Sigmund Freudin elämäkerta

Sigmund Freud vuonna 1920.

Sigmund Freud (/ˈfroit/, saks. [ˈziːkmʊnt ˈfʁɔʏ̯t]; alun perin Sigismund Schlomo Freud; 6. toukokuuta 1856 Freiberg, Määri, Itävallan keisarikunta – 23. syyskuuta 1939 Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta) oli itävaltalainen lääkäri ja tutkija, joka tunnetaan ennen kaikkea psykoanalyysin kehittäjänä.

Elämä

Lapsuus Määrissä

Sigmund Freudin syntymäkoti Příborissa.

Sigismund Schlomo Freud syntyi Määrissä Freibergin (nykyinen Příbor) pikkukaupungissa, joka nykyään sijaitsee Tšekin tasavallassa. Isä Jacob Freud oli kauppias, ja perhe oli maallistuneita saksankielisiä juutalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan itävaltalaisiin. Sigismund itse pyrki pitämään kiinni juutalaisuudestaan. Perheen ankara lastenhoitaja oli katolilainen. Vuoden 1857 lokakuussa Sigismundille syntyi veli Julius, joka kuoli huhtikuussa 1858. Joulukuussa 1858 syntyi sisar Anna. Freudit muuttivat vuonna 1859 Leipzigiin ja vuonna 1860 Wieniin. Perhe eli niukoissa oloissa, mutta Sigismund osoittautui lahjakkaaksi ja lukuhaluiseksi koululaiseksi. Sigismundin äiti kutsui häntä kultapoika Ziggyksi.

Opiskeluvuodet

Wienin yliopisto noin vuonna 1900.

Itävalta-Unkarin juutalaisvastaisuus alkoi hellittää otettaan 1870-luvulla, ja juutalaistenkin oli mahdollista tavoitella korkeaa yhteiskunnallista asemaa. Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1873 Sigismund aloitti lakiopinnot Wienin yliopistossa ajatellen poliittista uraa mutta siirtyi pian opiskelemaan luonnontiedettä ja ennen kaikkea lääketiedettä. Näihin aikoihin hän lyhensi etunimensä Sigmundiksi. Hänen opintonsa edistyivät tavanomaista hitaammin, ja hän valmistui lääketieteen tohtoriksi vasta vuonna 1881. (Tavallisesti opinnot kestivät viisi vuotta.)

Aatehistoriallista taustaa

Freudin opettaja Ernst Wilhelm Ritter von Brücke (1819–1892).

Freud sai luonnontieteellisen koulutuksen ja hän erikoistui neurologiksi. Hän arvosti järki- ja kokemusperäisyyttä: positivistit olivat Wienissä vallassa hänen opiskeluaikanaan. Tutkimusihanteena oli fysikaalis-matemaattinen menetelmä. Yksityiselämässään hän irrottautui juutalaisesta uskonnosta – mutta halusi säilyttää juutalaisen identiteettinsä – ja tutkijana teologisista ennakkokäsityksistä. Hän sai voimakkaita vaikutteita opettajaltaan fysiologi Ernst Brückeltä, joka kuului Hermann Helmholtzin koulukuntaan. Brücke opetti, että kaikki luonnonilmiöt ovat liikeilmiöitä, ja Freud koetti pitkään selittää psyykkisiä tapahtumia fysiologisin syin. Elämänsä loppuun asti Freud oli sitä mieltä, että psykoanalyysi ”voi siis yhtyä tieteen yleiskatsomukseen” ja että psykoanalyysi on luonnontiede. Vuoden 1895 aikoihin Freud tavoitteli teoriaa, joka kuvaisi, miten hermosolut ja -säikeet toimivat yhdessä.

Freudin opiskeluaikana psykiatrisia sairauksia pidettiin fysiologisina rappeutumisilmiöinä, joihin joillakuilla ihmisillä on tavallista voimakkaampi perinnöllinen taipumus. Ulkoiset seikat korkeintaan laukaisevat fysiologisen tapahtumasarjan, joka on varsinainen sairaus. Käsityksen tunnetuin esittäjä oli Emil Kraepelin. Freudin myöhäisessä ajattelussa näkyy vain vähäisiä jäänteitä tästä suhtautumistavasta, ja hän tähdensi paitsi perinnöllisiä seikkoja myös elämänkohtaloa. Psykosomaattisuuden ymmärtämisessä Freud omaksui vaikutteita antiikin kreikkalaisilta, joiden mukaan mieltä ja ruumista ei voida erottaa toisistaan.

Romantiikan vaikutus

Psykoanalyysin taustalla vaikuttivat myös romanttiset virikkeet. Freud luki nuorena muun muassa Friedrich Schellingin teoksia ja omaksui ilmeisesti tältä käsityksen, että luonto koostuu keskenään taistelevista vastakkaisista perusvoimista (dualismi). Romantiikan runoilijat, kuten J. W. von Goethe ja Friedrich Schiller, antoivat yllykkeen unien tutkimiseen, ja tiedostumattomaan (saks. das Unbewusste) sielunelämään olivat viitanneet sellaiset filosofit kuin Arthur Schopenhauer – jota Freud tosin alkoi lukea vasta vuoden 1919 paikkeilla – ja Friedrich Nietzsche. Myös empaattinen tutkimusasenne – joka ei kenties luonnehtinut niinkään Freudin omaa työskentelytapaa kuin muita varhaisia analyytikkoja – ja kiinnostus arkisiin asioihin olivat juuri romantiikan perua.

