäystä, mutta toisaalta Saksiin hyökkääminen antoi vastapuolelle oikeutuksen sotimiseen. Sodassa Iso-Britannia tuki Preussia. Sen vastustajia taas olivat Ranska, Venäjä, Itävalta, Saksi ja Ruotsi.[1]
Sota Euroopassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjä ja Itävalta olivat uudistaneet armeijoitaan ennen sotaa ja kehittäneet erityisesti tykistöään. Itävalta oli myös lisännyt armeijansa organisaation joustavuutta taisteluissa. Preussi joutui mannermaalla yksin taistelemaan liittokuntaa vastaan, sillä sen liittolainen Britannia oli kiinni suuressa siirtomaasodassa. Keväällä 1757 Preussin armeija hyökkäsi Böömiin ja kohtasi Itävallan joukot Prahan lähellä Leuthenissa. Taistelu päättyi Preussin voittoon, mutta Itävalta säilytti armeijansa iskukyvyn ja pystyi kesäkuussa pakottamaan Preussin pois Böömistä. Fredrik suuntasi silloin armeijansa länteen kohti Ranskaa. Vastustajat eivät kuitenkaan ruvenneet avoimeen yhteenottoon. Tämä oli viemässä Preussin hankaluuksiin, sillä samaan aikaan Venäjä eteni itärintamalla ilman vastusta. Lopulta lokakuussa 1757 Preussi kohtasi ranskalaiset Rossbachin taistelussa, joka päättyi Preussin loistavaan voittoon.[1]
Britannia auttoi liittolaistaan Preussia taistelemalla ranskalaisia vastaan Länsi-Saksassa, jossa ranskalaiset hävisivät Mindenin taistelun elokuussa 1759. Ranskan rannikolla britit valtasivat Cherbourgin hetkellisesti vuonna 1758 ja Belle Îlen vuonna 1761. Brittien hyökkäykset Rochefortiin (1757) ja Saint-Maloon (1758) epäonnistuivat. Fredrik voitti Leuthenin taistelun viistorintamahyökkäyksellä, mutta itävaltalaiset kehittivät sille taktisia vastatoimia. Fredrikin puutteelliset piiritystaidot tuottivat Preussille vaikeuksia. Fredrik vastasi Preussin vastoinkäymisiin keskittämällä resursseja tykistöön ja kehittämällä sotataktiikkaa. Hän ei kuitenkaan kyennyt hyötymään taistelujen voitoista ja iskeminen Venäjän valtakeskuksiin oli joka tapauksessa mahdotonta. Preussin pelasti Venäjän keisarinna Elisabetin kuolema tammikuussa 1762. Tällöin valtaistuimelle nousi Pietari III, joka ihaili Fredrikiä suuresti. Pietari solmi Fredrikin kanssa rauhan ja palautti Venäjän valtaamat alueet takaisin Preussille. Venäjän vetäydyttyä sodasta Itävalta jäi yksin Preussia vastaan ja solmi rauhan ilman aluemuutoksia.
Preussin menestys perustui Fredrikin voitokkaisiin taisteluihin ja liittokunnan jäsenten yhteistyökyvyttömyyteen. Rossbachin taistelun jälkeen ranskalaiset keskittyivät taistelemaan Fredrikin liittolaisia (Hannover, Hessen, Iso-Britannia ja Braunschweig) vastaan Saksan länsiosissa. Itävaltalaiset ja venäläiset eivät myöskään tehneet yhteistyötä vaan kummatkin hyökkäsivät erillisinä osastoina Preussiin. Preussi oli isoissa vaikeuksissa venäläisten voitettua Künersdorfin taistelun vuonna 1759, mutta yhteisen strategian puute pelasti Preussin. Yhteistyön puuttesta huolimatta Itävalta ja Venäjä ahdistivat Preussin kulmaan, sillä ne eivät olleet sitoutuneet muihin sotiin samanaikaisesti. Sota kävi kuitenkin Preussilla raskaaksi: se menetti sodan aikana Reinillä olleet omistuksensa ja Berliiniin hyökättiin.
