Full download ebook at ebookstep.

com

Mudança de rumo Nora Roberts

http://ebookstep.com/product/mudanca-de-rumo-nora-
roberts/

Download more ebook from https://ebookstep.com

More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Fogo irlandês Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/fogo-irlandes-nora-roberts/

Reflexos 1st Edition Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/reflexos-1st-edition-nora-roberts/

Les lumières du Nord Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/les-lumieres-du-nord-nora-roberts/

Gabriel s Angel 1st Edition Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/gabriel-s-angel-1st-edition-nora-
roberts/
Gabriel s Angel 1st Edition Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/gabriel-s-angel-1st-edition-nora-
roberts-2/

Without A Trace Permainan Takdir Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/without-a-trace-permainan-takdir-
nora-roberts/

Drakenhart 03 Ontvouwen 1st Edition Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/drakenhart-03-ontvouwen-1st-
edition-nora-roberts/

Une femme en fuite 1st Edition Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/une-femme-en-fuite-1st-edition-
nora-roberts/

L éclat du danger 1st Edition Nora Roberts

https://ebookstep.com/product/l-eclat-du-danger-1st-edition-nora-
roberts/
 Editado pela Harlequin Ibérica.
Uma divisão da HarperCollins Ibérica, S.A.
Avenida de Burgos, 8B
28036 Madrid

© 1982 Nora Roberts

© 2024 Harlequin Ibérica, uma divisão de HarperCollins Ibérica, S.A.
Mudança de rumo, n.º 25 - Janeiro 2024
Título original: Song of the West
Publicado originalmente pela Silhouette® Books
Este título foi publicado originalmente em português em 2013

Reservados todos os direitos da acordo com a legislação em vigor,

incluindo os de reprodução, total ou parcial.
Esta edição foi publicada com a autorização da Harlequin Books S.A.
Esta é uma obra de ficção. Nomes, carateres, lugares e situações são
produto da imaginação do autor ou são utilizados ficticiamente, e
qualquer semelhança com pessoas, vivas ou mortas, estabelecimentos
de negócios (comerciais), acontecimentos ou situações são pura
coincidência.
® Harlequin e logótipo Harlequin são marcas registadas propriedades
da Harlequin Enterprises Limited.
® e ™ são marcas registadas por Harlequin Enterprises Limited e as
suas filiais, utilizadas com licença.
As marcas em que aparece ® estão registadas na Oficina Española de
Patentes y Marcas e noutros países.
Imagem da capa utilizada com a permissão da Dreamstime.com.

I.S.B.N.: 9788411809078

Conversão ebook: MT Color & Diseño, S.L.

 Sumário

Créditos
Um
Dois
Três
Quatro
Cinco
Seis
Sete
Oito
Nove
Dez
Onze
Doze
Se gostou deste livro…
 Um

A paisagem do sudeste do Wyoming era um paradoxo esplêndido.

Planícies extensas e colinas ondulantes coexistiam com montanhas
pedregosas e pinhais densos e aveludados. Da janela da cozinha, a
vista era soberba. Samantha Evans fez uma paragem nos seus
afazeres para a observar.
As Montanhas Rochosas, cujos cumes estavam cheios de neve
apesar de ser o fim de março, dominavam o céu.
Samantha perguntava-se se estaria no Wyoming no inverno
seguinte. Sonhava com dar longos passeios com o ar frio a bater-lhe
na cara ou com cavalgar rapidamente sobre um cavalo cujos cascos
levantariam a neve, mas nada disso aconteceria até a sua irmã se
sentir melhor e poder ficar sozinha.
A sua testa suave franziu-se. Se estava no Wyoming, com as suas
montanhas majestosas e as suas planícies aprazíveis e não nos
arredores da Filadélfia, cujos edifícios altos e ruas cheias de carros lhe
eram muito mais familiares, era precisamente por causa de Sabrina.
Sempre tinham sido muito unidas, com aquela intimidade especial e
mágica que os irmãos gémeos partilham. Não eram idênticas. Apesar
de terem a mesma altura e compleição, Samantha tinha os olhos
grandes azul-escuros, com pestanas densas, enquanto os de Sabrina
eram cinzento-claros. Ambas tinham a cara ovalada, o nariz pequeno
e reto, e a boca bem formada, mas Samantha tinha o cabelo castanho
com madeixas douradas, usava-o cortado pelos ombros com uma
franja direita, enquanto Sabrina tinha o cabelo loiro e curto, de modo
que se frisava delicadamente à volta da cara. O vínculo que as unia
era forte e resistente. Mesmo depois de Sabrina se casar com Dan
Lomax e ir viver para o rancho do marido na bacia de Laramie, o seu
afeto continuara a ser firme e constante.
Mantinham-se em contacto por telefone e por carta, e isso ajudava
a mitigar a solidão dolorosa de Samantha. Alegrava-se por a
perspetiva de ser mãe deixar Sabrina tão feliz. Ambas se tinham rido
e feito planos ao telefone, mas isso fora antes da chamada de Dan. A
campainha do telefone despertara Samantha de um sono profundo
antes de amanhecer. Procurara o telefone e, apesar de ainda estar
ensonada, o tom ansioso do seu cunhado acordara-a imediatamente.
– Sam – dissera Dan, sem rodeios, – Bri esteve muito mal. O bebé
está bem, mas ela terá de ter muito cuidado durante uma temporada.
Terá de ficar de cama e alguém terá de cuidar dela dia e noite.
Estamos a tentar encontrar alguém que…
Samantha só pensara numa coisa: a sua irmã, a pessoa que mais
amava no mundo.
– Não te preocupes, Dan, eu vou para aí.
Menos de vinte e quatro horas depois, estava num avião rumo ao
Wyoming.
O barulho da chaleira devolveu Samantha ao presente. Começou a
preparar a infusão de ervas e a pôr as chávenas delicadas decoradas
com flores na bandeja de prata.
 – Hora do chá – disse, levantando o tom de voz, ao entrar na sala
de estar.
Sabrina estava recostada no sofá, entre as almofadas e o edredão.
Apesar de o seu sorriso ser quente, as suas faces ainda conservavam
uma palidez ténue.
– Tal como nos filmes – comentou, quando a sua irmã deixou a
bandeja sobre a mesa de pinho. – Mas o papel de Camille começa a
fartar-me.
– Imagino – Samantha serviu o chá nas chávenas. – Mas será
melhor começares a habituar-te, Bri, porque ainda tens de o fazer
durante mais um mês – tirou o grande gato às riscas cinzentas do
colo de Sabrina, ofereceu uma chávena fumegante à sua irmã e
sentou-se no tapete com o gato no colo. – Shylock esteve a fazer-te
companhia?
– É um snobe insuportável – Sabrina esboçou um sorriso irónico e
bebeu um gole de chá. – Permite magnanimamente que lhe acaricie
as orelhas. Reconheço que fico feliz por o teres trazido. É o que mais
me entretém – ela suspirou e recostou-se nas almofadas, observando
a sua irmã com expressão séria. – Envergonha-me estar aqui deitada,
a sentir pena de mim própria. A verdade é que sou muito sortuda –
apoiou a mão sobre a barriga. – Vou ter o meu bebé e não paro de
me queixar.
– É lógico que te queixes um pouco, Bri – disse Samantha,
compadecendo-se imediatamente dela. – Costumas ter uma vida
muito ativa.
 – Não tenho o direito de me queixar. Tu deixaste o teu trabalho e a
tua casa para vires para aqui tratar de mim – deixou escapar outro
suspiro profundo e os seus olhos cinzentos humedeceram-se. – Se
Dan me tivesse dito o que tencionavas fazer, não o teria permitido.
– Não podias ter-me impedido – Samantha tentou tirar importância
ao assunto. – É para isso que servem as irmãs mais velhas.
– Nunca te esqueces desses sete minutos, hã? – os olhos de
Sabrina iluminaram-se e um sorriso lento curvou a sua boca generosa.
– Não. Fazem-me parecer mais velha.
– Mas o teu trabalho, Sam…
– Não te preocupes – Samantha tirou importância à questão
levantando a mão. – Posso arranjar outro emprego no outono. Há
muitas escolas secundárias no país e todas precisam de professores
de Educação Física. Além disso, precisava de umas férias.
– Umas férias! – exclamou Sabrina. – Limpar, cozinhar e tratar de
uma inválida… Chamas férias a isso?
– Minha querida Sabrina, alguma vez tentaste ensinar os princípios
das barras paralelas a uma adolescente com peso a mais e problemas
de coordenação? Ai, se eu te dissesse o que me parecem umas férias!
– Fazemos um belo par, Sam. Tu com os teus adolescentes e eu
com os meus Mozarts em plena puberdade. Só Deus sabe quantas
vezes limpei manteiga de amendoim das teclas daquele velho
Wurlitzer antes de Dan aparecer e me afastar das pautas e dos
meninos-prodígio. Achas que a mãe esperava que nos
transformássemos nisto quando nos levava de rastos a todas aquelas
aulas?
– Bom, mas temos uma formação muito completa – Samantha
esboçou um sorriso ligeiramente malicioso. – Tu não estás
agradecida? Ela dizia sempre que um dia lhe agradeceríamos pelas
aulas de balé e de piano.
– Pelas aulas de dicção e de equitação – continuou Sabrina,
contando-as pelos dedos. – Pelas de ginástica e de natação –
concluiu, com uma gargalhada suave.
– Pobre mamã! – Samantha pôs Shylock numa posição mais
confortável. – Penso que esperava que uma de nós se casasse com o
Presidente e queria que estivéssemos prontas.
– Não devíamos rir-nos – Sabrina secou os olhos com um lenço. – É
graças a essas aulas que ganhamos a vida.
– Certo. E eu ainda sei fazer um suflé de espinafres muito bom.
– Que nojo! – Sabrina fez uma careta e Samantha arqueou os
sobrolhos.
– Exato.
– Tu tens as tuas medalhas – recordou-lhe Sabrina. O seu sorriso
enterneceu-se com orgulho e admiração.
– Sim, tenho as medalhas e as lembranças. Às vezes, parece-me
que foi ontem, mas passaram quase dez anos.
Sabrina sorriu.
– Ainda me lembro de como estavas contente e assustada quando
saltaste para as barras. Embora já tivesse visto o exercício centenas
de vezes, quase não podia acreditar que eras tu. Quando te deram a
primeira medalha olímpica, foi um dos momentos mais felizes da
minha vida.
– Lembro-me de que, pouco antes, depois de me sair tão mal na
trave, pensei que não seria capaz. Sentia as pernas como se fossem
de gelatina e tinha um medo atroz de fazer uma figura ridícula.
Depois, vi a mãe na bancada e pensei em como se tinha sacrificado.
Não no dinheiro, mas em como tinha ignorado os seus valores tão
estranhos para me conceder todos aqueles anos de treino e aqueles
raros momentos de competição, tão entusiasmantes. Tinha de lhe
demonstrar que tudo aquilo fora justificado. Tinha de lhe dar alguma
coisa, embora soubesse que nunca seria capaz de dizer que estava
orgulhosa de mim.
– Demonstraste que fora justificado – Sabrina esboçou um sorriso
suave à sua irmã gémea. – Mesmo que não tivesses ganhado, tê-lo-
ias demonstrado só por estares lá. E a mãe estava orgulhosa de ti,
mesmo que não to tenha dito.
– Tu sempre o entendeste. Portanto, esquece essa ideia de que
estou a fazer-te um favor ao estar aqui. Quero estar aqui. Este é o
meu lugar.
– Sam… – Sabrina estendeu-lhe uma mão. – Não sei o que faria
sem ti. Não sei o que teria feito sem ti durante toda a vida.
– Terias sobrevivido – respondeu Samantha, apertando-lhe
suavemente a mão. – Tens Dan.
– Sim, claro – o seu sorriso enterneceu-se. – Esta é a hora do dia
em que tenho mais saudades. Penso que não vai demorar muito a
voltar – o seu olhar deslizou até ao relógio que estava sobre o suporte
da lareira.
– Parece-me que disse que hoje ia verificar a cerca. Imagino-o
sempre a perseguir ladrões de gado ou a lutar contra índios
renegados.
Sabrina deixou escapar uma gargalhada e recostou-se nas
almofadas.
– És uma autêntica menina da cidade. Sabes, Sam, às vezes, já
nem sequer me lembro de como é Filadélfia. Jake Tanner ia
acompanhar Dan a verificar a cerca.
– Jake Tanner? – perguntou Samantha, distraidamente.
– Ah, é verdade, tu ainda não o conheces. O nosso rancho é ao
lado do dele. Embora, claro, o Lazy L coubesse num canto do rancho
de Jake. É dono de metade do condado.
– Ah, um latifundiário… – concluiu Samantha.
– Foste tu que o disseste – indicou Sabrina. – O seu rancho, o
Double T, é impressionante. Funciona como um relógio suíço. É muito
eficiente. Dan diz que Jake, além de ser um rancheiro incrível, é um
empresário muito hábil.
– A julgar pelo que dizes, parece um chato – comentou Samantha,
franzindo o nariz. – Cabelo grisalho, cara curtida, bigode farfalhudo e
uma barriga generosa a cair por cima do cinto…
A gargalhada de Sabrina foi alta e doce.
– Não sabes como estás enganada. Jake Tanner não é nenhum
chato e garanto-te que é um homem fascinante para o qual vale a
pena olhar. E, como é rico e solteiro, todas as mulheres de menos de
quarenta anos andam à sua volta como abelhas à volta do mel.
– Parece um bom partido – disse Samantha, secamente. – A mãe
tê-lo-ia adorado.
– Certamente, sim – respondeu Sabrina. – Mas Jake não se deixa
apanhar. Ainda que, a julgar pelo que Dan diz, desfrute bastante da
caça.
– Agora, além de um chato, parece-me um convencido – Samantha
começou a acariciar a barriga suave de Shylock.
– Não podes reprová-lo por aproveitar as oportunidades que lhe
oferecem – Sabrina defendeu o ausente Jake Tanner com um
movimento vago dos ombros. – Suponho que assente em breve.
Lesley Marshall, a filha do dono do rancho do outro lado do Double T,
gosta dele. É uma mulher muito decidida, além de muito mimada e
tremendamente rica.
– Parecem o casal ideal.
– Hum… Talvez – murmurou Sabrina e franziu o sobrolho. – Lesley
é bastante amável quando lhe convém e já está na hora de Jake se
casar e constituir uma família. Eu gosto muito dele. Eu gostaria de o
ver com uma mulher mais afetuosa.
– Ouve a velha matrona… – disse Samantha a Shylock, que
dormitava tranquilamente. – Está casada há um ano e já não suporta
ver ninguém solteiro.
– Sim… Dentro de pouco tempo, passarei ao ataque contigo.
– Obrigada pelo aviso.
 – O Wyoming está cheio de cobóis bonitos e de rancheiros
atraentes – Sabrina continuou a sorrir enquanto a sua irmã fazia uma
careta. – E há sítios piores para viver.
– Não me importaria de viver aqui, Bri. Eu gosto muito de espaços
abertos grandes, mas… – fez uma pausa para dar mais ênfase às suas
palavras – os cobóis e os rancheiros não entram nos meus planos a
curto prazo – levantou-se agilmente do chão. – Tenho de ir dar uma
olhadela à carne assada. Toma, sua romântica empedernida – deu à
sua irmã o romance que havia sobre a mesa, – podes ler uma das
tuas histórias de amor.
– Não serás tão cínica quando te apaixonares – disse Sabrina, com
a sabedoria da experiência.
– Claro – Samantha sorriu com indulgência. – Quando me
apaixonar, haverá sinos, foguetes e trompetes – deu algumas
palmadinhas na mão da irmã e saiu tranquilamente da sala, dizendo
por cima do ombro: – E cantos angelicais e chamas que saltarão pelo
ar…
– Espera e verás! – gritou Sabrina.

Samantha começou a preparar os legumes para o jantar e fez uma

careta enquanto pensava nas tolices da irmã. «Amor.» Suspirou com
desdém. A sua experiência a respeito daquele sentimento complexo
limitava-se a afastar as atenções incómodas de indivíduos sedentos de
sexo. Nenhum homem acendera a faísca da paixão nela, mas, fosse o
que fosse o amor, fazia bem a Bri. A sua irmã sempre fora mais
delicada, mais terna e dependente do que ela. E, embora Sabrina
tentasse mostrar-se forte e corajosa, