Viaporin pommitus
| Viaporin pommitus | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Krimin sotaa (Oolannin sotaa) | |||||||
 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
77 laivaa | |||||||
| Tappiot | |||||||
|
55–62 |
33 | ||||||
Viaporin pommitus oli 9.–11. elokuuta 1855 käyty Krimin sodan taistelu, jossa englantilais-ranskalainen laivasto pommitti Helsingin edustalla sijaitsevaa Viaporin merilinnoitusta (nyk. Suomenlinna) 46 tuntia. Kyseessä oli Oolannin sodan viimeinen suuri operaatio. Linnoitusta ei onnistuttu tuhoamaan tai valloittamaan.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Brittiläis-ranskalainen laivasto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Brittiläis-ranskalainen laivasto oli viettänyt kesän 1854 Suomenlahdella saavuttamatta siltä odotettuja tuloksia. Venäjän laivasto pysytteli Kronstadtin, Tallinnan ja Viaporin linnoitusten suojissa lähtemättä avomerelle, mutta vara-amiraali Charles Napier ei uskaltanut vaarantaa omaa laivastoaan hyökkäämällä vahvoja merilinnoituksia vastaan, joten hän tyytyi valtaamaan ja tuhoamaan vähäisemmän Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla. Brittien laivoja kävi useasti tiedustelumatkoilla Viaporin edustalla ja Napier laati suunnitelman Viaporin valloittamiseksi, mutta ei ryhtynyt toteuttamaan sitä. Napierin palattua talveksi kotimaahan hänen tilalleen nimitettiin helmikuussa 1855 kontra-amiraali Richard Saunders Dundas, jonka odotettiin hävittävän vähintään Viaporin ja mielellään myös Kronstadtin. Tätä varten rakennettiin linnoituksen pommittamiseen tarkoitettuja erityisiä tykkilaivoja eli mörssärialuksia. Dundas kävi ensimmäisen kerran Viaporin luona 12. toukokuuta 1855.[1]
Dundas ja Ranskan Itämeren-laivaston komentaja kontra-amiraali Charles Pénaud totesivat Kronstadtin mahdottomaksi valloittaa heidän käytössään olevilla voimilla. Muun suunnitelman puuttuessa Dundas kulutti kesän 1855 lähinnä risteilemällä pitkin Suomenlahtea, jatkamalla satamien merisaartoa ja antamalla laivastonsa tehdä pieniä ja ponnettomia hyökkäyksiä vähäisiin kohteisiin. Koska laivastolta kuitenkin odotettiin edes jotain näyttävää sotatoimea, ainoaksi mielekkääksi vaihtoehdoksi jäi hyökkäys Viaporiin, vaikka senkään menestykseen ei uskottu. Hyökkäyssuunnitelman laati Dundasin alainen, kapteeni Bartholomew Sulivan.[2]
Viaporin ja Helsingin puolustus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän armeija päätti talvella 1854–1855 luopua eräistä vähemmän tärkeistä Suomen etelärannikon rannikkolinnoituksista ja keskittyä sen sijaan vahvistamaan Viaporin ja Helsingin puolustusta. Viapori oli haavoittuvainen sivustasta rannikon suunnasta tuleville hyökkäyksille, koska sitä ympäröivät saaret olivat pääosin linnoittamattomia. Niinpä syksystä 1854 alkaen lähisaariin ja mantereelle alettiin rakentaa tykkipattereita, joiden avulla luotiin 13 kilometriä leveä puolustuslinja. Pattereita sijoitettiin muun muassa Santahaminaan, Kaivopuistoon ja Katajanokalle. Suomen uusi kenraalikuvernööri Friedrich Wilhelm von Berg johti