Sotaan liittyi myös espanjalais-ranskalaisen armeijan hyökkäys Portugaliin vuonna 1762. Portugalilaiset torjuivat hyökkäyksen brittiarmeijan avustuksella, mutta Portugalin sodassa ei käyty yhtään suurempaa taistelua. Espanjalais-ranskalainen armeija oli vaikeuksissa tautien, huonon huollon, pitkien yhteyksien, sateen ja tuntemattoman maaston vuoksi.
Pommerin sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ruotsin osallistumista seitsenvuotiseen sotaan kutsutaan Pommerin sodaksi. Ruotsi osallistui Preussin vastaiseen liittokuntaan vuodesta 1757 lähtien. Ruotsalaisten sotatoimet menestyivät kuitenkin huonosti ja ylipäällikköä vaihdettiin neljästi sodan aikana. Pommerin sota päättyi vuonna 1762, kun Ruotsi ja Preussi solmivat rauhan kuningatar Loviisa Ulriikan välityksellä, joka oli Fredrikin sisar. Ruotsissa oltiin tyytyväisiä, kun huonosti menneestä sodasta selvittiin ilman aluemenetyksiä. Pommerin sodan tuntuvin seuraus Ruotsin valtakunnassa oli perunan viljelyn yleistyminen.[2]
Merisota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ranska ja Espanja haastoivat brittien meriherruuden vuosina 1746–1755, jolloin niiden vesillelaskettujen sotalaivojen yhteenlaskettu tonnisto oli kolme kertaa suurempi kuin brittien vastaava. Brittien onneksi Espanja liittyi seitsenvuotiseen sotaan vasta vuonna 1762, jolloin Ranskan laivasto oli jo lyöty. Ratkaiseva vuosi oli 1759, jolloin ranskalainen ministeri Étienne François de Choiseul suunnitteli laivastovoimien keskittämistä maihinnousun tekemiseksi Britanniaan. Ranskan laivasto oli kuitenkin kahdessa tukikohdassa: Toulonissa Välimerellä ja Brestissä Bretagnessa. Brittien tavoitteena oli pitää Ranskan laivasto-osastot erillään. Brittien oli helppo saartaa Brest, sillä se oli lähellä Britanniaa. Jean-François La Clue-Sabranin johtama Välimeren laivasto onnistui lähtemään ensin Toulonista ja sitten Välimereltä. Edward Boscawenin johtama brittiosasto sai kuitenkin La Cluen kiinni Portugalin edustalla ja voitti ranskalaiset Lagosin taistelussa elokuussa 1759.
Brittilaivaston komentaja Edward Hawke joutui keskeyttämään Brestin saarron marraskuussa 1759. Vaikka Hubert Conflansin johtama ranskalaislaivasto lähti Brestistä, se ei onnistunut poistumaan Bretagnen rannikolta. Conflans vetäytyi suojaan Quiberoninlahteen, johon Hawke hyökkäsi 20. marraskuuta. Britit voittivat lahdessa käydyn taistelun ja saattoivat operoida merellä loppusodan ajan suhteellisen vapaasti.
Siirtomaasota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Siirtomaissa käydyssä sodassa britit menestyivät. Uudessa Ranskassa he valtasivat vuonna 1758 Louisbourgin, vuonna 1759 Québecin sekä vuonna 1760 pakottivat Ranskan armeijan antautumaan ja valtasivat Montrealin. Länsi-Afrikassa ranskalaiset menettivät briteille 1758 Saint-Louisin linnoituksen ja Goréen. Karibialla britit valtasivat Ranskalta vuonna 1759 Guadeloupen ja 1762 Martiniquen. Vuonna 1762 britit valtasivat Espanjalta Havannan ja Manilan. Sodan jälkeen Espanja luopui Floridasta saadakseen Kuuban takaisin haltuunsa. Intiassa britit voittivat kenraali Thomas Arthur Lally Tollendalin johtaman ranskalaisten armeijan Wandewashin taistelussa tammikuussa 1760 ja valtasivat 1761 Ranskan viimeisen ja tärkeimmän tukikohdan Pondicherryn.