Koko opiskeluaikansa Freud oli kiinnostunut muistakin aineista kuin vain lääketieteestä – hän seurasi muun muassa Brentanon filosofianluentoja –, ja hän sai varsin monipuolisen koulutuksen. Hän haaveili tutkijanurasta ja työskenteli Brücken johtamassa fysiologian laboratoriossa kesään 1882 asti, kunnes otti viran Wienin kaupunginsairaalassa. Syyt olivat taloudelliset: Freud oli kihlautunut, ja kodin perustaminen edellytti riittäviä tuloja, jotka vain yksityisvastaanotto voisi tarjota. Vastaanoton perustaminen puolestaan edellytti kliinistä kokemusta.

Lääkärinuran alku

Freud työskenteli Wienin kaupunginsairaalassa kolme vuotta. Kirurgian osastolla hän tutki kokaiinin käyttöä puudutusaineena, ja hän oli innostunut kokaiinin parantavista ja piristävistä vaikutuksista. Vuosina 1884–87 Freud itse kokeili kokaiinia ja totesi sen auttavan masennuskohtauksiinsa. Freud tutki muun muassa kokaiinin vaikutusta ruumiinvoimaan ja reaktiokykyyn ja suositti sitä avuksi morfinistien vieroitushoitoon. Freud julkaisi vuonna 1884 huomiota herättäneen artikkelin ”Kokaiinista”, ja mainitsi siinä myös kokaiinin puudutusvaikutuksesta. Freudin kollega, silmälääkäri Karl Koller tuli sen jälkeen ajatelleeksi, että kokaiinia voitaisiin käyttää silmän puuduttamiseen, suoritti kokeiluja ja julkisti havaintonsa syyskuussa 1884. Freud ja varsinkin Koller saivat tämän jälkeen maailmanlaajuista kuuluisuutta. Freud vaikutti osaltaan siihen, että kokaiinia alettiin käyttää paikallispuudutteena – ensin silmälääketieteessä, sitten muussakin pikkukirurgiassa. Sittemmin Freudin kuitenkin valtasi epäilys, että tähän ”psyykenlääkkeeseen” liittyy myös vakavia haittavaikutuksia. Vuoden 1887 jälkeen hän luopui aiemmista käsityksistään ja myöhemmin katui virheelliseksi osoittautunutta oletustaan kokaiiniin hyödyllisyydestä.

Opintomatkat

Ranskalainen neurologi Jean-Martin Charcot opetti Freudia 1880-luvulla.

Vuonna 1885 Freudille myönnettiin matka-apurahaa Pariisiin neurologi Jean-Martin Charcot’n oppiin tutkimaan lasten aivohalvauksia ja afasiaa. Charcot’n vaikutus veti häntä neurologiasta psykologiaan, ja hän kuunteli ilmeisen innostuneena Charcot’n luentoja. Erityisesti hypnoottisen suggestion käyttö teki häneen vaikutuksen. Charcot suhtautui vakavasti hysteriapotilaidensa oireisiin ja oli valmis esittämään erikoisia oletuksia. Palattuaan Wieniin Freud ryhtyi levittämään tietoa Charcot’n tutkimuksista muun muassa kääntämällä saksaksi tämän luentoja. Charcot’n ohella hypnoottista suggestiota tutki Ranskassa niin sanottu Nancyn koulukunta, johon kuuluivat Ambroise Liébeault ja Hippolyte Bernheim. Freud tutustui tämänkin koulukunnan näkemyksiin, käänsi saksaksi Bernheimin kirjan ja teki opintomatkan Nancyyn vuonna 1889.

Oma vastaanotto

Pariisin-matkansa jälkeen Freud aloitti yksityisvastaanoton. Kaupunginsairaalan lääkärit lähettivät hänelle hermotautipotilaita, ja hän jatkoi työskentelyä Theodor Meynertin aivoanatomian laboratoriossa. Pitkän kihlauksen ja laajan kirjeenvaihdon jälkeen hän avioitui Martha Bernaysin kanssa vuonna 1886. Heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, ja nuorimmasta tyttärestä Anna Freudista tuli psykoanalyytikko ja isänsä työn jatkaja.

Freud kehitteli kaiken aikaa omaa psykologista teoriaansa käyttäen avuksi potilasaineistoaan. Hän jatkoi hypnoottisen suggestion käyttöä mutta kokeili potilaiden hoitoon Wilhelm H. Erbin sähköhoitolaitetta, jolla neurasteniapotilaita oli yleensä hoidettu. Hän alkoi kuitenkin pitää ”sähköhoidon” vaikutusta suggestion tulosena, ja hän joutui selittämään kliinisiä havaintoja kokonaan uudenlaisilla käsitteillä (kuten tunteensiirrolla) ja oletuksilla (tiedostumattoman psyykkisen toiminnan vaikutuksella).