henkilökohtaisesti hanketta. Helsingin edusta jaettiin kolmeen puolustuslohkoon: keskisen lohkon eli itse Viaporin puolustuksesta vastasi linnoituksen komendantti, kenraaliluutnantti Aleksei Sorokin, oikean siiven eli Helsinginniemen eteläosan ja Lauttasaaren puolustuksesta vastasi kenraaliluutnantti Anders Edvard Ramsay, ja vasemman siiven eli Santahaminan puolustuksesta kenraaliluutnantti Alexander von Güldenstubbe. Lisäksi saaristoa puolusti vara-amiraali Ivan Jepantšinin komentama rannikkodivisioona, jolla oli käytössään 179 tykkivenettä.[3]
Käyttöön otettiin myös Venäjän armeijan uusi asetyyppi, merimiina. Viaporin edustalle Lauttasaaren ja Santahaminan välille laskettiin miinakenttä, jossa oli lähes tuhat miinaa. Miinat sijoitettiin linnoituksen tykinkantaman sisälle, jotta vihollinen ei voisi turvallisesti raivata niitä. Käytössä oli myös sähköllä kaukolaukaistavia miinoja. Lisäksi Viaporin luo johtava meriväylä pyrittiin tukkimaan upottamalla siihen laivoja.[3]
Viaporissa oli 600 linnoitustykkiä ja 52 kenttätykkiä, minkä lisäksi sen satamassa oli 14 sotalaivaa ja niissä noin 700 tykkiä. Jalkaväkijoukkoja linnoituksessa oli 50 pataljoonaa.[4]
Kesäkuun yhteenotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Höyryfregatti HMS Amphion saapui 22. kesäkuuta 1855 tiedustelemaan mahdollisuuksia hyökätä Viaporiin sen itäpuolisen saariston kautta. Aluksen lähestyessä Santahaminan etelärantaa sitä kohti avattiin tuli uusilla tykkipattereilla. Laivalta vastattiin tuleen, ja ammuskelu jatkui kolme tuntia. Taistelussa kuoli Amphionin ylimatruusi George Quinell, jonka päähän osui tykinkuula. Hänet haudattiin läheiseen Isosaareen, jossa hänen hautansa on säilynyt nykypäiviin.[5] Myös yksi venäläinen matruusi kuoli.[6]
Tapahtumien kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Britannian ja Ranskan laivaston sotalaivat alkoivat saapua Viaporin edustalle maanantai-iltana 6. elokuuta 1855. Ne ryhmittyivät kolmen seuraavan päivän aikana kaarevaan muodostelmaan Viaporin lounaispuolelle Melkin, Pihlajasaaren ja Harmajan saarten väliin.[7][8] Laivastoon kuului yhteensä 77 alusta,[7] joukossa kymmenen linjalaivaa, seitsemän fregattia, kaksi korvettia, kuusitoista bombardia, kaksikymmentäviisi tykkivenettä, neljä uivaa patteria, kaksi jahtia, viisi kuljetuslaivaa ja yksi priki.lähde? Suurin alus oli amiraali Dundasin lippulaiva HMS Duke of Wellington[8]. Mörssärialukset, tykkiveneet ja uivat patterit asettuivat lähemmäs kohdetta Pihlajasaaren ja Abrahaminluodon väliin, kun taas fregatit ja korvetit jäivät niiden taakse ja linjalaivat kaikkein kauimmaksi. Ranskalaiset rakensivat lisäksi mörssäripatterin Abrahaminluodolle vajaan kahden kilometrin päähän Viaporista.[7]