Brittien menestys siirtomaasodassa perustui paikallisten ja eurooppalaisten resurssien yhdistämiseen. Britannian valta alkoi laajeta vuoden 1757 Plasseyn taistelun jälkeen.[3] Brittien sodankäynti ei ollut pelkkää menestystä, sillä he kärsivät tappion Monongahelan taistelussa heinäkuussa 1755[4] ja menettivät vuosina 1756–1757 useita linnoituksia ranskalaisille. Lisäksi britit joutuivat keskeyttämään Louisbourgin valtausyrityksen 1757 ja hävisivät Carillonin (1758) ja Sainte-Foyn (1760) taistelut. Intiassa britit menettivät Fort St. Davidin linnoituksen 1758.
Suurin ero siirtomaissa ja Euroopassa käydyssä sodankäynnissä oli armeijoiden koossa. Siirtomaissa armeijat olivat kooltaan muutamia tuhansia miehiä, kun Euroopassa armeijat koostuivat kymmenistätuhansista miehistä. Vaikka siirtomaasotaa käytiin kaukaisissa maissa, oli Euroopan tapahtumilla myös merkitystä. Brittien menestys Euroopan merisodassa mahdollisti aloitteen ottamisen myös siirtomaissa. Ranskan tappiot Lagosin ja Quiberoninlahden meritaisteluissa 1759 aiheuttivat Ranskan meriyhteyksien romahtamisen.
Rauhansopimukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seitsenvuotinen sota ja siihen liittyvät sodat päättyivät eri maiden osalta seuraaviin rauhansopimuksiin:
- 5. toukokuuta 1762: Venäjän ja Preussin välinen Pietarin rauha,
- 22. toukokuuta 1762: Ruotsin ja Preussin välinen Hampurin rauha, joka lopetti Pommerin sodan,
- 10. helmikuuta 1763: Ison-Britannian, Ranskan ja Espanjan välinen Pariisin rauha, joka lopetti suuren siirtomaasodan, ja
- 15. helmikuuta 1763: Hubertusburgin rauha, joka lopetti Preussin sodan Itävaltaa ja Saksia vastaan.
Rauhansopimukset eivät Euroopassa muuttaneet valtioiden välisiä rajoja sotaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna. Sen sijaan Pohjois-Amerikassa Ranska menetti Mississippin itäpuoliset alueensa Isolle-Britannialle ja joen länsipuolisia alueita Espanjalle.
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seitsenvuotinen sota nosti Preussin armeijan koko Euroopan esikuvaksi. Ulkomaalaiset tarkkailijat seurasivat tämän jälkeen innokkaasti Preussin vuosittaisia sotaharjoituksia Sleesiassa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Black, Jeremy: Warfare in the Eighteenth Century, s. 108–117, 148–152, 167, 189–193 Julkaisupaikka=Lontoo. Cassell, 2002. ISBN 0-304-36212-3
- Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 1092. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c ”Seitsenvuotinen sota”, Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus), s. 6140. Otava, 1980. ISBN 951-1-05637-9
- ↑ Nenonen & Teerijoki
- ↑ Stig Boberg – Göran Malmqvist: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 12. s. 114. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-06903-9
- ↑ The Battle of the Monongahela wdl.org. 1755. Viitattu 4.8.2013.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Seitsenvuotinen sota Wikimedia Commonsissa
- Corbett, Julian S.: Classic Reprint Series: England in the Seven Years War: A Study in Combined Strategy Vol. 1 of 2. Forgotten Books, 2015. ISBN 978-1-332-51639-1 (englanniksi)
- Corbett, Julian S.: Classic Reprint Series: England in the Seven Years War: A Study in Combined Strategy Vol. 2 of 2. Forgotten Books, 2015. ISBN 978-1-330-92319-1 (englanniksi)