Viron historia

Viron historia tarkoittaa Viron tasavaltaan nykyisin kuuluvan alueen historiaa. Viro sai ihmisasutuksen yli 10 000 vuotta sitten. Saksalainen ritarikunta hallinnoi 1200-luvulla Viron aluetta. Saksalaisen ritarikunnan hajottua 1500-luvulla Viron alue päätyi suurta tuhoa tuottaneiden sotien jälkeen ensin Ruotsin ja sitten Venäjän keisarikunnan valtaan. Viro itsenäistyi vuonna 1918, mutta se liitettiin Neuvostoliiton osaksi vuonna 1940. Viron tasavalta palautti itsenäisyytensä Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991.

Esihistoria

Kivikausi

Luista valmistettuja työkaluja Kundan kulttuurin ajalta.

Viimeisen jääkauden lopulla mannerjää vetäytyi pohjoiseen siten, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä noin 10 000 vuotta eaa. Pian maanpinnan paljastumisen jälkeen alkoi myös ihmisasutus levitä etelästä alueelle.^lähde? Viron varhaisin tunnettu ihmisen asuinpaikka löydettiin vuonna 1967 Lounais-Virosta läheltä Sindiä Pullin kylästä. Se on peräisin ajalta 9000–8000 eaa. Pullin asuttamisen ja saviastioiden tulon välistä aikaa 9000–4900 eaa. kutsutaan mesoliittiajaksi. Tuolloin alueella vallitsi Kundan kulttuuri, joka on nimetty Kundan Lammasmäestä löydetyn asuinpaikan mukaan. Varhaisimpien asukkaiden jäljiltä viron kieleen lienee jäänyt ympäristöön liittyviä sanoja, kuten mets, mägi ja soo. Ravintoa saatiin lähinnä metsästyksellä. Hylkeenpyytäjät levittivät asutusta mantereelta saarille. Saarenmaa asutettiin noin 5800 eaa. ja Hiidenmaa pian sen jälkeen. Keramiikan tulon myötä 4900 eaa. alkoi neoliittinen kausi. Tällöin alueella vallitsi Narvan kulttuuri, joka korvautui kampakeraamisella kulttuurilla 4150–3200 eaa. Kampakeraamisella ajalla kehittyi myös maanviljelys, josta ensimmäiset merkit ovat ajankohdalta 4000 eaa. Maanviljely ja karjanhoito tehostuivat kuitenkin vasta nuorakeraamisen kulttuurin myötä 3 200 eaa.

Pronssi- ja rautakausi

Pronssikautisia paasiarkkuhautoja Pohjois-Virossa.

Pronssikausi alkoi 1100 eaa. Tuolta ajalta ovat peräisin varhaisimmat säilyneet pellot. Pronssiesineitä saatiin Skandinaviasta. Esi­roomalaisella rauta­kaudella 500 eaa. Viroon alkoi tulla rautaesineitä. Rautaa alettiin valmistaa Virossa ajanlaskun alun jälkeen. Maanviljely laajeni entisestään. Baltian kielellis-kulttuurillinen kahtiajako muodostui keskirautakaudella 450–800 jaa. Pohjoisessa olivat suomalais-ugrilaiset ja etelässä balttilaiset kansat. 1000-luvun paikkeilla asutus tiheni ja kokonaan uusia alueita otettiin viljelykäyttöön. Tuolloin alettiin rakentaa myös pysyvästi asutettuja muinaislinnoja. Niitä rakensi ilmeisesti vaurain kansanosa, mikä kertoo yhteiskunnallisen kehityksen etenemisestä. Viikingit eivät perustaneet Viroon siirtomaita, mutta he kävivät alueella ryöstö- ja kaupparetkillä (Salmen venehaudat).

Keskiaikaa kohti

Vuonna 1030 Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisas teki sotaretken nykyiseen Tarttoon ja perusti paikalle Jurjeviksi kutsutun tukikohdan. Slaavit tekivät sota- ja verotusretkiä Viroon vielä 1100-luvulla ja toisaalta virolaiset heidän alueilleen. Slaavilaisruhtinaiden ei onnistunut vallata alueita, ja 1200-luvulle tultaessa Viro oli heistä riippumaton. Virolaiset tekivät sotaretkiä meriteitse muun muassa Ruotsiin ja Tanskaan. 1200-luvulle tultaessa osa virolaisalueista oli kehittynyt maakuntatasolle, toisten ollessa vielä kihlakuntatasolla.

Viro (Esthland; sininen)

Yhteiskuntarakenne muotoutui varhaisfeodaaliseksi, kunnes saksalaisten valtakaudella syveni feodaaliseksi. Yhteiskunnan alimpana ryhmänä, eliitin ja talonpoikien lisäksi, olivat orjat, jotka olivat osittain muualta tuotuja mutta myös eliitistä riippuvaisia paikallisia asukkaita.

Keskiaika ja uuden ajan alku

Saksalaisen ritarikunnan valtakausi

Liivinmaa vuonna 1260.

Läntisen kristikunnan ja saksalaisen uudisasutuksen laajentuessa 1200-luvun alussa saksalaiset valloittivat liiviläisten ja lättiläisten alueet ja perustivat tukikohdakseen Riian kaupungin vuonna 1201. Baltian saksalaisten siirtokuntien suojaksi piispa Albert von Buxhoevden perusti vuonna 1202 Kalparitariston, joka aloitti valloitussodan pakanallisia virolaisia vastaan vuonna 1208. Tanskan kuningaskin kokosi ristiretkiarmeijan ja pyrki valtaamaan Saarenmaan ja Pohjois-Viron. Virolaisvastarinnan johdossa oli yhdistyneiden maakuntien vanhin Sakalan Lembitu.

Verinen sota kesti lähes 20 vuotta, mutta lopulta Viro alistettiin ja jaettiin Kalparitariston, Riian kaupungin ja Riian piispan alueisiin. Vapaaksi jäänyt Saarenmaa alistettiin 1227, ja Tanskan vuonna 1219 hankkima Tallinnan aluekin siirtyi Tanskan heikennyttyä ritarikunnalle. Ritaristo ja kirkon edustaja Riian piispa ajautuivat kuitenkin pian riitaan hallintoalueista ja sisällissotaan. Kalparitaristo voitti sodan, mutta joutui heikentyneenä sulautetuksi Saksalaiseen ritarikuntaan. Viron pohjoiset alueet palautettiin vuonna 1238 Tanskalle.

Useiden vuosisatojen ajan nykyisen Viron alue oli jaettuna Vironmaahan ja Liivinmaahan, joista jälkimmäinen käsitti myös pohjoisosan nykyistä Latviaa.

Saksalainen Viro jaettiin hiippakuntiin, joiden perusta oli aiempi maakuntalaitos. Hiippakunnan sekä hengellinen että maallinen johtaja oli piispa, poikkeuksena Tanskalle jäänyt alue. Yhteiskunnassa vallitsivat selvät säätyerot, ja koska säädyt olivat yksinomaan saksankielisiä (niin että niihin ulkopuoleltakin tulleet saksalaistuivat), hallitsivat saksankieliset käytännössä vironkielistä väestöä. Alistussuhde jyrkkeni koko saksalaisvallan ajan. Talonpojat vaipuivat vähitellen maaorjan asemaan. Ritarikunnan ja kirkon välistä ristiriitaa ylimmän vallan käyttäjästä Baltiassa ei saatu sovitettua, vaan kiista purkautui vuosien 1297–1330 sisällissodaksi, jonka päätteeksi ritarikunnan onnistui alistaa arkkipiispa.

Tanska myi alueensa Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346, jolloin saksalaiset hallitsivat koko Viroa. 1400-luvun alkuun asti Virossa oli melko rauhallinen kausi, mutta Saksalaisen ritarikunnan laajentumispyrkimykset veivät sen sotaan Puola-Liettuan kanssa 1409. Ritarikunta kärsi raskaan tappion Tannenbergin taistelussa, minkä jälkeen sen asema ja arvovalta alkoivat heiketä.

1400-luvulla ruhtinaiden käyttämien vasallien eli ratsumiehen varustamiseen velvoitettujen määrä ja merkitys kasvoivat. He alkoivat perustaa kartanoita ja saivat vähitellen talonpoikaisalustalaisensa täysin valtaansa. Vasallit olivat yleensä saksalaisia, alustalaiset virolaisia. Kartanon alustalaisille säädettiin perintöalamaisuus, eli talonpoika omisti periaatteessa tilansa, mutta hän tai hänen perillisensä ei saanut myydä tai luovuttaa sitä ilman kartanonherran lupaa. Yhdistettynä säännölliseksi tulleeseen päivittäistyövelvoitteeseen ja kartanonomistajan veronkanto-oikeuksiin perintöalamaisuus teki talonpojista käytännössä maaorjia. Tämä kartanolaitos, jolla on merkittävä vaikutus Viron ja Latvian kulttuuriin, ei kuitenkaan kattanut heti koko Viroa vaan kasvoi pikkuhiljaa ja sai hallitsevan aseman vasta 1700- tai 1800-luvuilla.

Kaupunkien kautta käytävää kauppaa hallitsi Hansaliitto, johon Baltian tärkeimmät kaupungit tasavertaisina kuuluivat. Tallinna ja Tartto muodostuivat johtavaksi kaupungeiksi Novgorodin kanssa käytävässä kaupassa. Kun Novgorod joutui Moskovan ruhtinaskunnan valtaan ja sen hansakonttori suljettiin, idänkauppa keskittyi yhä enemmän Baltian kaupunkeihin, mikä vaurastutti aluetta.

Uskonpuhdistus ja Saksalaisen ritarikunnan vallan kirpoaminen

Uskonpuhdistuksen keskuksia olivat kaupungit. Porvaristo kannatti uskonpuhdistusta, koska se vähensi papiston valtaa, kun taas papisto ja aatelisto vastustivat sitä. Tämä johti yhteydenottoihin säätyjen välillä, mutta uskonpuhdistus pantiin toimeen kaikissa Viron kaupungeissa vuoteen 1526 mennessä, ja vuonna 1554 luterilainen usko julistettiin maapäivillä lailliseksi katolisuuden rinnalle. Uskonpuhdistuksen jälkeen alettiin painaa vironkielistä uskonnollista kirjallisuutta ja opetustoiminta siirtyi kirkolta kaupunkeja hallinneille raadeille.