Freudin ajattelun kehittymistä voidaan seurata läheisesti laajasta kirjeenvaihdosta, jota hän kävi berliiniläisen lääkärin Wilhelm Fliessin kanssa 1887–1904. Fliessistä tuli Freudille tärkeä keskustelukumppani ja virikkeiden antaja ja ennen kaikkea tukija, sillä Wienissä Freudin ajatuksiin suhtauduttiin pitkään melko karsaasti eikä hän saanut asemaa Wienin yliopistosta.

Tutkiessaan afasiaa Freud toi kliiniseen kuvaan psykologista aineistoa. Tuohon aikaan vallinneen käsityksen mukaan psyykkiset tapahtumat johtuivat fyysisistä syistä. Erityisen kumoukselliselta vaikutti Freudin ajatus, että seksuaaliset ristiriidat vaikuttaisivat neuroosien syntyyn.

Psykoanalyysin alku

Opettajansa ja tukijansa Josef Breuerin kanssa Freud valmisteli 1890-luvulla tutkielmaa Tutkielmia hysteriasta (1895), jossa kuvattiin Breuerin ja Freudin hoitamia naispotilaita. Psykoanalyysin katsotaan saaneen alkunsa tästä teoksesta. Kirjan varhaisin tapaus Breuerin potilas ”Anna O...” eli kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Bertha Pappenheim, on peräisin 1880-luvun alusta, ja tapauksen perusteella Freud piti Breueria psykoanalyysin todellisena isänä. Breuer hoiti Pappenheimin ”vaikeaa hermostollista yskää” ja muita hysteerisinä pidettyjä oireita kuten halvausta ja harhanäkyjä. Breuerin kirjasta saa sen vaikutelman, että ”katharsis-menetelmä” oli Pappenheimin ansiota. Breurerin mukaan Pappenheim kertoi hänelle ”itseaiheutetun hypnoosin” vallassa tarinoita, jotka helpottivat hänen oireitaan väliaikaisesti. Hoitomenetelmää voi nimittää katarttiseksi, sillä potilas pystyi kohtaamaan voimakkaita tunteita ja muistoja, joita hän ei kyennyt valvetilassa käsittelemään. Sen jälkeen Breuer alkoi hypnotisoida potilastaan ja havaitsi, että tämä pystyi hypnoosissa palauttamaan oireensa tilanteeseen, jota he pitivät oireen alkusyynä. Tämä tuki oletusta, että hysteeriset oireet palautuvat elämäntapahtumiin eivätkä niinkään fyysisiin syihin. Breuerin mukaan Pappenheimin oireet tulivat näin ”pois kerrotuiksi” tai ”pois puhutuiksi”. Hoitosuhteeseen ilmaantui kuitenkin voimakas ”eroottinen tunteensiirto”, joka pelästytti Breuerin lopettamaan hoidon.

Bertha Pappenheim alias ”Anna O...” 22-vuotiaana.

Vajavaisuudestaan huolimatta Pappenheimin hoitoa on pidetty psykoanalyysin ”kantatapahtumana”. Nykyisten psykoanalyytikkojen mittapuiden mukaan monet varhaiset analyysit olivat virheellisiä, liian lyhyitä eikä potilaan patologian vakavuutta ymmärretty täydellisesti. Freud ja Breurer väittivät kirjassaan Tutkielmia hysteriasta, että Pappenheim olisi parantunut psykoanalyysin avulla. Väite ei pitänut paikkaansa, vaan potilas meni lopulta niin huonoon kuntoon, että joutui kuukausiksi sairaalahoitoon.

Pariisin-matkansa jälkeen Freud oli ryhtynyt käyttämään hypnoosia neuroosipotilaiden hoitoon. Kokemus ohjasi hänet kuitenkin vähitellen luopumaan hypnoosista ja keskittymään potilaiden kuuntelemiseen. Tämä johti ”vapaiden mielijohteiden menetelmään”. Freud vaati potilaita kertomaan kaiken, mitä näiden mielessä liikkui. Pelkkä kertominen ei kuitenkaan riittänyt parantumiseen, vaan kertomuksissa paljastuneita epämieluisia muistoja oli työstettävä (durcharbeiten) ja saatettava ne hyväksytyksi osaksi potilaan ajatusmaailmaa.

Freudin varhaiseen hoitotekniikkaan kuuluivat seuraavat perusmenetelmät: potilaan likeinen havainnointi, osuvat tulkinnat, vapaa mieleenjohtumien (päähänpistojen) kertominen valvetilassa sekä muistumien työstäminen. Menettelytavat olivat kuitenkin vielä haparoivia, ja Freudin ”terapeuttinen raivo” teki hänestä enemmänkin manipuloijan kuin kuuntelijan. Potilas oli hänelle väline: hän kyllä kuunteli potilaita, mutta hän koputteli heitä kuin sisätautilääkäri ja kuunteli, mitä kaiku vastasi.

Viettelyteoria

Tutkielmia hysteriasta sai Itävallassa varsin nuivan vastaanoton, ja kun Freud esitelmöi huhtikuussa 1896 psykiatrien ja neurologien yhdistyksessä neuroosien seksuaalisesta etiologiasta ja esitteli niin kutsutun viettelyteorian, jonka mukaan neuroosien taustalla on aina todellista seksuaalista hyväksikäyttöä, hänen näkemyksensä torjuttiin. Tästä teoriasta hän luopui jo seuraavana vuonna mutta julkisti käsityksensä vasta vuonna 1905. Oli varsin ratkaisevaa, että Freud luopui viettelyteoriasta: nyt hän saattoi olettaa, että mielikuvituksen tuotteet vaikuttivat sielunelämässä yhtä voimakkaasti kuin todellisetkin tapahtumat.