Torstaiaamuna 9. elokuuta laivoilta kuului Helsinkiin virrenveisuuta, minkä jälkeen noin kello 7 alukset alkoivat ampua tykeillään kohti Viaporia.[9][7] Tulenavaus kohdistui Länsi-Mustasaareen sekä Särkänsalmeen ankkuroituun Iezekiil-laivaan.[7] Myös Harakan ja Särkän saaria pommitettiin.[10] Pommituksesta vastasivat pääosin mörssärialukset, joiden oli määrä tuhota linnoituksen muurit samalla kun tykkiveneet ampuisivat täsmätulta ja harhauttaisivat vihollista. Brittien ja ranskalaisten laivatykeillä oli pidempi kantomatka kuin Viaporin vanhentuneilla tykeillä, joten laivat oli tuotu juuri sellaiselle etäisyydelle, josta ne ulottuivat ampumaan linnoitusta mutta linnoitus ei yltänyt ampumaan takaisin. Linnoituksen tykkien kantama oli lähes 2 000 metriä, joten mörssärialukset pidettiin vajaan kolmen kilometrin päässä. Tykkiveneet tuotiin lähemmäs kohdetta, mutta ne pidettiin jatkuvasti liikkeessä, joten niihin oli hyvin vaikeaa osua tykeillä. Viaporin tykkimiehille annettiin ohjeeksi säästää ammuksia eikä ampua vihollista ellei se tulisi lähemmäs.[7]
Laivasto-osaston järeimmät alukset, linjalaivat, pysyttelivät kantamansa ulkopuolella eivätkä ampuneet Viaporiin lainkaan tulituksen aikana. Linjalaivoja ei haluttu vaarantaa tuomalla ne linnoituksen tykkien ulottuville ja suuren syväyksen aluksina niiden pelättiin juuttuvan karille lähempänä Viaporia.[11]
Pommitus tuhosi ja sytytti tuleen varsinkin linnoitusalueen sisällä olleita puurakennuksia. Ensimmäisenä pommituspäivänä noin kello 12 Kustaanmiekassa räjähti neljä tykistön ammusvarastoa, luultavasti yhden niistä saatua suoran osuman katon läpi.[7] Pommituksessa käytettiin myös niin sanottuja Congreve-raketteja, jotka oli tarkoitettu sytyttämään tulipaloja. Ranskalaisten mörssäripatteri liittyi tuleen elokuun 10. päivän vastaisena yönä. Toisena päivänä amiraali Dundas määräsi laajentamaan hyökkäystä. Britit yrittivät hyökätä Lauttasaareen, mutta venäläisten tykkipatterit karkottivat heidät. Tulitus sytytti saarella metsäpalon. Myös Ullanlinnan ja Punavuoren pattereita yritettiin ampua mereltä kranaateilla. Dundas ja Pénaud pohtivat mahdollisuutta yrittää murtautua Kustaanmiekan salmen kautta Viaporin pohjoispuoliselle merenselälle tulittamaan linnakkeen heikommin suojattua selustaa, mutta he pitivät yritystä liian vaarallisena. Pénaud ehdotti myös Helsingin pommittamista, mihin ei ryhdytty.[12]
Pommitus jatkui yötäpäivää 46½ tuntia, minä aikana Viaporiin ammuttiin yhteensä ainakin 18 500 ammusta.[7] Ampuminen heikkeni lauantain 11. elokuuta vastaisena yönä puolenyön jälkeen ja päättyi kokonaan kello 5.30 aamulla.[12][11] Dundas ja Pénaud katsoivat jo aiheuttaneensa riittävästi vahinkoa linnoitukselle ja sen sotasatamalle, ja ilman maihinnousujoukkoja he eivät voisi vallata Viaporia. Vihollislaivasto poistui Helsingin edustalta 13. elokuuta mennessä.[12]
Vauriot ja tappiot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pommituksessa kuolleiden määräksi on mainittu 55 tai 62 ja haavoittuneiden määräksi 199 tai 204.[12][11] Britit menettivät kaatuneina 33 miestä, ranskalaiset eivät yhtään.[12]
Suurin osa Viaporin puurakennuksista tuhoutui ja jotkin kivirakennukset hajosivat, mutta itse muurit ja vallit eivät kärsineet suuria vahinkoja ja tykit säilyivät vahingoittumattomina.[12][11] Linnoitus säilyi puolustuskykyisenä ja olisi tarvittaessa kestänyt piirityksen jatkumista. Susisaaren linnanpihaa ympäröineistä rakennuksista komendantintalo tuhoutui osittain, minkä lisäksi linnake Ekblad vaurioitui niin pahoin, että se purettiin. Viaporiin sijoitetuista laivoista pahiten kärsi Kustaanmiekan salmeen ankkuroitu linjalaiva Rossija.[12]