1500-luvulla Venäjä ja Skandinavian valtiot voimistuivat, kun taas Viroon ja Latviaan muodostui sotilaallinen tyhjiö ritarikunnan menetettyä kyvyn puolustaa aluetta tehokkaasti. Ritarikunta tukeutui Puola-Liettuaan Liivinmaalle vuonna 1558 hyökännyttä Venäjää vastaan, minkä seurauksena se joutui luovuttamaan Liivinmaan Puola-Liettualle. Vuonna 1561 Tallinna ja eräät muut Viron pohjoisosat irtisanoutuivat ritarikunnasta ja liittyivät Ruotsiin, mikä käytännössä päätti ritarikunnan vallan Baltiassa. Ruotsi ja Venäjä kävivät Virosta 25-vuotisen sodan, jonka päätteeksi Venäjä tunnusti Täyssinässä Ruotsin oikeuden Viron pohjoisosaan Käkisalmen lääniä vastaan. Pitkällisen sodan jälkeen Ruotsi sai Liivinmaan Puola-Liettualta vuonna 1629. Vuonna 1645 Saarenmaa siirtyi Tanskalta Ruotsin alaisuuteen, jolloin Ruotsin hallussa oli käytännössä koko Liettuan pohjoispuolinen Baltia.

1500-luvun ja 1600-luvun alun pitkä sotakausi heikensi Viroa taloudellisesti. Ritarikunnan vallan kirpoaminen johti ei-saksalaisen väestönosan kasvamiseen, esimerkiksi suuriin kaupunkeihin muutti paljon suomalaisia. Baltiansaksalaiset säilyivät silti yläluokkana vielä satoja vuosia.

Ruotsin vallan aika

Tarton yliopisto perustettiin Ruotsin vallan aikana vuonna 1632.

Ruotsin Baltian alue jaettiin Viron herttuakunnaksi ja Liivinmaan käskynhaltijakunnaksi, jotka olivat hallinnollisesti täysin erilliset ja kehittyivät eri suuntiin. Viron ei tarvinnut luovuttaa Ruotsille joukkoja kolmikymmenvuotiseen sotaan, mutta se joutui kustantamaan sotatoimia. Se lisäsi talonpoikien taakkaa yhdessä jo Liivinmaan valtauksen yhteydessä säädettyjen ylimääräisten verojen kanssa.

Viron herttuakuntaa johti käskynhaltija, vuodesta 1673 alkaen kenraalikuvernööri. Hänen valtaoikeutensa olivat laajat, mutta hän tarvitsi aatelistoa koskeviin asetuksiin ritariston suostumuksen. Viron aatelisto säilyttikin entiset oikeutensa Ruotsin vallan ajan täysimääräisinä. Esimerkiksi vuoden 1655 neljännesreduktio ei Baltiassa toteutunut aateliston vastustuksen vuoksi. Ylin tuomiovalta oli kenraalikuvernöörillä, mutta alioikeudet olivat aateliston hallussa. Kenraalikuvernöörin virkamieskunta oli enimmäkseen ruotsalaista ja suomalaista.

Ruotsin aluksi heikko valta lujittui ajan myötä. 1600-luvun lopussa aateliston tiloja siirrettiin Ruotsin kruunulle Virossa suhteessa 2/5 ja Saarenmaalla suhteessa 3/10. Silti kartanolaitoksen valta säilyi huomattavana eikä feodaalinen järjestelmä ehtinyt ennen suuren Pohjan sodan syttymistä uudistua. Feodaalisiin piirteisiin kuului se, että kartanoilla oli myös tuomio- ja julkishallinnollista valtaa ja että kartanoihin kuulumattomatkin talonpoikaistilat olivat niihin nähden alisteisessa asemassa. 1600-luvun alussa kartanonherrojen oikeudenkäyttövaltaa tosin siirrettiin maatuomioistuimille, jolloin kartanoille jäi enää niin kutsuttu kotikurioikeus, joka oikeutti ne rankaisemaan alustalaisiaan työ- ja verovelvollisuuksien laiminlyönnistä. Kartanoilla oli Ruotsin vallan aikana velvollisuus kerätä myös valtiolliset verot ja jakaa alustalaisille kruunun määräämät tehtävät, kuten sotilaiden majoituksen ja teiden kunnossapidon.

Viron kaupunkien asema heikkeni Ruotsin vallan aikana. Ruotsin, Suomen ja Viron välinen kauppa käytiin lähinnä Tallinnan kautta. Tarton merkitys väheni syrjäisen sijainnin vuoksi. Ruotsi uudisti kirkkolaitoksen ja luterilaisuus vakiintui Ruotsin vallan aikana yhteiskunnan alimpiinkin kerroksiin muun muassa uuden kirkkolain edellytettyä pappien osaavan seurakuntalaisten kieltä. Suomalaisia pappeja oli Virossa paljon kielen helpon omaksumisen vuoksi. Tarttoon ja Tallinnaan perustettiin vuosina 1630–1631 kimnaaseja, joiden tarkoituksena oli hengellisen ja maallisen oppineiston kouluttaminen. Tarton kimnaasi muutettiin Tarton yliopistoksi vuonna 1632. Vironkielinen kirjallisuus kehittyi huomattavasti, eräinä tärkeimpinä teoksina Georg Müllerin saarnakokoelma vuosilta 1600–1606 ja koko Raamatun käännös vuonna 1736, jonka syntyä oli hidastanut kielikiista eteläisen ja pohjoisen murteen välillä.

Ruotsin liittoutuneet naapurit aloittivat vuonna 1700 Ruotsia vastaan 21 vuotta kestäneen ja sen suurvalta-aseman luhistaneen sodan. Venäjä valloitti Viron vuonna 1710 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi luovutti alueen virallisesti.

Venäjän vallan aika

Aatelisvalta lujittuu

Baltia sai aluksi vahvan autonomian. Aatelistolle annettiin takuu saksan kielen ja luterilaisen uskonnon asemasta, tuomiovalta ja poliisi. Ruotsin tekemät aatelisten valtaa rajoittaneet säädökset kumottiin. Aateliston mahti kohosikin Venäjän vallan aikana huippuunsa, ja talonpojat menettivät vanhatkin oikeutensa ja vajosivat täydelliseen maaorjuuteen, joka ilmeni muun muassa orjakauppana.

Viron hallinnolliseksi alueeksi vakiintui Tallinnan kuvernementti, joka vastasi suunnilleen Ruotsin vallan aikaista Viron herttuakuntaa. Liivinmaan käsittänyt Riian kuvernementti ja Tallinnan kuvernementti yhdistettiin vuonna 1775 kenraalikuvernöörikunnaksi. Kokonaisuuteen liitettiin Puolan ensimmäisen jaon 1795 jälkeen Kuurinmaa, minkä jälkeen Viro, Liivinmaa ja Kuurinmaa kuuluivat vuoteen 1876 asti pienin poikkeuksin samaan hallintoalueeseen. Venäjälle kuuluneet Liettuan alueet sen sijaan muodostivat erilliset Vilnan ja Kaunasin kuvernementtinsa. Vuonna 1876 kenraalikuvernöörikunta lakkautettiin, ja Baltian kuvernementit liitettiin Venäjän sisäministerin alaisuuteen osana venäläistämispolitiikkaa.

Yhteiskunnallisia uudistuksia

1760-luvulta alkaen valistusajattelu synnytti paineita talonpoikien aseman parantamiseen. 1800-luvun alkuvuosina talonpojille palautettiin omistusoikeus irtaimistoonsa ja perinnöllinen nautintaoikeus maatilkkuihinsa. Maaorjuus kumottiin virallisesti 1816, jolloin talonpojat saivat muuttovapauden, oikeuden solmia sopimuksia ja oikeuden osallistua kunnan hallintoon. Vastineeksi kartanonherrat saivat vahvemmat omistusoikeudet talonpoikien maihin, mistä seurasi, että talonpoikien oikeudet näennäisistä uusista vapauksista huolimatta todellisuudessa heikkenivät. Seurannutta aikakautta on Virossa kutsuttu työorjuuden ajaksi, sillä tilojen vuokra maksettiin työllä. Kartanonherroilla oli lisäksi edelleen kotikurioikeus. Talonpoikien asema paranikin merkittävästi vasta 1861, jolloin maaorjuus lakkautettiin koko Venäjällä. Vuoden 1866 uusi kunnallislaki ja vuoden 1868 työorjuuden kieltänyt laki vapauttivat talonpojat lopullisesti, ja Viroon alkoi syntyä itsellinen talonpoikaisväestö. Talonpoikien vuokramaiden muuttuminen yksityismaiksi jatkui ensimmäiseen maailmansotaan saakka, ja sillä oli merkittävä vaikutus kulttuuriin.

Vironmaan kuvernementin kartta noin vuoden 1820 tienoilta.

1800-luvulla Viro alkoi kaupungistua. Maaseutu ei kyennyt elättämään kaikkia, ja maaorjuuden lakkauttaminen sai suuren määrän tilatonta väestöä muuttamaan kaupunkeihin. Kaupunkien kasvuun vaikuttivat myös talouden vapautuminen ja kaupan ja teollisuuden kasvu. Viroon syntyi 1800-luvun alkupuolella tekstiiliteollisuutta ja vuosisadan loppupuolella myös merkittäviä metalli-, sähkö- ja kemiantekniikan yrityksiä. Teollisuuden ongelmana olivat kuitenkin ulkomaalainen omistuspohja ja heikko palkkaus ja työolot. Rautateiden rakentaminen 1860-luvulta alkaen loi kauppareittejä Keski-Venäjälle. Kauppaa kasvatti myös merenkulun lisääntyminen.

Kansallinen herääminen

Pääartikkeli: Viron kansallinen herääminen

Friedrich Reinhold Kreutzwald, Viron Lönnrot.

Kansallinen herääminen alkoi Virossa 1800-luvun puolivälissä. Vasta tällöin keski- tai korkea-asteen koulutuksen saaneita äidinkieleltään virolaisia alkoi olla mainittavasti. Virolaisilla ei ennen 1800-luvun puoltaväliä ollut kansallisuusnimitystä itselleen, vaan he kutsuivat itseään maakansaksi (maarahvas). J. V. Jannsen esitteli vuonna 1857 nimityksen ”eesti rahvas” (viron kansa), joka perustui Saksan Este/Estland-nimeen ja antiikin aestii-termiin. Kansallisen heräämisen aikana luotiin myös kansalliseepos Kalevipoeg, jonka virolainen lääkäri ja kirjailija Friedrich Reinhold Kreutzwald kirjoitti virolaisen kansanrunouden pohjalta. Teos julkaistiin useammassa osassa vuosina 1857–1861, vironkielisen tekstin lisäksi saksankielisen käännöksen kera.^lähde?