Jotkut tutkijat, kuten Jeffrey Masson ja Alice Miller, ovat arvostelleet Freudia viettelyteorian hylkäämisestä: heidän mukaansa Freud antoi periksi halutessaan päästä vanhoillisten lääkäripiirien suosioon ja kielsi kokonaan sen, että lapsia käytettäisiin hyväksi. Freud ei kuitenkaan luopunut erikoisten teorioiden esittelystä myöhemminkään (esimerkiksi kuolemanvietti). Hän oli myös hyvin selvillä siitä, että lapsia tosiasiallisesti käytetään hyväksi.

Neuroosien taustaa

Freudin työtoveri Josef Breuer.

Neuroosien seksuaalista etiologiaa pidetään Freudin keksintönä, mutta hän itse kertoi saaneensa innoituksen kolmelta tutkijalta, jotka eivät kernaasti tunnustaneet kunniaa omakseen: Josef Breuer, J.-M. Charcot ja Rudolf Chrobak. Nämä olivat aikaisemmin eri yhteyksissä maininneet nuorelle neurologille Freudille ”alkovien salaisuudet”, ja Freud itse oli kunnon porvarina torjunut tuollaiset ajatukset. Kliininen aineisto sai Freudin vakuuttumaan tuollaisesta teoriasta, mutta Breuerin, Charcot’n ja Chrobakin irralliset kokkapuheet palasivat hänen muistiinsa vasta myöhemmin. Freud lähti taistelemaan julkisesti teorian puolesta, jota sovinnaiset lääkärit eivät halunneet esittää julkisesti. Kokemukset juutalaisvastaisuudesta olivat valmistaneet Freudia tiettyyn itsenäisyyteen:

”Alkaessani 1873 opiskella yliopistossa koin heti alkuun muutamia tuntuvia pettymyksiä. Pahin oli kohtaamani vaatimus, että minun pitäisi tuntea itseni alempiarvoiseksi ja kansakuntaan kuulumattomaksi, koska olin juutalainen. – – yksi myöhempään nähden tärkeä seuraus tästä yliopistossa saamastani ensivaikutelmasta oli, kun niin varhain tuli osakseni olla oppositiossa ja ’taajan enemmistön’ pannaanjulistamana. Se valmisteli tiettyyn riippumattomuuteen arvostelun suhteen.”

Ensimmäiset kirjat

Psykoanalyysin keskeisiin tapahtumiin kuuluivat myös Freudin itseanalyysi ja unien tulkinta. Jouduttuaan erilaisten neuroottisten ongelmien vaivaamaksi Freud pyrki 1890-luvulla perusteelliseen itsetutkisteluun ja tunteidensa jatkuvaan kirjaamiseen. Freud analysoi itseään vapaiden mieleenjohtumien menetelmällä ja käytti aineistona pääasiassa uniaan. Tässä Freud katsoi päässeensä yhä lähemmin perille unien vaikutuksesta ja toiminnasta, ja 1890-luvun lopulla hän laati laajan tutkielman Unien tulkinta, joka julkaistiin marraskuussa 1899 (nimiösivullaan vuosiluku 1900).

Ensi alkuun Unien tulkinnan vastaanotto oli laimea eikä kirjaa myyty paljonkaan. Freudin aiheenvalinta vaikutti omituiselta, sillä unia pidettiin toisarvoisina. Yhtä eriskummallisilta tuntuivat kaksi seuraavaa teosta, joissa tarkasteltiin virhesuorituksia eli ”freudilaisia lipsahduksia” ja vitsejä: Arkielämämme psykopatologiaa (1901) ja Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan (1905). Näissä kolmessa kirjassa Freudin huomio kohdistuu arkisiin ja tahattomiin elämänilmiöihin. ”Tarkoituksenihan on kerätä ja tieteellisesti arvostella jokapäiväisiä asioita.” Unien tulkinnassa Freud esitti, että uni on (tukahdutetun, torjutun) toiveen (verhoutunut) toteuma. Arkielämämme psykopatologiaa keskittyi osoittamaan virhesuoritusten mielekkyyttä, jota torjunta estää ihmisiä havaitsemasta. Vitsi-kirjassa Freud esitti, että vitsin tuottama mielihyvä perustuu psyykkisen energian säästymiseen.

Seuraava tärkeä julkaisu oli Freudin Kolme seksuaaliteoreettista tutkielmaa, jonka hän julkaisi vuonna 1905 ja jonka täydentämistä hän jatkoi vuoteen 1925 asti. Tutkielmat käsittelivät seksuaalisia poikkeavuuksia, lapsen seksuaalisuutta ja murrosiän psykoseksuaalista kehitystä ja koettivat järjestää niitä kokonaisuudeksi, jossa tiedostumattomilla seikoilla on osansa. Freudin esittämät seikat eivät taaskaan olleet hänen omia löytöjään, mutta uutta olivat yhteys, johon havainnot asetettiin, kokonaisuus, joka niistä muodostui, ja selitys, joka niille esitettiin.