Kaupunkilaisten toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helsinkiläiset kokoontuivat katsomaan Viaporin pommitusta Ulrikaporin vuorelle eli nykyiselle Tähtitorninmäelle sekä Kaivopuiston kallioille.[7][13] Kaupunkilaiset suhtautuivat pommitukseen rauhallisesti ja hienot naiset tulivat seuraamaan tapahtumaa parhaisiinsa pukeutuneina. Kaupunkilaiset hätääntyivät vasta pommituksen päätyttyä, koska vihollisen luultiin seuraavaksi kääntävän tulen kaupunkia vastaan. Sunnuntaina 12. elokuuta osa helsinkiläisistä valmistautui pakenemaan kaupungista.[12] Vanhankaupungin seudulla satojen muuttokärryjen jono ajoi yöllä ulos kaupungista varmuuden vuoksi. Suuri joukko ihmisiä oli vetäytynyt Kaisaniemen puistoon suojaan huonekaluineen ja tavaroineen.[14]
Pommituksessa kuoli yksi siviili, Kaivopuiston rannassa leikkimässä ollut yhdeksänvuotias tyttö.[7]
Muistomerkki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Santahaminassa nykyisen Maanpuolustuskorkeakoulun päärakennuksen ja auditorion välissä on pyramidin muotoinen muistomerkki, joka pystytettiin vuonna 1860 Viaporin pommituksen venäläisten sotilasuhrien muistoksi. Sen on suunnitellut tunnettu venäläinen kuvanveistäjä Peter Clodt von Jürgensburg. Muistomerkissä on venäjäksi teksti: ”63 matruusin ja sotamiehen, muistoksi, jotka saivat surmansa englantilais-ranskalaisen laivaston pommittaessa Sveaborgia 10.8.1855”.[15]
Pommituksen kohteena ollut linjalaiva Iezekiil upposi elokuussa 1855 mereen Viaporin eteläpuolelle. Hylky löydettiin vuonna 1977, ja sen ankkuri nostettiin ylös ja sijoitettiin Katajanokan terminaalin edustalle.[16]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Johnsson, Raoul & Malmberg, Ilkka: Kauhia Oolannin sota – Krimin sota Suomessa 1854–1855. John Nurmisen säätiö, Helsinki 2013.
- Turpeinen, Oiva: Oolannin sota – Itämainen sota Suomessa. Tammi, Helsinki 2003.
- Wallin, Väinö: Itämainen sota Suomessa. Porvoo: WSOY, 1905.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Johnsson & Malmberg 2013, s. 146–147, 151, 224, 338, 352–355.
- ↑ Johnsson & Malmberg 2013, s. 385, 388, 391, 409, 412.
- ↑ a b Johnsson & Malmberg 2013, s. 349–350, 407–408, 412–413.
- ↑ Johnsson & Malmberg 2013, s. 409.
- ↑ Johnsson & Malmberg 2013, s. 412.
- ↑ Turpeinen 2003, s. 135, 140.
- ↑ a b c d e f g h i j Johnsson & Malmberg 2013, s. 413–425.
- ↑ a b Wallin, s. 60
- ↑ Wallin, s. 61.
- ↑ Turpeinen 2003, s. 141–146.
- ↑ a b c d Wallin, s. 62.
- ↑ a b c d e f g h Johnsson & Malmberg 2013, s. 428–435.
- ↑ Juha-Matti Granqvist: Sveaborg-Viapori -projekti blogs.helsinki.fi. Viitattu 14.10.2014.
- ↑ Wallin, s. 63
- ↑ Viaporin pommituksen uhrien muistomerkki (Arkistoitu – Internet Archive) Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin taidemuseo. Viitattu 16.9.2020.
- ↑ Hesekiel Hylyt.net. Viitattu 16.9.2020.