Kansallisen heräämisen aikana etnisyys pyrittiin nostamaan tärkeäksi luokitteluperusteeksi sosiaaliryhmän ja uskonnon rinnalle. Muutos ajattelutavassa oli hidas ja saavutti laajat kansanjoukot vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kansalliset liikkeet järjestivät laulujuhlia 1860-luvulta alkaen ja vaikuttivat sanomalehtien ja seurojen kautta. Kansallisen liikkeen maltillinen linja, joka oli vallitseva 1870-luvulle saakka, ajoi vironkielisen väestön sivistystason ja aseman nostamista saksalaisen yläluokan rinnalle. Myöhemmin tavoiteltiin saksalaisen eliitin erityisoikeuksien lakkauttamista kokonaan, ja eliittiä syytettiin virolaisten sortamisesta. Tämä johti vaikeisiin riitoihin, jossa Viron saksalaiset pyrkivät muun muassa oikeusteitse estämään kansallisen propagandan levityksen ja kansallisten liikkeiden järjestäytymisen.

Vironkieliset hakivat liittolaista keisarista, joka suhtautui 1880-luvulle saakka kansalliseen liikkeeseen melko myönteisesti, koska toivoi voivansa hyödyntää virolaisten ja latvialaisten kansallisuustaistelua baltiansaksalaisten etuoikeuksia vastaan. Venäjän asenne muuttui Aleksanteri III:n noustua valtaan 1881, jolloin imperiumin valtiollisen yhtenäistämisen lisäksi myös rajamaiden kulttuurinen lähentäminen Venäjään nähtiin aiempaa tärkeämpänä. Kansallismielisiä lehtiä lakkautettiin, ja yhdistysten perustamista rajoitettiin. Kansallisuusliikkeen toiminta lamautui 1880-luvun jälkipuolella ja 1890-luvun alkupuolella. 1890-luvun lopulla kansallisuusaate nousi uudestaan, mutta valtiollista kuulumista Venäjään ei Virossa juuri kyseenalaistettu ennen tsaarinvallan loppua. Baltiaan levinnyt vuoden 1905 vallankumous helpotti sensuuria hieman, ja muun muassa alkeiskoulutuksen venäläistäminen lopetettiin. Venäjän oli tosin tarkoitus tiukentaa venäläistämistoimia huomattavasti, mutta ensimmäisen maailmansodan vuoksi suunnitelmia ei ehditty toteuttaa.

Viron saksalaisten asema sekä Viron kansallismielisten että Venäjän keskusvallan hylkimänä oli hankala. Yhtäältä baltiansaksalaisia vastustivat kansallismieliset, toisaalta 1900-luvun alusta alkaen voimakkaasti suosiotaan kasvattaneet sosialistit, jotka eivät hyväksyneet aateliston ja porvariston asemaa. Taistelussa virolaisia kansallismielisiä ja sosialisteja vastaan baltiansaksalaiset olivat keisarin kanssa samalla puolella, mutta eivät toisaalta voineet hyväksyä omaan ryhmäänsä Venäjän keskushallinnon taholta kohdistuneita vaatimuksia. Taloudellisten ja henkisten voimavarojensa avulla saksalaiset puolustivat erityisasemaansa melko menestyksekkäästi tsaarinvallan loppuun asti. Vaikea tilanne heijastui kuitenkin laajana muuttoliikkeenä Saksaan.

Venäjän luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Bolševikit pyrkivät estämään irtautumisen, mutta Saksa miehitti Viron heti sen julistauduttua itsenäiseksi.

Autonomia ja itsenäistyminen

Venäjän väliaikaisen hallituksen järjestämät vaalit

Viron itsenäistyminen alkoi Venäjän keisarikunnan muiden itsenäistyvien osien tapaan Nikolai II:n vallasta luopumisesta. Venäjän väliaikainen hallitus yhdisti ensimmäistä kertaa virolaiset samaan hallinnolliseen yksikköön, kun se 12. huhtikuuta 1917 liitti Liivinmaan pohjoisosat Eestinmaahan. Näin muodostunut Viron autonominen kuvernementti sai itsehallinnon. Sen kansanedustuselimeksi perustetut Viron maapäivät käyttivät valtaa kuvernementtikomissaari Jaan Poskan valvonnassa. Poska oli tuolloin Tallinnan kaupunginjohtaja.

Kesäkuun 1917 maapäivävaaleissa porvarilliset puolueet saivat vaalivoiton. Äänestysprosentti jäi kuitenkin alle 30 prosenttiin vasemmiston vaadittua vaalien lykkäämistä pidemmän vaalikampanja-ajan saamiseksi, mihin Venäjän väliaikaista hallitusta edustanut kuvernementtikomissaari ja entinen Tallinnan kaupunginjohtaja Poska ei ollut suostunut. Vasemmiston neuvostot vaativat Poskan eroa ja ilmoittivat siviilihallinnon siirtyvän kuvernementissa Tallinnan neuvoston toimeenpanevalle komitealle.

Maapäivien ja toimeenpanevien komiteoiden välit kärjistyvät

Hajaannus ja kaksoisvalta kärjistyivät, kun Viron neuvostojen toimeenpaneva komitea hajotti 25. marraskuuta 1917 maapäivät sen jälkeen, kun se oli ilmoittanut 12. helmikuuta 1918 pidettävästä perustavan kokouksen vaalista, jossa valittavien edustajien piti kokoontuman kolme päivää vaalin jälkeen, 15. helmikuuta 1918. Lisäksi Tallinnan neuvoston toimeenpaneva komitea ilmoitti Viron kuvernementin siviiliasioiden siirtyneen Tallinnan neuvoston toimeenpanevalle komitealle.

Porvarilliset maapäiväedustajat eivät hyväksyneet maapäivien hajottamista. Viimeisessä istunnossaan 28. marraskuuta 1917 maapäivät julistivat korkeimman vallan Virossa kuuluvan itselleen aina perustavan kokouksen kokoontumiseen saakka ja päättivät luovuttaa sen tilapäisesti keskuudestaan valitulle vanhimpainneuvostolle. Toompealle kokoontuneet työläiset estivät maapäiväedustajien kokouksen jatkamisen 25 minuuttia sen aloittamisesta.

Pakottaakseen Venäjän väliaikaisen hallituksen solmimaan rauhan ja turvatakseen Saksan keisarikunnan edut Baltiassa saksalaiset valtasivat Riian 1. syyskuuta 1917. Saksalaisjoukkoja nousi maihin Saarenmaalle 11. lokakuuta 1917. Saarenmaa, Hiidenmaa ja Muhu joutuivat saksalaisten haltuun 21. lokakuuta 1917 mennessä. Venäjällä bolševikit tekivät lokakuun vallankumouksen 7. marraskuuta 1917.

Saksa ei halunnut itsenäisiä Baltian tasavaltoja

Viron itsenäisyysjulistus.

Brest-Litovskissa Saksan ja bolševikkien välillä käytyjen rauhanneuvottelujen katkettua saksalaiset ja itävaltalaiset päättivät pakottaa Neuvosto-Venäjän rauhaan. Saksalaiset joukot nousivat maihin Viron mantereelle ja lähtivät etenemään kohti Tallinnaa 19. helmikuuta 1918. Jotkut Venäjän armeijassa palvelleet virolaisupseerit ilmoittivat ennen Tallinnan joutumista saksalaisten haltuun, että he eivät joukkoineen taistelisi saksalaisia vastaan näiden edetessä. Näin saksalaisia vastustivat tehokkaasti enää vain punakaartit. Saksalaiset joutuivat käymään kovimmat taistelunsa Tallinnan miehityksen jälkeen Narvassa punakaartin kanssa 28. helmikuuta 1918. Saksalainen miehitysjoukko perusti yhdessä virolaisten kanssa punaisia varten vankileirejä Naissaareen, Pääskylään sekä muille paikkakunnille. Vankeja oli noin 5 000. Saksalaismiehityksen alun puhdistuksissa kuoli noin 400 punaista. Saksalaiset olivat miehittäneet koko Viron alueen 5. maaliskuuta 1918 Narvanjoelle asti.

Juuri ennen saksalaisten Tallinnaan tuloa maapäivien vanhimpainneuvoston asettama Viron pelastuskomitea julisti 24. helmikuuta 1918 Viron itsenäiseksi. Pelastuskomitean johtaja Konstantin Päts muodosti väliaikaisen hallituksen, mutta saksalaiset joukot miehittivät Tallinnan seuraavana päivänä. Tallinna, Tartto ja Narva asetettiin suoraan Saksan sotilashallinnon alaisuuteen. Saksa ei tunnustanut sen enempää Viron, Liettuan kuin Latviankaan itsenäisyyttä vaan piti Baltiaa miehitysvallan alaisuudessa pyrkien muodostamaan niistä myöhemmin yhden Baltian herttuakuntana tunnetun kokonaisuuden, joka olisi ankkuroitu Saksan keisarikuntaan saksalaissyntyisen valtionpäämiehen avulla. Viron itsenäisyysmiehet joutuivat piileksimään saksalaismiehityksen ajan, ja osa heistä vangittiin.

Saksan keisari Vilhelm II Riiassa syyskuussa 1917.

Baltian herttuakunnan hallitsijaksi ehdolla ollut Mecklenburg-Schwerinin herttua Adolf Friedrich.

Brest-Litovskin rauhassa maaliskuussa 1918 bolševikkien oli pakko luovuttaa Viro Saksalle. Saksan sotilashallinto lakkautti miltei kaikki maassa ilmestyneet sanomalehdet. Vain saksalaisille myötämielisen Rewaler Tagesblattin (Tallinna Päeväleht) sallittiin jatkaa ilmestymistään. Keisarillisen Saksan armeijan suojassa baltiansaksalaiset aloittivat kiivaan poliittisen toiminnan saadakseen Liivinmaan ja Viron liitetyksi Saksan keisarikuntaan. Tätä varten kokoontui huhtikuussa 1918 Riiassa baltiansaksalaisten maapäivät, (saks. Landesversammlung) joka valitsi keskuudestaan maaneuvoston (saks. Landesrat) edustajat. Maaneuvosto ehdotti Baltian herttuakunnan muodostamista koko Baltian alueelle.

Ehdotus ei toteutunut, sillä Liettua oli julistautunut jo itsenäiseksi, Saksan kanssa personaaliunionissa sekä tulli- ja sotilasliitossa olevaksi perustuslailliseksi kuningaskunnaksi. Näin ollen Liivinmaa ja Viro pysyivät Saksan sotilashallinnon suorassa alaisuudessa aina Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa. Saksalaiset sotilasviranomaiset yrittivät vaikeuttaa itsenäisyysmielisten virolaisten toimintaa. Väliaikaisen hallituksen pääministeri Konstantin Päts vangittiin kesäkuussa 1918, maatalousministeri Jaan Raamot ja perustuslakikomitean puheenjohtaja Konstantin Konik elokuussa 1918. Myös oikeus- ja sisäministeri Jüri Vilms vangittiin elokuussa 1918 Helsingin satamassa.

Saksalaiset ampuivat 12. marraskuuta 1918 hallintoa vastustavia mielenosoittajia Tallinnassa. Lakkoliikkeet ja mielenosoitukset kärjistyivät Virossa. 15. marraskuuta 1918 Virosta Petrogradiin paenneet punaiset perustivat Viron väliaikaisen vallankumouskomitean, jonka tarkoituksena oli palauttaa Viroon neuvostojen valta.

Lopulta Saksan oli tunnustettava epäsuorasti Viron itsenäisyys luovuttamalla Riiassa 19. marraskuuta 1918 allekirjoitetulla sopimuksella vallan Virossa Viron väliaikaiselle hallitukselle. Sen ansiosta Viron väliaikainen hallitus saattoi toimia Virossa Neuvosto-Venäjää vastaan. Saksan ja ympärysvaltojen välisen aseleposopimuksen 12. artiklan mukaan Saksa ei saanut vetää joukkojaan pois rintamalta ennen kuin ympärysvallat arvioivat tilanteen sopivaksi. Tällä pyrittiin estämään Neuvosto-Venäjän eteneminen länteen päin. Viron pääministeri Ants Piip pyysi 19. marraskuuta Britanniaa lähettämään kuukauden ajaksi Viroon 6 000 sotilasta ja sotalaivoja, jotta Viro ehtisi järjestämään oman armeijansa. Myös Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli jo aiemmin pyytänyt Britannian ulkoasiainministeriötä lähettämään joukkoja Viroon.

Brittien tuella Neuvosto-Venäjää vastaan

Viron vapaussota

Saksan romahdettua Venäjän joukot valloittavat Narvan, ja 29. marraskuuta 1918 ne julistivat Narvan raatihuoneella Viron sosialistiseksi tasavallaksi, Viron työväenkommuuniksi, jonka toimeenpanevan komitean (hallituksen) puheenjohtajaksi valittiin Jaan Anvelt. Neuvosto-Venäjän hyökkäys kohti Tallinnaa menestyi niin, että 10. joulukuuta 1918 mennessä puolet Viron alueesta oli punaisten hallussa.

Britannian ulkoasiainministeriö oli jo 11. marraskuuta 1918 Saksan aselepopäivänä tiedustellut laivastosta vastaavalta amiraliteetilta mahdollisuutta lähettää sota-aluksia Itämerelle. Kaksi päivää myöhemmin ministeriöt totesivat, että Baltiaan voitaisiin lähettää sotavarusteita, kunhan Baltian maiden hallitukset olivat niitä kykeneviä vastaanottamaan. Amiraliteetti epäili laivojen lähettämistä Viroon, koska Itämerellä oli runsaasti miinoja ja meri alkoi jäätyä Tallinnan edustalla.

Englantilaiset painottivat, ettei alueelle voi lähettää joukkoja, mutta sotamateriaalin lähettäminen olisi mahdollista. Britannian hallitus kuitenkin päätti 20. marraskuuta 1918 lähettää Itämerelle myös laivoja, minkä ensimmäinen merilordi Rosslyn Wemyss hyväksyi. Laivasto-osaston johtoon nimitettiin kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair, joka sai tehtäväksi siirtyä Tanskan salmista Kööpenhaminan ja Latvian Liepājan kautta Tallinnan satamaan sekä suojata miinalaivojen avulla Princess Margaretin ja Angoran tuomien aselastien purkua. Brittien tarkoitus ei ollut osallistua taisteluihin, vaan puolustusvastuu kuului virolaisille ja latvialaisille sitten, kun ne olisivat vastaanottaneet aselähetyksen. Strategisena reservinä Alexander-Sinclairilla oli Kööpenhaminaan siirtynyt brittiläinen taistelulaivalaivue, mistä saattoi saada tukea. Lisäksi laivasto-osasto sai tulenavausvaltuuden vihollisaluksena pitämäänsä alusta vastaan, vaikka vihollinen ei olisi ampunut ensiksi.

Neuvosto-Venäjän hyökkäystä seurasi yli vuoden mittainen Viron vapaussota brittilaivaston tukemana. Puna-armeija lyötiin takaisin. Vuonna 1920 solmittiin Tarton rauha, jossa Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toisensa. Joukoittain virolaisia kommunisteja pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa suurin osa heistä – muiden muassa huomattaviin asemiin Kominternin johdossa kohonnut Jaan Anvelt – teloitettiin Stalinin vainoissa 1930-luvun loppuvuosina.

Viron tasavalta

Demokraattinen Viro

Maahan järjestettiin tehokas vironkielinen alkeisopetus. Tarton yliopisto muutettiin vironkieliseksi jo vuonna 1919. Maauudistuksessa kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Vuonna 1921 Viro liittyi Kansainliittoon. Kommunistien vallankaappausyritys tukahdutettiin joulukuussa 1924 muutamassa tunnissa. Se kuitenkin vaati paljon kuolonuhreja. Maltillisten puolueiden yhteistoiminta lisääntyi. Maahan julistettiin sotatila, joka oli voimassa monta vuotta.

Vuonna 1925 hyväksyttiin kansainvälisesti ainutlaatuinen vähemmistöjen kulttuuriautonomialaki, joka salli kaikille vähintään 3 000 hengen suuruisille vähemmistöille oikeuden perustaa omat kulttuurilliset itsehallintoelimensä. Kulttuuri-itsehallinnon ylläpito vaati jonkin verran varoja. Etnisistä vähemmistöistä koulutetut ja varakkaat saksalaiset ja juutalaiset käyttivät mahdollisuutta hyväkseen, koska kulttuuri-itsehallinto tarjosi heille mahdollisuuden ajaa paremmin heidän omia etujaan. Saksalaiset kokivat myös joutuneensa sorron kohteeksi, koska heidän hallussaan olleet suurtilat oli takavarikoitu heti itsenäisyyden alkuvaiheessa.

Vuoden 1920 perustuslaki kuului demokratioiden parlamentaarisimpiin maailmassa, koska siinä oli lähes ääriparlamentaristinen korostus. Eduskuntavaltaiselle poliittiselle järjestelmälle oli luonteenomaista puolueiden suuri määrä ja lyhytikäiset hallitukset. Parlamentti eli riigikogu valitsi valtionpäämiehen (riigivanem), joka johti hallitusta ja hoiti myös presidentin tehtävät. Taloudellisesti hyvänä aikana järjestelmä toimi tyydyttävästi, mutta talouslaman aikana 1929–1933 ajauduttiin sisäpoliittiseen kriisiin. Tyytymättömyys demokraattisen järjestelmän saamattomuuteen kanavoitui oikeistoradikaalien kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussoturien liitto, niin sanotut vapsit.

Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto

Konstantin Päts.

1930-luvun lama vaikutti katastrofaalisesti etupäässä raaka-aineita tuottaneen Viron talouteen. Se johti radikalisoitumiseen ja parlamentarismi näytti olevan voimaton ratkaisemaan ongelmia. Elokuun 1932 ja lokakuun 1933 välisenä aikana pidettiin kolme kansanäänestystä ehdotetuista perustuslain muutoksista. Kaksi ensimmäistä riigikogun tekemää ehdotusta hylättiin kansanäänestyksissä. Viron vapaussoturien eli vapsien liike sai suuren vaalivoiton syksyllä 1933. Vapsien painostuksesta hyväksyttiin kansanäänestyksessä lokakuussa vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista itsenäisen toimenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet.

Vapsien aloitteesta perustuslakia muutettiin siten, että presidentin valtaa lisättiin huomattavasti. Uusi perustuslaki astui voimaan 24. tammikuuta 1934. Riigivaneman vaalit määrättiin pidettäviksi 22.–23. huhtikuuta ja uuden riigikogun vaalit 29.–30. huhtikuuta. Siirtymäajan hallituksen pääministeri, oikeiston talonpoikaispuoluetta edustanut Konstantin Päts, huolestui kuitenkin vapsien yhä kasvavasta voimasta ja uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksikäyttäen julisti kenraali Johan Laidonerin kanssa ja armeijan tuella maan 23. maaliskuuta 1934 poikkeustilaan. Hän lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon. Puolustusvoimien rinnalle luotiin Laidonerin johdolla Suomen suojeluskuntajärjestön kaltainen Kaitseliit-järjestö.

Kansanedustuslaitos hajotettiin syksyllä 1934, ja kaikki puolueet lakkautettiin 1935. Yksinvaltaisesti hallinnut Päts perusti ylhäältä johdetun Isänmaan liitto (Isamaaliit) -puolueen. Joulukuussa 1935 vapsit suunnittelivat vallankaappausta suomalaisen sinimustat-järjestön tuella, mutta viranomaiset saivat siitä vihiä ja juonittelijat pidätettiin. Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn niin kutsutun Pätsin perustuslain mukaiseksi presidentiksi. Presidenttinä ollessaan Päts palasi kohti parlamentaarisempaa hallintotapaa.

Itsenäisen Viron talous- ja sivistyselämä

Teollistamista, varsinkin liuskekiviteollisuutta, kehitettiin voimakkaasti ja kauppalaivasto luotiin miltei tyhjästä. Maataloustuotannon intensiivisyydessä Viro alkoi 1930-luvulla lähennellä Tanskan tasoa. Myös sivistyselämän osalta Viro oli saavuttamassa kansainvälisesti tunnustetun tason. Vanha yliopistokaupunki Tartto pysyi huomattavimpana kulttuurikeskuksena, joskin Tallinna pääkaupunkina oli nousemassa sen rinnalle. Tarttoon perustettiin vuonna 1938 Viron tiedeakatemia, kun taas Tallinna sai vuonna 1936 teknillisen korkeakoulun.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Viro ja Latvia olivat solmineet kymmeneksi vuodeksi liittosopimuksen, joka oli astunut voimaan vuoden 1924 alussa. Muiden Baltian maiden ja Suomen tavoin Viro solmi 1932 hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Sen voimassaoloaikaa pidennettiin 4. huhtikuuta 1934. Vuoden 1934 alussa käydyissä neuvotteluissa Viro ja Latvia sopivat keskinäisen liittosopimuksensa täydentämisestä erityisellä yhteistyösopimuksella, joka allekirjoitettiin Riiassa 17. helmikuuta 1934. Liettua liittyi mukaan Viron ja Latvian yhteistyöhön 12. syyskuuta 1934. Kolmen Baltian valtion välinen sopimus koski vain ulkopoliittista yhteistyötä. Sopimuksen velvoittavuus jäi vaatimattomaksi, mihin vaikuttivat sekä Liettuan ja Puolan huonot välit että Viron haluttomuus heikentää hyviä suhteitaan Puolaan. Varsinkin Viron sotilasjohto asetti läheiset suhteet Puolaan turvallisuustekijänä etusijalle.

Vuonna 1935 Saksa ja Iso-Britannia solmivat merisopimuksen, joka salli Saksan kasvattaa laivastoaan Versailles’n rauhansopimuksen sotilaallisten artiklojen vastaisesti. Sopimuksen seurauksena Saksan laivasto tulisi nousemaan hallitsevaan asemaan Itämerellä, minkä vuoksi sopimuksen katsottiin Viron sanomalehdissä muuttaneen täysin maan turvallisuuspoliittisen aseman. Sulkemalla Tanskan salmet Saksa saattaisi estää ulkopuolisten pääsyn Itämerelle, mikä tekisi Baltian valtioiden turvallisuuden riippuvaiseksi Saksasta ja Neuvostoliitosta. Viron ulkopolitiikassa oli Pätsin ja Laidonerin tekemän uuden linjauksen mukaan aikaisempaa enemmän otettava huomioon Saksa ja sen kanssa hyvissä suhteissa ollut Puola. Saksan ja Ison-Britannian välinen merisopimus lisäsi Virossa kiinnostusta Saksan kanssa solmittavaa hyökkäämättömyyssopimusta kohtaan.

Helmikuussa 1936 kansanäänestyksessä kannatettiin paluuta demokratiaan. Perustuslaillisuuteen palaaminen ei kuitenkaan juuri tuonut vallanpitoon muutoksia, ja Päts jatkoi presidenttinä.

Marraskuussa 1936 Viro ja Saksa sopivat Neuvostoliittoon kohdistuvasta vakoiluyhteistyöstä. Saksan vakoilu sai käyttää Viron aluetta Neuvostoliittoon kohdistuneeseen vakoiluun. Viron Sotaväen esikunnan vakoiluosasto sai Saksasta erikoislaitteita puna-armeijan radioasemien kuunteluun ja erikoiskameroita majakoista tapahtuvaan neuvostolaivaston alusten kuvaamiseen. Viron ja Saksan sotilaspoliittiset suhteet kehittyivät vuonna 1937 luottamuksellisiksi, ja kesällä monet saksalaiset upseerit tekivät epävirallisia matkoja Viroon. Neuvostovakoilu oli hyvin perillä Viron ja Saksan vakoiluyhteistyöstä.

Vuoden 1938 alussa tapahtui Viron ja Neuvostoliiton rajavyöhykkeellä Peipsijärvellä kaksi vakavaa rajavälikohtausta. Tammikuun 19. päivänä virolaiset rajavartijat ampuivat kaksi rajalinjan ylittänyttä venäläistä rajavartijaa, jotka olivat tulleet pidättämään virolaisia kalastajia. Helmikuun 8. päivänä venäläiset tunkeutuivat Viron puolelle ja veivät mukanaan Neuvostoliiton puolelle kaksi partioimassa ollutta rajavartijaa ja heidän hevosmiehensä. Kaikki kolme virolaista ammuttiin. Aiemmin rajavälikohtaukset oli viety rajakomissioon selvitettäviksi, mutta tällä kertaa venäläiset eivät suostuneet selvityksiin. Virossa tapahtumat järkyttivät mieliä, ja jälkimmäistä rajavälikohtausta pidettiin venäläisten kostotoimenpiteenä.

Viron johto käytti maansa ulkopolitiikasta 1930-luvun lopulla usein nimitystä reaalipolitiikka, millä haluttiin ilmaista, että ulkopolitiikka perustui Itämeren alueella vallinneisiin voimasuhteisiin. Viron alueen maantieteellinen sijainti Suomenlahden kapeimmalla kohdalla oli strategisesti tärkeä, ja Viron merkitys suurvaltapolitiikassa määräytyi pääasiassa Saksan ja Neuvostoliiton sotilaallisten intressien mukaan. Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimukset Saksan kanssa 7. kesäkuuta 1939 Berliinissä. Saksa oli esittänyt sopimusta huhtikuun lopussa, ja Viron ja Latvian hallitukset olivat 4. toukokuuta ilmoittaneet periaatteessa hyväksyvänsä tarjouksen. Hyökkäämättömyyssopimusten solmimista edelsivät Tšekkoslovakian miehitys 15. maaliskuuta, Saksan ja Liettuan välinen sopimus 22. maaliskuuta Memelin alueen luovuttamisesta Saksalle ja Neuvostoliiton 28. maaliskuuta Virolle jättämä nootti. Nootissa Neuvostoliitto oli ilmoittanut, ettei se jäisi toimettomaksi sivustakatsojaksi, jos Viro solmisi sen itsenäisyyttä tai riippumattomuutta heikentäviä sopimuksia, joilla se luovuttaisi poliittista, taloudellista tai muuta määräysvaltaa kolmansille osapuolille. Kun hyökkäämättömyyssopimus Saksan kanssa oli solmittu, ilmaisi Neuvostoliiton uusi ulkoasiainkomissaari Vjatšeslav Molotov Moskovassa Viron lähettiläälle August Reille tyytymättömyytensä sopimuksen johdosta.

Puolustusvoimat

Maailmansotien välisenä aikana Viron puolustusvoimien vahvuus oli 11 000–12 000 miestä. Liikekannallepanossa armeijan kokonaismääräksi arvioitiin noin 100 000 miestä. Armeijan aseistus oli peräisin etupäässä ensimmäisen maailmansodan ajalta. Syyskuussa 1939 Virolla oli 38 lentokonetta, 22 panssarivaunua ja 191 tykkiä. Jalkaväen käsiaseita oli riittävästi. Meripuolustuksen muodostivat Tallinnan merilinnoitus ja kaksi uudenaikaista sukellusvenettä. Ilmatorjunnan osalta tilanne oli heikoin: ilmatorjuntatykkejä oli vain 15. Aseistuksen uudistaminen oli aloitettu 14.12.1937, kun ylipäällikkö Laidoner oli esitellyt riigivanemille suunnitelman siitä. Hankintojen hinnaksi oli puolustusneuvostossa 27.1.1938 hyväksytty 30 miljoonaa kruunua ja niiden toteuttamisen oli arvioitu vievän 5–7 vuotta.

Toinen maailmansota

Viron ja Neuvostoliiton liitto

Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 Neuvostoliitto aloitti omalta osaltaan Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan toimeenpanon vaatimalla Virolta ja muilta Baltian mailta sotilastukikohtia. Ulkomaisten kulutustavaroiden osalta jouduttiin turvautumaan säännöstelytoimiin, koska Viron kauppayhteydet Länsi-Eurooppaan olivat vaikeutuneet. Syyskuun 24. päivänä Viron ulkoministeri Karl Selter saapui Moskovaan allekirjoittamaan Viron ja Neuvostoliiton välillä neuvoteltua kauppasopimusta. Tapaamisen yhteydessä Molotov kuitenkin esitti kiireellisenä asiana avunantosopimuksen solmimista. Hän myös antoi Selterille luonnoksen avunantosopimukseksi ja sen lisäpöytäkirjaksi. Kauppasopimuksen allekirjoittamista lykättiin Moskovan vaatimuksesta. Viron valtionpäämies Konstantin Päts lähetti neuvottelijoiksi Moskovaan pääministeri Jüri Uluotsin, Karl Selterin ja entisen ulkoministerin, Tarton yliopiston kansainvälisen oikeuden professorin Ants Piipin. Sopimusneuvottelut Moskovassa päättyivät 28. syyskuuta ja Selter ilmoitti puhelimitse Viron ulkoministeriöön sopimuksen solmimisesta. Riigikogun ulko- ja puolustusvaliokunnat käsittelivät avunantosopimuksen ratifiointiasiaa yhteisessä kokouksessa 2. lokakuuta 1939. Keskustelussa Piip katsoi sopimuksen syntyneen juridisesti molempien valtioiden yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Kaikki puheenvuoron käyttäneet hyväksyivät sopimuksen ja pitivät tärkeänä sen tarkkaa ja rehellistä noudattamista. Mitään muuta vaihtohtoa ei katsottu olleen. Sopimuksen ratifiointi päätettiin jättää presidentin tehtäväksi. Avunantosopimuksen ratifiointiasiakirjat vaihdettiin 5. lokakuuta ja toimeenpanoa koskevat pöytäkirjat allekirjoitettiin 10. lokakuuta 1939. Neuvostojoukot ja ilmavoimat piti sijoittaa Paldiskin ja Haapsalun alueille sekä Saarenmaalle ja Hiidenmaalle. Neuvostojoukkojen saapuminen Viroon alkoi sopimuksen mukaan 18. lokakuuta.

Viroon tuli 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin. Suomen talvisodan aikana Viro oli Neuvostoliiton liittolainen ja pyrki täyttämään tarkasti liittosopimuksen ehdot. Historioitsija Martti Turtolan mukaan Viro antoi harkitusti periksi Neuvostoliiton vaatimukselle, ja samoin Seppo Zetterbergin mukaan Viron johto katsoi, että jos vaatimuksiin ei suostuttaisi, syttyisi sota, eikä tukea tulisi keneltäkään eikä maa pystyisi yksin pitkään vastarintaan. Samanlaisen tulkinnan esitti vuonna 1942 nimimerkki Pekka Peitsi eli Urho Kekkonen Suomen Kuvalehden numerossa 35/1942.

Viron myöntymistä Neuvostoliiton tukikohtavaatimuksiin edelsi Narvanlahdella syyskuun lopulla 1939 järjestetty provokaatio. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov katsoi Viron olevan vastuussa tapauksesta, jossa tuntematon sukellusvene oli torpedoinut neuvostoliittolaisen Metallist-rahtilaivan Neuvostoliiton aluevesillä aivan Viron rajan tuntumassa. Todellisuudessa kaksi punalaivaston sukellusvenettä oli ampunut laivaa, joka oli uponnut vain osittain ja nostettu sen jälkeen takaisin pinnalle. Provokaatio järjestettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsenen, NKP:n Leningradin piirin pääsihteerin Andrei Ždanovin määräyksestä. Vaikka Viro vakuutti syyttömyyttään tapahtuneeseen, ulkoministeri Molotov esitti siihen nojautuen Viron ulkoministerille Karl Selterille uhkavaatimuksen, jonka mukaan Neuvostoliitto toteuttaa tahtonsa Viron suhteen tarpeen vaatiessa väkivalloin.

Vakavassa ulkopoliittisessa tilanteessa haluttiin Viron hallituspohjaa laajentaa. Uusi Jüri Uluotsin johtama hallitus nimitettiin 12. lokakuuta. Ulkoministeriksi tuli Ants Piip ja sotaministeriksi Nikolai Reek. Merkittävimmät ministerit Uluots, Piip ja Reek olivat osallistuneet venäläisten kanssa käytyihin neuvotteluihin ja olivat siten hyvin perillä venäläisten näkökannoista. Saksalaissuuntaukseen yhdistettyjä ministereitä poistui hallituksesta. Uusi hallitus ilmoitti pyrkivänsä vahvistamaan hyviä ja luottamuksellisia suhteita itäiseen naapurimaahan ja Viron pysyvän edelleen puolueettomana.

Neuvostosotilaat oleskelivat tukikohdissaan ankaran kurin alaisina aiheuttamatta sanottavia häiriöitä. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov vakuutti lokakuun viimeisenä päivänä 1939 pitämässään puheessa, että Viron, Latvian ja Liettuan kanssa solmitut sopimukset ”eivät aiheuta minkäänlaista Neuvostoliiton sekaantumista näiden maiden sisäisiin asioihin, kuten jotkut ulkomaalaiset asiasta kiinnostuneet yrittävät väittää”. Vielä maaliskuun lopussa 1940 Molotov esiintyi hyvin sovinnollisena todeten muun muassa, että Neuvostoliiton ja Baltian maiden kaupalliset suhteet olivat ”huomattavasti laajentuneet”. Viro kuitenkin vahvisti puolustustaan. Vuoden 1940 talousarviossa puolustusmäärärahat nousivat 33 miljoonaan kruunuun. Summa oli 30 prosenttia kaikista menoista. Vuoden 1939 lopussa asevelvollisuusaikaa pidennettiin 18–24 kuukaudeksi, minkä seurauksena armeijan miesvahvuus nousi 28 000 – 30 000 mieheen. Myös Kaitseliitin vahvuutta lisättiin. Kaitseliit mukaan luettuna Virolla oli aseissa noin 60 000 miestä.

Neuvostoliitto ilmoitti tammikuun lopussa 1940 haluavansa aloittaa suuret rakennustyöt Paldiskin, Saarenmaan ja Hiidenmaan tukikohdissa. Muun muassa Paldiskin satamaa haluttiin syventää. Viron hallitus myönsi työluvan 6 800 neuvostoliittolaiselle työntekijälle 20. maaliskuuta 1940 alkaen. Venäläiset halusivat myös laajentaa tukikohtiaan. Toukokuun 15. päivänä allekirjoitetun sopimuksen mukaan Viron tuli luovuttaa uusina alueina kaikkiaan 28 844 hehtaaria maata. Siitä 20 400 hehtaaria oli Saarenmaalla ja Hiidenmaalla. Paldiskin tukikohta laajeni Pakrin niemimaalla, molemmilla Pakrin saarilla ja Osmussaarella. Pienempiä laajennettuja alueita mantereella olivat Klooga ja Rohuküla. Uudet alueet tuli luovuttaa kesäkuun alkupäiviin mennessä ja luovutettavilla alueilla asunut väestö tuli evakuoida. Neuvostoliiton suuret aluevaatimukset johtuivat tukikohtajoukkojen harjoitusalueiden tarpeesta. Samalla se halusi vahvistaa strategista asemaansa Suomenlahden suulla.

Baltiansaksalaisten lähtö

Virosta muutti Saksaan tai Saksan etupiirialueelle 12 660 baltiansaksalaista vuoden 1939 lokakuun ja vuoden 1940 toukokuun välisenä aikana. Saksa ja Neuvostoliitto olivat sopineet asiasta keskenään syyskuun lopussa. Äkillinen lähtö herätti virolaisissa levottomuutta, minkä vuoksi Viron hallitus ilmoitti 9. lokakuuta lehdistölle, ettei saksalaisten lähtö liittynyt millään tavalla Viron ja Neuvostoliiton avunantosopimukseen. Baltiansaksalaisten lähtö eli Umsiedlung herätti myös laajaa kansainvälistä huomiota.

Ulkomaankauppa

Saksa ja Viro solmivat 7. lokakuuta 1939 lisäkauppasopimuksen, jonka mukaan Viro sitoutui kaksinkertaistamaan vientinsä Saksaan. Viron vienti Saksaan nousi 60 miljoonaan kruunuun. Talousministeri Leo Sepp vieraili joulukuussa 1939 Berliinissä, jolloin solmittiin uusi taloussopimus. Siinä Viron vienti Saksaan nostettiin 65 miljoonaan kruunuun vuodessa. Viro sitoutui lopettamaan tavaraviennin Englantiin ja Ranskaan. Viron vienti Neuvostoliittoon arvioitiin 20 miljoonaksi kruunuksi ja puolueettomiin maihin 15 miljoonaksi kruunuksi. Viron vienti puolueettomiin maihin alistettiin Saksan kontrolliin. Saksa edellytti myös, että Viro hankkisi puolueettomien maiden kanssa käymällään kaupalla Saksan tarvitsemia raaka-aineita. Saksan neuvotteluasemaa vahvisti se, että helmikuussa 1940 19 virolaista laivaa oli pidätettyinä Saksan satamissa. Viron ulkomaankaupan kytkeminen Saksaan vahvistettiin 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitetussa lisäkauppasopimuksessa. Myöntyminen Saksan vaatimuksiin oli ristiriidassa Viron puolueettomuuspolitiikan kanssa.

Viron kauppavaihto Neuvostoliiton kanssa oli vakiintunut 1930-luvun jälkipuoliskolla noin 5 prosentiksi koko ulkomaankaupasta. Vuonna 1938 Viron ja Neuvostoliiton välinen kauppa oli noussut 9,6 miljoonaan kruunuun. Syyskuussa 1939 solmitun kauppasopimuksen mukaan kauppavaihdon tuli nousta 18 miljoonaan kruunuun vuodessa. Huhtikuussa 1940 kauppavaihto Neuvostoliiton kanssa oli kasvanut jo kolminkertaiseksi kauppasopimuksen voimassaoloaikana. Neuvostoliitolle oli jo esitetty täydennyssopimuksen solmimista. Sen mukaan kauppavaihto voisi nousta 40 miljoonaan kruunuun vuodessa. Taloudellinen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli varmistanut Viron talouselämän normaalin kehityksen sodan olosuhteissa.

Neuvostoliiton miehitys

Kesäkuussa 1940, johon mennessä Saksan joukot olivat vallanneet Tanskan ja Norjan sekä edenneet länsirintamalla odotettua nopeammin, Stalinille tuli kiire varmistaa lopullisesti Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa Neuvostoliitolle varatut edut ja siirtää Neuvostoliiton puolustuslinja Peipsijärveltä Niemenille. Alkusoittona Kremlin uudesta aktivoitumisesta Baltian suunnalla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda syytti Viroa, Latviaa ja Liettuaa aikomuksesta muodostaa sotilasliitto Neuvostoliittoa vastaan. Stalin vaati, että puna-armeija saisi miehittää kokonaan Baltian maat. Kesäkuun alkupuolella venäläisten provokaatiot Virossa lisääntyivät maalla, merellä ja ilmassa. Sunnuntaina 16. kesäkuuta 1940 Viro oli täysin eristetty ulkomaailmasta. Itämeren laivasto valvoi Viron merialueita ja neuvostokoneet ilmatilaa. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kutsui Viron Moskovan lähettiläs August Rein luokseen ja luki hänelle neuvostohallituksen lausunnon, joka oli uhkavaatimus Viron hallitukselle. Viron hallitusta syytettiin siitä, ettei se solmittuaan Neuvostoliiton kanssa avunantosopimuksen ollut purkanut aikaisemmin Latvian kanssa tekemäänsä sotilasliittoa. Päinvastoin sitä oli laajennettu Liettualla ja Suomikin oli yritetty saada mukaan. Väkivallan uhan edessä Viro taipui saatuaan Stalinilta vaatimansa lupauksen, että Viron valtiollista riippumattomuutta kunnioitettaisiin. Viro joutui päästämään 90 000 puna-armeijan sotilasta maahan ja Kaitseliit joutui luovuttamaan aseensa viranomaisille. Puna-armeijaa seurasi välittömästi joukko korkeita kommunistisia virkamiehiä, kaikki kansallisuudeltaan venäläisiä, ja Viron ylimmäksi käskynhaltijaksi – ja samalla toiminnan valvojaksi kaikissa Baltian maissa – tuli Stalinin luottomies kenraalieversti Andrei Ždanov. Huomattavista virolaisista kommunisteista suurin osa oli likvidoitu Stalinin puhdistuksissa, ja vielä jäljellä olevat jäivät Neuvosto-Virossa ilman mitään tehtäviä. He eivät saaneet minkäänlaista muutakaan tunnustusta omaksumansa aatteen hyväksi tekemästään työstä.

Uluotsin hallitus pakotettiin eroamaan, ja uudeksi pääministeriksi tuli lääketieteen tohtori Johannes Vares. Uudella hallituksella ei ollut minkäänlaista päätösvaltaa, vaan se ainoastaan toteutti Ždanovin antamia määräyksiä. Varesin hallituksen esityksestä Päts vapautti Laidonerin Sotaväen ylipäällikön tehtävästä 22. kesäkuuta. Hänen tilalleen määrättiin kenraalimajuri Gustav Jonson nimikkeellä Sotaväen päällikkö. Jonsonin valtuudet eivät olleet yhtä laajat kuin Laidonerin. Varesin hallitus antoi 5. heinäkuuta asetuksen poliittisista johtajista sotaväessä ja sotaministeriössä. Heidän tehtävänään oli poliittisen kasvatuksen järjestäminen. Sotaväen poliittiseksi pääjohtajaksi määrättiin EKP:n keskuskomitean jäsen Paul Keerdo. Viron sisäisestä järjestyksenpidosta ryhtyivät huolehtimaan NKVD ja Rahva Omakaitse -niminen järjestö, jonka päälliköksi nimitettiin Espanjan sisällissotaan osallistunut kommunisti Karl Hanson. Järjestön rekrytointi tapahtui yhteistyössä ammattiyhdistysten kanssa ja se korvasi asteittain poliisin.

EKP:n johdolla perustettiin vaalijärjestö Eesti Töötava Rahva Liit (ETRL), johon kuului 22 järjestöä. Se julkaisi 6. heinäkuuta vaaliohjelmansa, joka sisälsi vaatimuksia kansalaisvapauksien turvaamisesta, palkkojen korottamisesta, talonpoikien velkojen alentamisesta, sotaväen demokratisoimisesta, laajoista sosiaalisista ja sivistyksellisistä uudistuksista sekä Viron ja Neuvostoliiton ystävyydestä ja läheisestä liitosta. Heinäkuussa 1940 kaikissa Baltian maissa järjestettiin samanaikaisesti Neuvostoliiton painostuksen alaiset parlamenttivaalit, joista suljettiin pois kaikki ”kansanvihollisiksi” ja ”taantumuksellisiksi” julistetut – käytännössä kaikki muut kuin kommunistiset – ehdokkaat. Äänestyspäivinä 14. ja 15. heinäkuuta Viron äänestyspaikoilla oli runsaasti aseistautuneita puna-armeijan sotilaita. He valvoivat äänestyspaikkoja ja vaaliuurnia. Viron osalta Neuvostoliitto ilmoitti vaalien äänestysaktiivisuudeksi 81,6 prosenttia ja kommunistien kannatukseksi 92,9 prosenttia.

Seuraava askel oli Viron liittäminen Neuvostoliittoon. Heinäkuun 17. päivänä Ždanov antoi pääministeri Varesille Viron Neuvostoliittoon liittymistä koskeneet ohjeet. Saksan armeijan menestys Ranskassa ja Ranskan nopea luhistuminen saivat Neuvostoliiton kiirehtimään Baltian asioiden järjestämistä. Uusi parlamentin alahuone riigivolikogu kokoontui 21. heinäkuuta, jolloin julistettiin neuvostovalta voimaan koko Virossa. Valtion nimi muutettiin Viron Sosialistiseksi Neuvostotasavallaksi. Stalinin ohjauksessa Viron uusi parlamentti ”päätti anoa” 22. heinäkuuta Viron muuttamista neuvostotasavallaksi ja maan liittämistä Neuvostoliiton osaksi, mihin Neuvostoliiton korkein neuvosto suostui. Heinäkuun 23. päivänä riigivolikogu päätti maan julistamisesta koko kansan omaisuudeksi sekä suurteollisuuden ja pankkien kansallistamisesta. Pidätykset ja kyyditykset lisääntyivät. Laidoner sekä Kaitseliitin ylipäällikkö kenraalimajuri Johannes Orasmaa, Sotaväen esikunnan päällikkö kenraalimajuri Aleksander Jaakson ja entinen sotaministeri kenraaliluutnantti Nikolai Reek pidätettiin kaikki ja vietiin Neuvostoliittoon.

Viron ja muiden Baltian maiden kohtalo aiheutti Suomessa suuren järkytyksen, ja näihin aikoihin Suomen Moskovan-lähettiläänä toiminut J. K. Paasikivi kirjoitti muistelmissaan, että ”me suomalaiset olimme tietoiset siitä, että Virossa, jonka olot ja kansan mielialan tunsimme, Neuvostoliittoon yhtymistä ei voinut todellisesti kannattaa kuin vähemmistö, jos kansa olisi saanut vapaasti mielipiteensä lausua”.

Presidentti Konstantin Päts erosi virastaan, vangittiin ja kuljetettiin Venäjälle, missä hän kuoli vuonna 1956. Uudeksi presidentiksi Pätsin eronpyynnön hyväksymisen yhteydessä riigivolikogu nimitti pääministeri Johannes Vareksen.

Viron ja muiden Baltian maiden miehittäminen ja liittäminen Neuvostoliittoon herätti suurta kansainvälistä huomiota. Yhdysvaltojen ulkoministeri Sumner Welles tuomitsi 23. heinäkuuta Baltian valtioiden riippumattomuuden suunnitelmallisen hävittämisen. Englannin hallitus kieltäytyi tunnustamasta de jure Baltian valtioiden liittämistä Neuvostoliittoon.

Marraskuussa 1940 Virossa astuivat voimaan Venäjän neuvostotasavallan lait.

Yli 10 000 virolaista kyyditettiin 13.–14. kesäkuuta 1941 vankeuteen Siperiaan niin sanotuissa kesäkuun kyydityksissä.

Neuvostoliiton vetäytyminen ja Saksan miehityksen alku

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Operaatio Barbarossan alettua 22. kesäkuuta 1941 Stalin määräsi vetäytyvän puna-armeijan toteuttamaan poltetun maan taktiikkaa. Kyliä, ja rakennuksia poltettiin. Virolaiset partisaaniryhmät metsäveljet vastustivat neuvostojoukkojen miehitystä ja avustivat saksalaisia tämän kesäsodan aikana.

Saksan 18. armeija ylitti Viron rajan 7.–9. heinäkuuta ilman suurta vastarintaa. 10. heinäkuuta Viron eteläosat olivat saksalaisten ja virolaisten hallussa. Rintama siirtyi Keski-Viroon, jossa taisteltiin muun muassa Tartossa.

Virolaiset tervehtivät saksalaisia aluksi vapauttajina, koska he tunsivat päässeensä näiden avulla eroon bolševikkien hirmuvallasta. Ilo osoittautui kuitenkin nopeasti ennenaikaiseksi, kun kävi selväksi, että vain miehittäjä vaihtui. Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n tilalle tuli Saksan Gestapo, ja väliaikaisesti tyhjentyneet vankilat alkoivat jälleen täyttyä. Saksalaiset viranomaiset kielsivät virolaisilta Suomen Yleisradion vironkielisten lähetysten kuuntelun, ja kieltoa uhmanneita saatettiin tuomita jopa 16 vuoden vankeuteen. Myös vironkielisten lehtien ilmestymistä hankaloitettiin ja muun muassa Erkki Palolammen teoksen Kollaa kestää vironkielinen painos takavarikoitiin.

Viimeiset neuvostojoukot poistuivat manner-Virosta 21. lokakuuta 1941. Tämän jälkeen Saksan pohjoinen armeijaryhmä riisui metsäveljet aseista, miehitti Viron ja aloitti Viron juutalaisten tuhoamisen. Saksalaismiehityksen kestettyä pari vuotta yhä useampi virolainen alkoi miettiä, kumpi miehittäjä loppujen lopuksi oli pahempi, venäläinen vai saksalainen.

Viron päähallintopiiri

Pääartikkeli: Viron päähallintopiiri

Ostlandin valtakunnankomissariaatin hallinnollinen jako; Viron päähallintopiiri kartassa vihreällä.

Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe. Wannseen konferenssin pöytäkirjoissa 20. tammikuuta 1942 todettiin Viron olevan ”judenfrei” ainoana maana Euroopassa, sillä kaikki Virossa asuneet juutalaiset (noin 950–1 000 henkilöä) oli vuoden 1941 aikana tuhottu tai karkotettu kokonaan. Virolaisia Saksan armeijassa oli noin 70 000.

Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi kansallisten piirien muodostama Viron Tasavallan Kansalliskomitea, jonka tavoitteena oli Viron itsenäisyyden palauttaminen. Se toimi yhteistyössä Viron tasavallan vuonna 1940 ulkomaille jääneiden diplomaattisten edustajien kanssa.

Saksan vetäytyminen ja Neuvostoliiton toisen miehityksen alku

Tallinnan vanhakaupunki Neuvostoliiton ilmavoimien pommituksen jälkeen vuonna 1944

Puna-armeija mursi Leningradin saartorenkaan lopulta tammikuussa 1944, ja Saksan 19. armeija joutui perääntymään suunnilleen Viron nykyistä itärajaa kulkeneelle Panther-linjalle. Pääosin kansainvälisistä SS-joukoista mutta myös virolaisista vapaaehtoisista ja nostoväestä koostuneet puolustajat onnistuivat torjumaan hyökkäykset Narvaa vastaan helmi–maaliskuussa. Neuvostoliiton ilmavoimat tuhosivat kuitenkin Narvan. Tallinnaan suurpommituksissa 9.–10. maaliskuuta tuhoutui kaupungista 53 prosenttia ja yli 1 400 ihmistä kuoli.

Puna-armeijan kesähyökkäys murskasi kuitenkin etelämpänä Saksan Keskustan armeijaryhmän. 1. Baltian rintama saavutti heinäkuun lopussa Tugumin Riianlahden pohjukassa ja katkaisi yhteyden pohjoisen ja keskisen armeijaryhmän välillä. Saksalaiset onnistuivat murtamaan saarrostuksen elokuun 19. päivä alkaneella hyökkäyksellään. Samalla kuitenkin toisen Baltian rintaman elokuun 21. päivä alkanut hyökkäys pääsi etenemään aina Tarttoon asti.