Tärkeää edistysaskelta psykoanalyyttisen teorian kehitykselle merkitsi 1910-luvun alussa ilmestynyt Freudin menetelmäopillinen artikkelisarja, jossa vakiinnutettiin klassisen freudilaisen analyysin menettelytavat (muun muassa artikkelit ”Tunteensiirron dynamiikasta”, 1912; ”Hoidon aloittaminen”, 1913).

Psykoanalyyttisen liikkeen alku

Vuodesta 1902 alkaen Freudin luo kokoontui nuoria wieniläisiä lääkäreitä keskustelemaan psykoanalyysista ja opiskelemaan sitä. Näistä ”keskiviikkotapaamisista” syntyi vuonna 1908 Wienin psykoanalyyttinen yhdistys. Aluksi jäseniä oli viisi, vuonna 1906 seitsemäntoista. Vuosien varrella kokouksien ilmapiiri alkoi muuttua kärjistyneeksi, ja Freud alkoi kaivata tukijoita Itävallan ulkopuolelta. Vuoden 1908 alkupuolella Max Graf totesi: ”Me emme enää ole se veljeskunta, jonka me kerran muodostimme.” Epäilemättä nämä ajat olivat hänellä mielessä, kun hän elämänsä loppupuolella kirjoitti:

”– – toisaalta vihamielisyyden ja toisaalta puoluehenkisyyden puristuksessa syntyy ilmapiiri, joka ei suosi objektiivista tutkimusta. Tilanne saanee monet analyytikot käyttämään puolustusmekanismeja ja välttämään niiden avulla analyysin seuraukset ja vaatimukset omalta osaltaan, todennäköisesti suuntaamalla ne toisia vastaan, niin että he itse pysyvät sellaisenaan ja voivat välttyä analyysin kritisoivalta ja korjaavalta vaikutukselta. Kirjailija [Anatole France] kuvannee kehityskulun oikein todetessaan, että kun ihminen saa valtaa, hänen on vaikea olla käyttämättä sitä väärin. Jos koetamme tuota selittää, mieleen tulee epämukavana vertauskohtana röntgensäteiden vaikutus, kun niitä käsitellään ilman riittäviä varotoimia. Ei tuntuisi yllättävältä, jos jatkuva työskentely kaiken torjutun kanssa, joka kamppailee ihmisten sielussa vapaudestaan, ravistelisi analyytikostakin hereille viettipyrkimyksiä, jotka muutoin pysyvät tukahdutettuina. Tämäkin kuuluu ’analyysin vaaroihin’ – –.”

Ryhmäkuva Clarkin yliopiston edustalla 1909. Edessä: Sigmund Freud, G. Stanley Hall, Carl Jung. Takana: Abraham A. Brill, Ernest Jones, Sándor Ferenczi.

Psykoanalyysin kansainvälistyminen alkoi vuonna 1907, kun Freudin luona alkoi vierailla sveitsiläisiä psykiatreja, muun muassa Carl G. Jung. Vuonna 1909 alkoi ilmestyä ensimmäinen aikakausjulkaisu Jahrbuch für psychoanalytische und psychopatologische Forschungen. Vuonna 1909 Freud ja Jung kutsuttiin Yhdysvaltoihin esitelmöimään saksaksi.

Freud solmi Yhdysvaltain-matkalla muutamia tärkeitä ystävyyssuhteita (muun muassa James Putnamiin), jotka auttoivat psykoanalyysin kansainvälistä leviämistä. Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys (Internationale Psychoanalytische Vereinigung, IPV) perustettiin vuonna 1910 ja Jung valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

1900-luvun ensikymmenellä psykoanalyyttiseen liikkeeseen tuli mukaan muutamia tärkeitä tutkijoita, joista tuli psykoanalyysin edistäjiä, sekä toisia, jotka pian ajautuivat ristiriitaan liikkeen – toisin sanoen Freudin – kanssa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat lääkärit Max Eitingon ja Karl Abraham Berliinistä, Ernest Jones Lontoosta sekä Sándor Ferenczi Budapestistä. Yksikään heistä ei toiminut Wienissä.

Carl G. Jung, Eugen Bleuler, Alfred Adler ja Wilhelm Stekel ajautuivat muutamassa vuodessa erimielisyyksiin Freudin kanssa ja erosivat psykoanalyyttisesta liikkeestä vastavuoroisten syytösten lennellessä. Varsinkin Jungin erottaminen osoittautui Freudille tuskalliseksi, koska hän oli kaavaillut Jungista työnsä jatkajaa.

Myös Otto Rank, yksi Freudin luottohenkilöistä, erosi psykoanalyyttisesta liikkeestä. Vuonna 1924 hän julkaisi ensin yhdessä Sándor Ferenczin kanssa kirjan Entwicklungsziele der Psychoanalyse, jossa esitettiin, että analyysipotilaiden lapsuudenkokemukset kannattaisi sivuuttaa, ja sitten oman kirjansa Das Trauma der Geburt und seine Bedeutung für die Psychoanalyse, jossa hän teki syntymätraumasta ihmisen henkilöhistoriaa hallitsevan seikan. Freud arvosteli Rankin teoriaa artikkeleissaan ”Hemmung, Symptom und Angst” vuonna 1926 ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” vuonna 1937. Rankin ajatukset saivat Amerikassa kiinnostuneempaa vastakaikua osakseen kuin Euroopassa, varsinkin kun Rank esitteli omia teorioitaan Freudin ajatuksina.

