Volgan–Donin kanava

Volgan–Donin kanava merkitty punaisella satelliittikuvaan.

Leninille nimetyn Volgan–Donin laivakanavan sulku nro 13.

Vuonna 1951 julkaistiin Neuvostoliitossa Volgan-Donin kanavan rakentamisen kunniaksi oma postimerkki.

Volgan–Donin kanava (ven. Волго-Донской канал, Volgo-Donskoi kanal) on 101 kilometrin pituinen keinotekoinen vesiyhteys Kaspianmereen laskevan Volgan ja Asovan- ja Mustaanmereen laskevan Donin vesistöjen välillä Etelä-Venäjällä. Yhdessä Volgan–Itämeren vesitien kanssa kanava muodostaa myös Itämeren ja Välimeren välisen sisävesiyhteyden.

Kanava

Kanava alkaa Volgan alajuoksulla Volgogradin alapuolelta ja kulkee länteen vedenjakajan poikki päätyäkseen Doniin padottuun Tsimljanskin tekojärveen viimeisen sulun nro 13 läpi Pjatimorskin (ven. Пятиморск) kylässä Kalatšin alueella (ven. Калачёвский район), jonka lähin kaupunki Kalatš-na-Donu sijaitsee 7 km:n päässä.

Kanavassa on kolmetoista sulkua. Viimeisellä sululla nro 13 ennen Don -jokea on 16 metriä korkea kahden rintaman yhdistymisen muistomerkki (ven. Соединение фронтов). Vedenkorkeus Volgan päässä on meren pintaa alempana ja nousee tästä yhdeksässä sulussa 88 metriä korkeammalle, ja laskee jälleen 44 metriä Donin puoleisella kanavaosuudella. 101 kilometrin pituisesta kanavayhteydestä 45 km on tekojärviä. Kolme pumppuasemaa huolehtii veden saatavuudesta kanavan yläosaan.

Kanavan mitoitus on pienempi kuin Volgalla liikennöivien alusten nykyinen standardimitoitus. Kanavassa voivat liikennöidä korkeintaan 140 m pitkät, 16,6 m leveät ja syväykseltään 3,5 metrin alukset. Alusten maksimikantavuus on noin 5000 t. Vuosittainen rahtikapasiteetti on noin 16,5 miljoonaa tonnia. Kapasiteetin suurentamiseksi on mm. kaavailtu toisen, rinnakkaisen kanavan rakentamista.

Kanavan rakentaminen aloitettiin ennen toista maailmansotaa, mutta keskeytyi sodan ajaksi ja jatkui vuodesta 1948 alkaen, pääosin vankileirityövoimalla. Kanava vihittiin käyttöön heinäkuussa 1952.

Historia

Kerrotaan, että Persian kuninkaaksi noussut Aleksanteri Suuren upseeri Seleukos I Nikator hautoi aikanaan suunnitelmaa kanavan kaivauttamisesta Donin ja Volgan välille.

Ajatuksen herätti uudelleen Osmanien valtakunnan suurvisiiri Mehmed pašša Sokolović 1560-luvun alussa, mutta hän ei saanut siihen lupaa sulttaaniltaan Suleiman Suurelta. Mehmed pašša suunnitteli kanavan rakentamista, koska se olisi mahdollistanut Moskovan Venäjän hallussa olleen entisen Astrahanin kaanikunnan alueen valtaamisen Venäjältä, sekä mahdollistanut tulevat sotatoimet osmanien perinteistä vastustajaa Persiaa vastaan. Vesireitti Mustanmeren ja Kaspianmeren välillä olisi merkinnyt myös rauhanomaisen kaupankäynnin laajentumista ja nopeutumista. Mehmed sai luvan toteuttaa suunnitelmansa uudelta sulttaanilta Selim II:lta 1566. Vuonna 1569 yhdessä Krimin kaanikunnan joukkojen avulla toteutettu Astrahanin sotaretki kuitenkin epäonnistui yrityksessään ja kärsi suuria tappioita puutteellisen huollon ja alueen kuivan aromaaston vuoksi.

Myös Venäjän keisari Pietari Suuri yritti rakennuttaa kanavan 1700-luvulla.

Lähteet

• Creasy, Edward Shepherd: History of the Ottoman Turks vol. I. Henry Holt & Company, New York, 1878. (1. painos 1856)
• Kurat, Akdes Nimet: The Turkish Expedition to Astrakhan' in 1569 and the Problem of the Don-Volga Canal. The Slavonic and East European Review, 1961, nro Vol. 40, No. 94, s. 7-23. the Modern Humanities Research Association and University College London, School of Slavonic and East European Studies. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 27.7.2016. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• ITL und Bau Des Wolga-Don-Kanals