Kun puna-armeija uudisti hyökkäyksensä Riikaan syyskuun puolivälissä, saksalaisten aika Virossa oli ohi. Adolf Hitler määräsi 15. syyskuuta pohjoisen armeijaryhmän perääntymään Virosta ja Latvian pohjoisosista Kuurinmaalle. Tallinnaan muodostettiin Otto Tiefin johdolla hallitus, joka hyväksyi 19. syyskuuta 1944 länsivalloille osoitetun julistuksen itsenäisyyden palauttamisesta. Puna-armeija miehitti Tallinnan uudelleen 22. syyskuuta 1944.

Syyskuussa 1944 oli Viron metsissä runsaasti aseistautuneita miehiä, jotka muodostivat partisaaniliikkeen nimeltä metsäveljet. Pääosa heistä oli palvellut Saksan armeijassa. Neuvosto-Virosta partisaaneihin liittyi seuraavina vuosina miehiä, jotka pakoilivat kyydityksiä ja vankeutta.

Syyskuussa 1944 Virosta lähti yhteensä noin 80 000 pakolaista länteen. Pakoon lähteneistä matkalla kuoli arviolta 6–9 prosenttia eli 5 000–7 000 ihmistä. Matka oli vaarallinen myös laivoilla matkustaneille. Esimerkiksi kaksi pakolaisia kuljettanutta laivaa, sairaalalaiva Moero ja laivaston koululaiva Nordstern, upposivat Neuvostoliiton ilma- ja sukellusvenehyökkäyksissä. Uponneiden veneiden ja niiden hukkuneiden matkustajien tarkkaa määrää ei tiedetä. Suureksi paoksi tai venepaoksi Virossa nimetty pakolaisaalto ei ollut aikanaan suinkaan kiistaton tapahtuma. Osa virolaisista nimittäin piti lähtijöitä pettureina, ja pako jakoi siten jonkin verran Viron yhteiskuntaa. Pakolaiset olivat vakuuttuneita siitä, että lähtö olisi tilapäinen, ja he uskoivat palaavansa pian takaisin. He luottivat siihen, että läntiset suurvallat pitäisivät lupauksensa ja kaikkien Baltian maiden itsenäisyys palautettaisiin. Lopulta Neuvostoliitto miehitti Viroa lähes 50 vuotta vuosina 1944–1991. Venepaossa länteen päätyneillä virolaisilla oli lopulta ratkaiseva rooli Viron valtiollisen jatkuvuuden ylläpitämisessä. He korostivat alati ulkomailla Viron itsenäisyyden ja neuvostomiehityksen laittomuutta.

Alueluovutukset ja väkiluvun lasku

Vuoden 1945 alussa liitettiin Narvajoen itäpuolella olevat alueet ja suurin osa Petserinmaan maakunnasta Venäjän neuvostotasavaltaan. Viron venäjänkielisten osuus väkiluvusta laski alueluovutusten seurauksena. Kokonaisuutena Viron väkiluku oli laskenut vuosina 1940–1945 yhteensä 280 000 hengellä eli 24–25 prosenttia.

Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Viron sosialistisen neuvostotasavallan lippu

Viron sosialistisen neuvostotasavallan vaakuna.

Pääartikkeli: Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Varsinaisesti neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan, ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. Maaliskuun kyyditykset (vir. märtsiküüditamine) olivat Neuvostoliiton maaliskuussa 1949 toteuttama virolaisiin, latvialaisiin ja liettualaisiin kohdistunut pakkoväestönsiirto, joka tunnettiin Neuvostoliitossa nimellä operaatio Priboi eli rannikkotyrsky.

1950-luvulla Viron kulttuurielämä alkoi vilkastua. Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli melko suljettu 1960-luvun loppupuoliskolle asti. Vähitellen virolaiset alkoivat katsella maan pohjoisosissa myös Suomen televisiota. Ideologisen taistelun tehostamiseksi Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimitettiin 1978 Karl Vaino.

Vuoden 1980 Moskovan olympialaisten eräitä tapahtumia, kuten purjehdus, järjestettiin Tallinnassa.

1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki venäläistämään neuvostotasavaltaa voimakkaasti. 1980-luvun lopulla virolaisten osuus maan väestöstä oli romahtanut 1930-luvun lähes 90 prosentista noin 60 prosenttiin. Vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin pääsihteerikaudella vaihtui myös Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri. Uusi pääsihteeri oli kansallismielinen Vaino Väljas.

Viron tasavallan palautettu itsenäisyys

Viron rajamuutokset vuosina 1939–2001

Suvereenisuusjulistus ja kansanäänestys itsenäisyydestä

Marraskuussa 1988 Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista. Viro julisti itsenäisyytensä palautetuksi 20. elokuuta 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys. Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä monien muiden valtioiden tapaan, koska se ei ollut de jure koskaan tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon vaan saattoi todeta itsenäisyyden edellisen tunnustuksen olevan voimassa.

Kansalaisuuskysymys

Vuonna 1992 voimaan tuli vuoden 1937 muokattu versio, joka määritteli Viron tasavallan kansalaisiksi ennen miehitystä Viron kansalaisia olleet ja heidän jälkeläisensä. Uusi kansalaisuuslaki vuonna 1995 vahvisti ja selvensi tämän periaatteen. Viron alue oli joutunut neuvostoaikana suuren kolonisaation kohteeksi, joten maahan oli tullut 475 000 venäjänkielistä maahanmuuttajaa. Viron hallitus myönsi heille pysyvän oleskeluluvan, ja heidän tuli naturalisaatioprosessin kautta hakea Viron, Venäjän tai jonkin muun maan kansalaisuus. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro liittyi NATO:n jäseneksi 29. maaliskuuta 2004. Viro on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004.

Rajasopimus

Viro solmi uuden rajasopimuksen Venäjän kanssa 18. toukokuuta 2005, ja riigikogu ratifioi sen 20. kesäkuuta. Sopimuksessa määritellyt rajat noudattivat neuvostotasavallan aikaisia rajoja, lukuun ottamatta Petserimaata ja Narvajoen itärantaa. Mielipidetiedustelujen mukaan sopimusta vastusti virolaisista 80 prosenttia. Venäjän duuma ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, koska Viro oli liittänyt sopimuksen ratifiointilain esipuheeseen maininnan neuvostomiehityksestä sekä viittauksen Tarton rauhansopimukseen.

Venäjällä uskottiin näiden kahden viittauksen tarkoittavan, että Viro voisi myöhemmin esittää, että Venäjään liitetyt alueet kuuluvat kansainvälisen oikeuden mukaan Virolle eikä rajasopimus olisikaan yksiselitteisesti lopullisesti määritellyt Viron ja Venäjän välistä rajaa. Viron perustuslain määrittelyn mukaan Viron valtion alueen perusta on Viron tasavallan ja Neuvosto-Venäjän välinen Tarton rauhan sopimus vuodelta 1920, eikä Viron valtion aluerajoja saa muuttaa ilman riigikogun päätöstä. Näin ollen Viron sosialistisen neuvostotasavallan Venäjän neuvostotasavalle toisen maailmansodan lopussa suorittama alueluovutus ei olisi Viron valtionsäännön mukaan pätevä. Viron tulkinnan mukaan Viro ei itsenäistynyt 1991, vaan sen 1940 elokuussa keskeytynyt itsenäisyys on jatkunut 1991 alkaen Neuvostoliiton hajottua.

Presidentit

Uudelleen itsenäistyneen Viron presidentteinä ovat toimineet Lennart Meri 6.10.1992 – 8.10.2001, Arnold Rüütel 8.10.2001 – 9.10.2006, Toomas Hendrik Ilves 9.10.2006 – 10.10.2016, Kersti Kaljulaid 10.10.2016 – 11.10.2021 ja Alar Karis 11.10.2021 lähtien.

Katso myös

• Viron sotahistoria

Lähteet

• Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkkoliisa: Baltian historian yleispiirteet. (Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8) Tampere: Tampereen yliopisto, 1990.
• Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Jyväskylä: Atena, 2000.
• Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0.
• Seppo Zetterberg: Uusi Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. ISBN 978-952-222-838-3

Kirjallisuutta

Yleisesityksiä

• Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Jyväskylä: Atena, 2000. ISBN 951-796-216-9
• Seppo Zetterberg: Viro: Historia, kansa, kulttuuri. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 610) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-806-9
• Seppo Zetterberg: Viron historia. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1118) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5

Muita teoksia

• Behr, Hermann: Partisaanina Viron metsissä. WSOY, 1958.
• Graf, Mati & Roiko-Jokela, Heikki: Vaarallinen Suomi: Suomi Eestin kommunistisen puolueen ja Neuvosto-Viron KGB:n silmin. Jyväskylä: Minerva, 2004. ISBN 952-5478-09-2
• Isohella, Anne-Riitta: Suomen-pojat: Virolainen jääkäritarina. (2. uusittu painos) Helsingissä: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6789-7
• Kriiska, Aivar & Tvauri, Andres: Viron esihistoria. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1105) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-879-4
• Mattila, Jukka I. & Kemppi, Jarkko: Viron vapaussota 1918–1920. (Sotilasperinteen seuran julkaisusarja nro 13) Helsinki: Nimox, 2006. ISBN 952-5485-02-1
• Paju, Imbi: Torjutut muistot. (Vironkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Kaisu Lahikainen) Helsinki: Like, 2006. ISBN 952-471-768-9
• Rinne, Harri: Laulava vallankumous: Viron rocksukupolven ihme. Helsinki: Johnny Kniga, 2007. ISBN 978-951-0-33391-4
• Selirand, Jüri: Viron rautakausi: Viron nuoremman rautakauden aineiston pohjalta. (Toimittanut Pentti Koivunen. Studia archaeologica septentrionalia 1. Julkaisija Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Perustuu Oulun yliopistossa pidettyyn luentosarjaan, jonka on kääntänyt Valter Tuhkanen) Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1989. ISBN 951-96174-0-X
• Turtola, Martti: Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22737-3
• Tuomioja, Erkki: Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys. Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5731-9

Aiheesta muualla

• V. I. Mikkonen : Viron vanhoja linnoja, Helsingin Sanomat, 08.07.1934, nro 179, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Viron valtion synty. Marraskuun 28 p. 1917 - vaiko helmikuun 24 p. 1918? Ratkaisevat hetket Virossa 20 v. sitten, Helsingin Sanomat, 24.2.1938, nro 53, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot