Varjagikaarti

Varjagikaarti
Kuva esittää luultavasti varjagikaartin sotilaita kirveineen. Yksityiskohta Johannes Skylitzesin teoksesta Synopsis Historiarum 1100-luvun lopulta.
Toiminnassa	900-luvun loppu – 1400-luku
Infobox OK

Basileios II.

Varjagikaarti tai varangikaarti (kreik. ταγμα τον Βαρανγιον, Tágma tōn Varángōn) oli Bysantin keisarien henkilökohtainen henkivartiosto, joka koostui varjageista eli viikingeistä. Kaarti sai alkunsa keisari Basileios II:n aikana (hallitsi 976–1025), kun Kiovan ruhtinas Vladimir Suuri lähetti Basileiokselle 6 000 miestä avuksi taistelussa kapinajohtaja Bardas Fokasta vastaan. Varjagit olivat taistelleet Bysantin joukoissa aiemminkin, mutta vuonna 988 heistä muodostettiin ensimmäisen kerran eliittiyksikkö, joka kulki keisarin mukana.

Varjagit osallistuivat kaikkiin Basileioksen sotaretkiin kapinallisia, arabeja ja bulgaareja vastaan. Kaartin miehet saivat pian maineen rohkeina ja armottoman uskollisina sotilaina. Kaarti koostui aluksi yksinomaan ruseista eli varjageista, mutta pian yksikköön liittyi myös muita skandinaaveja, kuten norjalaisia, ruotsalaisia ja islantilaisia. Normannien vallattua Englannin vuonna 1066 monet anglosaksit matkustivat Konstantinopoliin ja liittyivät varjagikaartiin.

Kaartilaiset tunnettiin runsaasta alkoholinkäytöstään ja pitkävartisista sotakirveistään ja heitä kutsuttiin bysanttilaisissa kronikoissa ”kirveitä kantaviksi sotureiksi”. Kaarti osallistui useisiin sotiin olemassaolonsa aikana. Varjagit mainitaan vielä 1400-luvun alussa, mutta he eivät enää olleet tärkeässä roolissa Bysantin sodankäynnissä. On mahdollista, että kaartin jäännökset osallistuivat Konstantinopolin piiritykseen vuonna 1453, jolloin osmanit valtasivat kaupungin.

Historia

Taustaa

Norjalaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset viikingit perustivat 800-luvun lopulla oman valtionsa, Kiovan Rusjin, nykyisen Länsi-Venäjän ja Ukrainan alueelle. Mukana oli myös paljon hämäläisiä, karjalaisia ja virolaisia. Idän suunnasta katsottuna he kaikki edustivat samaa skandinavista kulttuuria. Monet viikingit matkustivat Bysantin valtakunnan pääkaupunkiin Konstantinopoliin, joka oli siihen aikaan Euroopan suurin kaupunki ja monien kauppareittien päätepiste tai risteys. Näitä miehiä kutsuttiin valtionsa mukaan ruseiksi, mutta slaavilaiset ja bysanttilaiset lähteet kutsuivat heitä varjageiksi. Sanan etymologiasta on käyty keskustelua, mutta yleisesti hyväksytyn teorian mukaan se tulee sanasta vàr (monikko vàrar), joka tarkoittaa luottamusta tai uskollisuudenvalaa: varjagit olivat siis ryhmä miehiä, jotka olivat vannoneet valan toveruudesta ja uskollisuudesta.

Rusit kävivät Bysantin kanssa kauppaa, mutta tekivät myös monta epäonnistunutta hyökkäystä bysanttilaisia vastaan vuosina 860–1043. Bysantin keisari Mikael III:n ajoista lähtien skandinaaveja ja ruseja palveli keisarin seurueessa ja 900-luvun alusta lähtien myös palkkasotilaina. Bysantin armeijassa palveli 960-luvulta lähtien monia skandinaaveja, karjalaisia, baltteja ja ruseja.

Ratkaiseva muutos tapahtui vuonna 988, kun Kiovan Rusjin ruhtinas Vladimir Suuri lähetti Bysantin keisari Basileiokselle 6 000 varjagia avuksi taistelussa kapinajohtaja Bardas Fokasta vastaan. Joukot saapuivat talvella 987–988, ja heistä muodostettiin silloin luultavasti ensimmäistä kertaa pysyvä palkkasoturiyksikkö seuraamaan keisaria. Vladimir oli halunnut päästä eroon näistä miehistä, koska he olivat olleet tyytymättömiä maksamattomien palkkojen takia. Khrysopoliksessa varjagit yllättivät juhlimassa olleet kapinalliset, tappoivat heistä monta ja ajoivat loput pakoon. Huhtikuussa 989 varjagit auttoivat Basileiosta kukistamaan Fokaksen alaisen Delfinaksen Skutarissa, ja 13. huhtikuuta 989 Fokas lyötiin Abydoksen taistelussa ja tapettiin. Vladimir kääntyi kristinuskoon ja otti bysanttilaisen prinsessan Annan vaimokseen.

Rusit ottivat osaa Basileioksen sotaretkeen Syyriassa vuonna 994 ja osallistuivat ratkaisevaan taisteluun Antiokian lähellä. Vuonna 999 Basileios valtasi Emesan kaupungin. Historioitsija Yahya ibn Said kertoo, että asukkaat pakenivat erääseen luostariin, jolloin rusit sytyttivät sen palamaan ja pakottivat heidät antautumaan. 1000-luvun alussa noin 6 000 rusia seurasi Basileiosta sotaretkelle Georgiaan ja Armeniaan.

1000-luku

Vladimirin apu Basileiokselle johti merkittävään muutokseen keisarillisessa kaartissa. Selviytyneistä ruseista muodostettiin keisarillinen henkivartiokaarti, varjagikaarti, joka seurasi keisaria taisteluun ja jonka ilmestyminen taistelukentälle kertoi keisarin läsnäolosta. Basileos tarvitsi luotettavia ja uskollisia sotilaita, jotka olivat paitsi kurinalaisia ja taitavia myös poissa hovin juonitteluista. Varjagit seurasivat Basileiosta tämän kaikille sotaretkille ja muodostivat armeijan ydinjoukon.

Vuosina 1001–1018 Basileios valtasi bulgaarien tsaarin Samuilin hallitsemia alueita Kreikassa ja Makedoniassa. Kirjalliset lähteet ja arkeologiset todisteet osoittavat kaartin olleen Basileioksen mukana. Sotaretki huipentui vuonna 1014 Kleidionin taisteluun, jossa Basileios kukisti bulgaarien armeijan. Kun Basileios oli vallannut bulgaarien pääkaupungin Ohridin vuonna 1018, yksi kolmasosa vangeista annettiin varjageille, mikä kertoo heidän tärkeydestään. Osasto ruseja osallistui vuonna 1018 Cannaen taisteluun Bysantin ylivaltaa vastustavaa kapinallista aatelista Melosta vastaan. Vuonna 1021 rusit taistelivat Basileioksen mukana Georgiassa, missä he tulivat tunnetuiksi julmuudestaan hävittäessään maaseutua.

Basileioksen kuoltua hänen seuraajansa jatkoivat varjagikaartin ylläpitoa, ja vuonna 1032 jotkut varjagit taistelivat sotapäällikkö Georgios Maniakesin mukana Edessaa vastaan. Vuonna 1040 ruseista ja skandinavialaisista koostuva varjagikaartin osasto taisteli Maniakesin alaisuudessa Sisiliassa. Osaston komentajana oli Harald Sigurdsson, josta tuli myöhemmin Norjan kuningas Harald Ankara. Hänen joukkonsa menestyivät hyvin taistelukentällä, ja vuonna 1041 keisari Mikael IV lähetti hänet kapinajohtaja Delianosta vastaan Bulgariaan. Vuonna 1054 varjagit kukistivat seldžukkien armeijan Armeniassa, tappoivat heidän komentajansa ja vapauttivat monia vankeja.

Varjagit osallistuivat Isaak I Komnenoksen ja Romanos IV Diogeneen sotaretkiin. He taistelivat myös Manzikertin taistelussa vuonna 1071, kun seldžukkien sulttaani Alp Arslan kukisti Bysantin armeijan. Tappion jälkeisessä sisällissodassa monet katkeroituneet varjagit palvelivat usurpaattori Nikeforos Bryennioksen joukoissa, mutta keisari Nikeforos III Botaniatesin lähettämä sotapäällikkö Aleksios Komnenos kukisti hänet. Keisarien Mikael VII:n (hallitsi 1071–1078) ja Nikeforos III:n (hallitsi 1078–1081) aikana varjagit toimivat eliittijoukkoina Bysantin pienessä armeijassa. Varjageja osallistui myös Basilakioksen kapinaan vuonna 1079.