Psykoanalyysin yhteiskunnallista soveltamista tavoitteli Wilhelm Reich, joka koetti yhdistää psykoanalyysia marxilaisuuteen. Hänen käsityksensä ei kuitenkaan saanut tukea muilta psykoanalyytikoilta, ja hänet erotettiin IPV:stä vuonna 1934.

Tapauskertomuksia ja kulttuurin analyysia

Vuosien 1900 ja 1910 välillä Freud suoritti muutaman analyysin, jotka ovat saavuttaneet psykoanalyysissa klassisen aseman, koska hän julkaisi tapauskertomukset. Ensimmäinen ”kanta-analyysi” oli ”Doran” epäonnistunut terapia, joka opetti psykoanalyysille monia seikkoja tunteensiirrosta (transferenssi, Übertragung) ja johti analyysitekniikan tuntuvaan kehittymiseen. ”Pikku Hansin” analyysin katsottiin havainnollistaneen, kuinka oidipaaliset ristiriidat ilmenivät viisivuotiaassa pikkupojassa. ”Rottamiehen” analyysin katsottiin antavan tietoa pakkoneuroosien etiologiasta. Freudin tapauskertomukset toivat psykoanalyysille uusia kannattajia, sillä kertomukset oli laadittu sujuvasti ja kaunokirjalliseen tyyliin ja Freud osasi ennakoida arvostelevat vastaväitteet ja näin kääntää lukijan puolelleen. Kirjallisina esikuvina tai vertauskohtina voi nähdä Henrik Ibsenin, Arthur Schnitzlerin, Franz Kafkan tai Lev Tolstoin kertomukset.

Analyysipotilaiden ohella Freud ja muutkin psykoanalyytikot koettivat analysoida myös historiallisia ihmisiä: tunnetuiksi tulivat Freudin kirjoitukset Leonardo da Vincistä ja Daniel Paul Schreberistä. Näitä tutkielmia on kuitenkin pidetty spekulatiivisina ja niistä puuttuu varsinaiseen psykoanalyysiin kuuluva vastakaiku. Artikkelien vakuuttavuutta heikentävät myös niiden lähtökohtavirheet: Leonardo-artikkeli perustuu käännösvirheeseen, ja Schreber-artikkelissa sekoitetaan homoseksuaalisuus ja transsukupuolisuus.

Psykoanalyysi alkoi laajentua kulttuurintutkimuksen alalle, ja vuonna 1912 Otto Rank ja Hanns Sachs perustivat Imago-aikakauskirjan. Tunnettuihin analyyseihin kuuluu muun muassa Freudin artikkeli ”Michelangelon Mooses” ja hänen ”unianalyysinsa” Wilhelm Jensenin pienoisromaanista Gradiva. Taiteen psykoanalyysia vaivasi kuitenkin tietty pinnallisuus. Tutkimus keskittyi aiheistoon, ja ”ammattitaito, muoto ja tyyli” jäivät käytännössä koskematta.

Imago-lehdessä julkaistiin muun muassa Freudin Toteemi ja tabu neljänä esseenä. Teos käsittelee uskontotieteen ja sosiaalipsykologian kysymyksiä. Kirjaan sisältyy ansioiden – psykoanalyyttisen ambivalenssin käsitteen – ohella spekulointia. Toteemin ja tabun ongelmat johtuvat siitä, ettei Freud tehnyt kenttätyötä vaan kehitteli teorioitaan kirjoituspöydän ääressä käyttäen lähdeteoksia, joihin sisältyi jo ilmeisiä tulkintoja ja joiden todenmukaisuus oli muutenkin kiistanalaista. Tutkijan ja tutkimuskohteen vuorovaikutus jäi jälleen syntymättä.

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti psykoanalyytikkojen toimintaa: vihollisuuksien takia itävaltalaisten ja saksalaisten yhteydet esimerkiksi Englantiin katkesivat, useat analyytikot joutuivat sotapalvelukseen ja Freudin vastaanotolle ei riittänyt potilaita. Lisäksi psykoanalyyttinen liike oli juuri jakautunut Jungin ja Adlerin lähdettyä omille teilleen. Jo ennen sotaa Freud oli laatinut teoreettisia artikkeleita, joissa hän pyrki esittämään psykoanalyysin perusteita ja erottamaan sitä esimerkiksi Carl G. Jungin ”analyyttisesta psykologiasta”. Sodan aikana hän laati 12-osaisen artikkelikokoelman psykoanalyysin filosofiasta. Freud ei julkaissut kahdestatoista artikkelista kuin viisi ja hävitti loput.

Spekulatiivista asennetta jatkaa Freudin tutkielma Mielihyväperiaatteen tuolla puolen (1920), jossa esitellään mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen yhteisvaikutus sekä puolustetaan kuolemanvietin teoriaa. Freudin mukaan eliöissä vaikuttaa erityinen kuolemanvietti, joka pyrkii palauttamaan eliön elottomaan tilaan. Harvat psykoanalyytikot – näiden joukossa Melanie Klein seuraajineen – ovat omaksuneet Freudin ajattelua tältä osin. Vain aggressiovietin teoria on löytänyt kannattajia.

Peruskäsitteet vakiintuvat

Psykoanalyyttinen teoria alkoi saada nykyisin tunnetun hahmonsa 1920-luvulla, kun Freud julkaisi kirjat Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921) ja Minä ja ”se” (1923). Näissä esitellään useita psykoanalyysin peruskäsitteitä, kuten kohteenvalinta, samastuminen ja yliminä (superego, das Über-Ich). Vaikka Joukkopsykologia nojaa paljolti Toteemiin ja tabuun, siinä on käsitelty myös joukkokäyttäytymisen psykologiaa, taustana ensimmäiseen maailmansodan järjettömyys. Kirjassa Minä ja ”se” tarkistetaan mielen rakennetta: vaikka kaikki torjuttu onkin tiedostumatonta, ei kaikki tiedostumaton ole torjuttua vaan myös osa minästä on tiedostumaton. Freudin mukaan minä (ego) on osa viettipohjaa (”se”, id) eikä sillä ole käytettävissään omaa energiaa. Minäpsykologiaksi nimitetty koulukunta (Anna Freud, Heinz Hartmann ynnä muut) ei ole seurannut tässä viettipohjapsykologiaa vaan on myöntänyt minälle omaa energiaa. Freudille minä oli surkea olio, joka joutuu palvelemaan kolmea herraa: ulkomaailmaa, viettipohjan libidoa ja yliminän ankaruutta.

1920-luvulla psykoanalyysi alkoi levitä yhä laajemmin yleiseen tietoisuuteen. Psykoanalyysi henkilöityi Freudiin, ja psykoanalyyttiset käsitykset levisivät pinnallisessa ja yksinkertaistetussa muodossa. Freud piti kohua enemmänkin surkuhupaisana kuin ilahduttavana.

Useimmat varhaisista psykoanalyytikoista olivat koulutukseltaan lääkäreitä, mutta joukossa oli myös maallikoita, kuten kirjallisuudentutkija Theodor Reik. Tämän amerikkalainen potilas teki Wienissä vuonna 1925 rikosilmoituksen, koska Reik oli hänen mukaansa syyllistynyt puoskarointiin eli oikeudettomaan lääkärintoimen harjoittamiseen. Oikeuskiistan jatkuessa Freud julkaisi vuonna 1926 kiistakirjan Maallikkoanalyysin kysymys ja asettui voimakkaasti puolustamaan maallikoiden oikeutta psykoanalyysin harjoittamiseen. Hän ei kuitenkaan saanut kantaansa hyväksytyksi psykoanalyytikoiden parissa, vaan näiden enemmistö asettui vastustamaan ei-lääkäreiden analyytikonoikeuksia. Amerikkalaiset analyytikot vastustivat maallikkoanalyysia jyrkimmin, eikä Freudin paheksunnalla ollut merkitystä. Freud halusi puolustaa psykoanalyysin asemaa itsenäisenä tieteenä, jotta lääketiede ei ”nielaisisi” sitä.

Freud palasi uskonnon ja yhteiskunnan kysymyksiin kirjoissaan Erään toivekuvitelman tulevaisuus (1927) ja Ahdistava kulttuurimme (1930). Edellinen teos suhtautuu valistusajan hengessä kielteisesti uskontoihin ja esittää, että uskonnot vastaavat avuttomuuden kokemuksiin, jotka juontuvat lapsuudesta. Jälkimmäinen teos sisältää politiikan psykoanalyyttisen teorian: yhteiskuntaelämä on kompromissimuodoste eikä siihen ole ratkaisua, vaan se tuottaa väistämättä tyytymättömyyttä ja ahdistusta.

Freudin työkykyä ja elämäniloa uhkasi suusyöpä, jota operoitiin ensimmäisen kerran 1923. Osa Freudin yläleuasta jouduttiin poistamaan. Leukaan soviteltiin useita proteeseja, mutta Freudin puhekyky ei ollut leikkausten jälkeen ennallaan. Anna Freud toimikin loppuvuosina usein julkisissa puhetilaisuuksissa isänsä sijaisena.

Uran loppuvaiheet

Sigmund Freudin tuhkauurna Golders Green Crematoriumissa Lontoossa.

Freud julkaisi 1930-luvulla viimeiset merkittävät teoreettiset kirjoituksensa. Niihin kuuluivat uusi johdantoluentojen sarja vuonna 1932 (Johdatus psykoanalyysiin) sekä esseet ”Konstruktiot analyysissa” ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” viisi vuotta myöhemmin. Näissä julkaisuissa Freud viimeisteli niin sanotun klassisen analyysin teoriaa ja käytäntöä.

1930-luvun alussa fasistiset juutalaisvastaiset liikkeet alkoivat voimistua. Freudin teoksia oli mukana toukokuun 1933 suurissa kirjarovioissa. Juutalaiset psykoanalyytikot joutuivat lähtemään Saksasta ja siirtymään lähinnä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, mutta Freud ei jaksanut uskoa, että Itävalta jou­tuisi natsien hallintaan.

Viimeisessä kirjassaan Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto (1939) Freud tarkastelee spekulatiivisesti Raamatun Mooseksen hahmoa. Freud oli omaksunut ajatuksen, että Mooses oli todellisuudessa egyptiläinen aatelinen. Hän itse nimitti kiistanalaista kirjaansa ”eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi”.

Itävalta liitettiin Saksaan maaliskuussa 1938, ja tämä johti välittömästi spontaaneihin juutalaisvainoihin. Pitkään epäröityään Freud suostui lähtemään maanpakoon. Ulkomaalaiset tukijat ryhtyivät Marie Bonaparten ja Ernest Jonesin johdolla auttamaan Freudin perhettä pois maasta. Anna Freud pidätettiin, ja hän oli joutua keskitysleirille.

Marie Bonaparte kuului Bonaparten aatelis-ja kuningassukuun ja oli naimisissa Kreikan kuninkaan Yrjö I:n pojan kanssa. Marie Bonapartella oli vaikutusvaltaa, joten hän pystyi hankkimaan Freudille sekä tämän perheelle passin ja viisumin. Freud matkusti perheineen Ranskaan 4. heinäkuuta vuonna 1938. Sieltä matka jatkui Pariisiin kautta Lontooseen, ja Freud pääsi ”kuolemaan vapaudessa”. Lontoossa hän lakkautti vihdoin vastaanottonsa, jonka oli perustanut huhtikuussa 1886. Syövästään huolimatta hän viimeisteli Mooses-kirjan painatuskuntoon ja ryhtyi saman tien valmistelemaan teosta Psykoanalyysin suuntaviivoja, jonka oli määrä esittää psykoanalyysin keskeiset perusteet. Vaikka kirja jäi Freudilta kesken, se sisältää yhteenvedon hänen käsityksistään ja ennakoi analyysitekniikan muutoksia. Syyskuussa 1939 syövästä kärsinyt Freud vetosi lääkäriystävänsä Max Schurin lupaukseen, ja tämä avusti Freudia päättämään elämänsä morfiinin avulla. Freudin tuhkat on haudattu Lontoossa sijaitsevaan Golders Green Crematoriumiin.

Koko elämänsä ajan Freud kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Julkisuuteen on toimitettu kirjeenvaihto muun muassa nuoruudenystävän Eduard Silbersteinin kanssa, kollega Wilhelm Fliessille kirjoitetut kirjeet, kirjeenvaihto Anna Freudin, Karl Abrahamin, Oscar Pfisterin, Sándor Ferenczin, Albert Einsteinin, Carl Jungin, Arnold Zweigin, Ludwig Binswangerin, Georg Groddeckin ja Edoardo Weissin kanssa.

Kirjallisuutta

• Appignanesi, Lisa & Forrester, John: Freud’s Women. London: Phoenix, 2005. ISBN 0-7538-1916-3. (englanniksi)
• Freud, Ernst & Freud, Lucie & Grubrich-Simitis, Ilse: Sigmund Freud. Sein Leben in Bildern und Texten. Fünfte, korrigierte und revidierte Fassung. Frankfurt a. M.: Suhrkamp, 2006. ISBN 3-518-45756-X. (saksaksi)
• Fried, Risto: Freud on the Acropolis. A Detective Story. Helsinki: Therapeia-säätiö, 2003. ISBN 952-5519-01-5. (englanniksi)
• Geyskens, Tomas: Our Original Scenes. Freud’s Theory of Sexuality. Leuven: Leuven University Press, 2005. ISBN 90-5867-471-1. (englanniksi)
• Illes, Peter: Wahrheitstheorien bei Sigmund Freud: Von der Korrespondenz zur Art Performance. Eine pragmatisch-ästhetische Untersuchung. Marburg: Tectum, 1996. ISBN 3-89608-919-6. (saksaksi)
• Jones, Ernest: Sigmund Freud, Life and Work 1. The Young Freud, 1856–1900. London: Hogarth Press, 1953. (englanniksi)
• Jones, Ernest: Sigmund Freud, Life and Work 2. Years of Maturity, 1901–1910. London: Hogarth Press, 1955. (englanniksi)
• Jones, Ernest: Sigmund Freud, Life and Work 3. The Last Phase, 1911–1939. London: Hogarth Press, 1957. (englanniksi)
• Royle, Nicholas: The Uncanny. Manchester: Manchester University Press, 2003. ISBN 0-7190-5560-1. (englanniksi)
• Stafford-Clark, David: Mitä Freud todella sanoi. (What Freud Really Said. An Introduction to His Life and Thought, 1965.) Suomentanut Erkki Puranen. Helsinki: WSOY, 1969.
• Steinbock, Dan: Freudin naiskuva. Psykoanalyysi, naisellisuus ja feminismi. Helsingissä: Otava, 1985. ISBN 951-1-08412-7

Aiheesta muualla

• Lisää luettavaa aiheesta Sigmund Freudin elämäkerta on Wikiaineistossa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sigmund Freudin elämäkerta Wikimedia Commonsissa

• Petri Liukkonen: Sigmund Freud. Authors Calendar. (englanniksi)
• Boeree, C. George: Sigmund Freud. (englanniksi)
• Lontoon Freud-museo. (englanniksi)
• Wienin Freud-museo. (saksaksi)
• Příborin Freud-museo (Arkistoitu – Internet Archive). (tšekiksi)