Sosiaalisen identiteetin teoria

Sosiaalisen identiteetin teoria on sosiaalipsykologinen teoria yhteisöllisen identiteetin synnystä. Teorian kehittivät Henri Tajfel ja John Charles Turner.

Henri Tajfelin pääteos Human Groups and Social Categories määritteli teorian sisällön. Teoria määritellään tyypillisesti seuraavassa muodossa: Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä avulla, ja saavuttaakseen myönteisen itsemäärittelyn, pyrkivät saavuttamaan sisäryhmälleen etua tai paremmuutta vertailun kohteena oleviin ulkoryhmiin nähden.

Teorian synty

Otettuaan vastaan sosiaalipsykologian professuurin Bristolin yliopistossa vuonna 1967 Tajfel suoritti niin sanottuja minimaalisten ryhmien kokeita paikallisista koulupojista koostuvilla satunnaisesti muodostetuilla ryhmillä. Ryhmät alkoivat spontaanisti noudattaa ryhmäkuuluvuuden mukaista sisäryhmän suosintaa. Näiden tutkimusten oli määrä edustaa perustasoa, jonka mukaan voitaisiin määritellä kollektiivisen ennakkoluuloisuuden välttämättömät ja riittävät edellytykset.

Minimaalisten ryhmien kokeet osoittivat, että pelkkä luokittelu voi tuottaa ryhmien välistä erilaistumista. Tajfelin omin sanoin ilmaistuna

»Tämän merkityksen he löysivät omaksuessaan toimintastrategian, jonka tarkoituksena oli luoda toiminnassa toteutuva ero oman 'ryhmän' ja toisen 'ryhmän' välille - ero todella minimaalisen 'sosiaalisen järjestelmän' muodostavien kahden sosiaalisen kategorian välille. Eroavuus 'toisesta' kategoriasta tuotti...omalle ryhmälle identiteetin ja loi näin eräänlaisen merkityksen muutoin tyhjään tilanteeseen.»

Tulosten perusteella Tajfel ja John Turnerin kehittivät sosiaalisen identiteetin teorian.

Teorian kehys

Sosiaalisen identiteetin teorian kehyksenä on oletus yhteiskunnan rakentumisesta hierarkkisesti eri sosiaaliryhmiksi, jotka ovat valta- ja statussuhteissa toisiinsa. Näitä ovat esimerkiksi miehet ja naiset, kansalliset tai uskonnolliset ryhmät. Valta- ja statuserot ovat ominaisia myös pienempien ja lyhytaikaisempien ryhmien välisissä suhteissa, esimerkiksi koululuokkien välillä. Perusoletus on, että sosiaaliset luokat (suuret ryhmät kuten kansakunta tai kirkkokunta tai pienemmät ryhmät kuten organisaatio tai kerho) luovat jäsenilleen sosiaalisen identiteetin. Sosiaalinen identiteetti määrittelee yksilölle, kuka hän on ja kuvaa ja arvioi mitä siitä seuraa. Sosiaaliset identiteetit eivät vain kuvaile jäseniä, vaan ne myös määräävät normeja ja arvioivat jäsenyyden merkitystä. Esimerkiksi kuuluminen sosiaaliseen luokkaan ei vain tarkoita, että yksilö määrittelee ja arvioi itse olevansa tämän luokan jäsen ja että muut määrittävät ja arvioivat häntä luokan jäsenenä, vaan myös sitä, että hän käyttäytyy luokan jäsenelle luonteenomaisella tavalla.

Teorian arvostelua

Sosiaalisen identiteetin teoriaa on myös arvosteltu (Abrams & Hogg 1990). Vaikka positiivinen erottuvuus onkin ollut hyödyllinen makrotason ryhmienvälisten suhteiden selittäjänä, ei itsetunto-oletuksella, jonka varassa ajatus loppujen lopuksi lepää, ole johdonmukaista kokemusperäistä tukea. Muutamia selityksiä on ollut esillä, ja yksi niistä esittää, että itsetunto ja positiivinen erottuvuus eivät sovi käsitteellisesti yhteen, koska ne edustavat eri analyysitasoja (itsetunto yksilötasoa, erottuvuus ryhmätasoa). Ryhmät voivat kyetä positiiviseen erottuvuuteen monin tavoin, jotka eivät mekaanisesti heijastu yksilön itsetuntoon.

Eräs ongelma liittyy korostuneisuuteen (salience). On melko helppoa päättää yleisistä säännöistä, jotka rajaavat sosiaalisen tai henkilökohtaisen identiteetin korostumisen edellytyksiä tai sitä, mitkä sosiaaliset identiteetit milloinkin korostuvat. Jälkikäteen on myös varsin helppoa selittää, miksi tietty identiteetti korostui tietyssä tilanteessa. Silti tietyn identiteetin korostumista on yhä varsin vaikeata ennustaa luotettavasti. Teoriaa on arvosteltu jopa reduktionismista, sillä sosiaalinen identiteetti näyttää herättävän kognitiivisia ja motivaatioprosesseja yksilötasolla. Sosiaalisen identiteetin teoria esittää kuitenkin, että kognitiiviset prosessit luovat ryhmäkäyttäytymisen erityisen muodon samalla, kun sosiaaliset representaatiot puolestaan tuottavat sisällön ja muodon sisällöstä riippumattomat puolet.

Uudempi itsekategorointiteoria (Turner ym. 1987) väittää, että itsensä luokittelemisesta seuraa oman minän määrittely, hahmottaminen ja arvioiminen sisäryhmäprototyypin mukaan sekä myös tämän prototyypin mukainen käyttäytyminen. Tällainen itsensä luokittelu depersonalisoi havaitsemista ja käyttäytymistä niin, että kaikki ryhmän jäsenet, oma minä mukaan lukien, ovatkin ryhmän jäseniä eivätkä ainutkertaisia yksilöitä. Eräät tämän mukaiset tulkinnat ovat osoittautuneet hedelmällisiksi jatkotutkimusta ajatellen, ja keskustelu jatkuu vilkkaana.

Lähteet

• Marja Ahokas: Henri Tajfel - Marja Ahokkaalta on hankittu lupa kopioida suoraan tekstiä tähän artikkeliin.