Vuonna 1081 keisariksi noussut Aleksios I Komnenos pysäytti Bysantin valtakunnan rappeutumisen. Bysantin armeija elvytettiin ja varjagikaartista tuli sen ydin. Aleksioksen aikana varjagikaartiin liittyi myös anglosakseja, ja he osallistuivat Dyrrhakhionin taisteluun normanneja vastaan vuonna 1081. Varjagit kärsivät taistelussa kirvelevän tappion. Suurin osa kaartista osallistui komentajansa Nambiteksen johdolla Aleksioksen petsenegien vastaiseen sotaretkeen vuonna 1087. Armeija kärsi kuitenkin tappion Drastarissa (nykyinen Silistra Bulgariassa). Myös varjagikaarti saattoi kärsiä taistelussa suuria tappioita, sillä varjageja ei enää mainita Anna Komnenan Aleksiaassa ja kaarti jouduttiin luultavasti muodostamaan uudelleen tappion jälkeisinä vuosina. Varjagit osallistuivat kuitenkin sotaretkiin serbejä ja turkkilaisia vastaan. Vuonna 1097 Aleksios ja varjagikaarti olivat paikalla Nikeassa, kun ristiretkeläiset valtasivat kaupungin Rûmin sulttaanikunnalta.

1100-luku

Varjagikaartin sotilaita kuvattuna Johannes Skylitzesin teoksessa Synopsis Historiarum 1100-luvun lopulta.

Vuosina 1118–1122 englantilaiset varjagikaartin sotilaat seurasivat keisari Johannes II Komnenosta sotaretkelle turkkilaisia ja petsenegejä vastaan. Vuonna 1122 Johannes kukisti petsenegien armeijan Eski Zagrassa Balkanilla. Kun Johanneksen armeija ei kyennyt murtamaan petsenegien vankkureista muodostettua puolustuskehää, hän lähetti varjagit heitä vastaan. Vaikka varjagien sanottiin olleen selvästi alivoimaisia, he murtautuivat vankkureiden läpi ja kukistivat petsenegit. Varjagit taistelivat luultavasti myös Antiokian piirityksessä vuonna 1137.

Bysantin keisari Manuel I Komnenoksen aikana vuonna 1149 varjageja lähetettiin puolustamaan Thebaa Sisilian kuningas Roger II:n armeijaa vastaan. Varjagit olivat myös mukana kaupungin takaisinvaltaamisessa. Vuosina 1155–1156 varjagit puolustivat Kyprosta Antiokian ruhtinaskunnan hallitsijaa Raynald de Chatillonia vastaan. Alkumenestyksen jälkeen Raynald kukistettiin ja varjagit toivat hänet keisarin eteen. Pian tämän jälkeen varjagit seurasivat Manuelia Antiokiaan. Vuonna 1176 varjagit olivat paikalla, kun Bysantin armeija kärsi raskaan tappion Myriokefalonin taistelussa, jossa suurin osa Manuelin varjageista sai surmansa. Jotkut varjagikaartissa palvelleet englantilaiset palasivat taistelun jälkeen takaisin kotiin.

1200-luku

Neljännen ristiretken aikana ristiretkeläiset ja venetsialaiset valtasivat ja ryöstivät Bysantin valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin. Kaupunkia puolustamassa oli 6 000 varjagia, jotka antautuivat kun keisari Aleksios V oli paennut. Ristiretkeläiset ryöstelivät kaupunkia kolmen päivän ajan ja muodostivat Latinalaisen keisarikunnan, joka hallitsi Konstantinopolia lähes 60 vuotta. Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan Nikean keisarikuntana, Epeiroksen despotaattina ja Trapezuntin keisarikuntana. Joidenkin todisteiden mukaan varjagit palvelivat Nikean ja Epeiroksen valtakunnissa. Varjagien maine oli niin suuri, että jopa Latinalaisen keisarikunnan hallitsijalla oli oma henkilökohtainen varjagikaartinsa.

Mikael VIII Palaiologos valtasi Konstantinopolin takaisin vuonna 1261 ja elvytti Bysantin valtakunnan. Varjagit palvelivat jälleen tärkeimpänä palatsikaartin yksikkönä, mutta he eivät enää nauttineet samanlaista arvostusta kuin aiemmin. Varjagien mainitaan osallistuneen Makgryplagin taisteluun vuonna 1264. Seuraavana vuonna bulgaarien tsaari piiritti Bysantin armeijan Ainoksen kaupunkiin Balkanilla. Bulgaarit tarjosivat bysanttilaisille vapautta vastineeksi vangitusta entisestä Rûmin sulttaanikunnan hallitsijasta. Bysantin armeijan varjagit hyväksyivät tarjouksen, mutta bysanttilaisten apujoukot saapuivat seuraavana päivänä vapauttamaan piiritetyn armeijan. Keisari Mikael VIII oli raivoissaan ja antoi piestä varjagit, jonka jälkeen hän puetti heidät naisten vaatteisiin ja laittoi heidät ratsastamaan aaseilla Konstantinopolin kaduille. Tästä huolimatta Mikael käytti varjageja usein sotaretkillään Vähässä-Aasiassa ja Balkaneilla.

1300- ja 1400-luvut

Varjagikaartia käytettiin 1300-luvulla pääasiassa seremoniallisiin ja vartiotehtäviin, ja heidät mainitaan useaan otteeseen myös henkivartijoina. Varjagit toimivat palatsikaartina eivätkä enää suorittaneet tärkeitä sotilastehtäviä. On kuitenkin todisteita, joiden mukaan englantilaiset palkkasotilaat ja varjagien jälkeläiset, varangopouloit, taistelivat Bysantin valtakunnan viimeisinä vuosina entiseen tapaan keisarien rinnalla. Viimeiset maininnat varjagikaartista ovat 1400-luvun alusta. Bysantin keisari Johannes VII Palaiologos kertoo kirjeessä, jonka hän lähetti vuonna 1402 Englannin kuningas Henrik IV:lle, että jotkut englantilaiset sotilaat taistelivat bysanttilaisten palveluksessa osmaneja vastaan. ”Englantilaiset kirveitä kantavat sotilaat” mainitaan vielä vuonna 1404, kun bysanttilaiset lähettivät lähettiläitä Roomaan. Varjageita ei mainita taisteluissa osmaneita vastaan 1400-luvulla, mutta on mahdollista, että kaarti säilyi Bysantin valtakunnan loppuun asti vuoteen 1453. On myös esitetty, että kaartin tehtävät siirtyivät 1400-luvulla kreetalaiselle kaartille, joka mainitaan vuonna 1422.

Etninen koostumus

Varjagikaartissa oli alun perin vain ruseja, mutta pian joukkoon liittyi myös muita skandinaaveja, kuten norjalaisia, islantilaisia ja ruotsalaisia. Heitä seurasivat 1000-luvun jälkipuoliskolla tanskalaiset ja englantilaiset. Suurin osa Vladimirin Basileiokselle lähettämistä 6 000 miehestä puhui luultavasti muinaisnorjaa, sillä heidät oli värvätty Norjasta ja Ruotsista auttamaan Vladimirin nostamisessa valtaistuimelle.

Varjagikaartissa palvelemisesta tuli skandinaaveille sukuperinne, ja kaartiin liittyi prinssejä ja päälliköiden poikia. Monet miehet halusivat palvella kaartissa rikastumisen houkuttelemina. Kuuluisin varjagikaartin jäsen oli luultavasti Harald Ankara, josta tuli Norjan kuningas. Hän saapui Konstantinopoliin vuonna 1035 ja palveli vuoteen 1044. Hän komensi kaartin osastoa Sisiliassa sotapäällikkö Georgios Maniakesin alaisuudessa, ja myöhemmin Vähässä-Aasiassa.

Vuoden 1070 jälkeen varjagikaartiin liittyi myös anglosakseja. Englantilaisten palvelukseen astumisen ajankohdasta ja laajuudesta ei ole yksimielisyyttä, mutta anglosakseja tiedetään olleen kaartissa 1000-luvun lopulla. Vilhelm Valloittajan valloitettua Englannin vuonna 1066 monet anglosaksit matkustivat Konstantinopoliin liittyäkseen varjagikaartiin. 1100-luvulla kaartiin värvättiin paljon englantilaisia, mutta se ei estänyt myös skandinaaveja liittymästä. Suurin osa kaartin miehistä 1200- ja 1300-luvuilla oli kuitenkin englantilaisia ja skotteja.

Katso myös

• Pretoriaanikaarti

Lähteet

• Raffaele D'Amato: The Varangian Guard 988–1453. Osprey Publishing, 2010. ISBN 978-1-84908-179-5 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Varjagikaarti Wikimedia Commonsissa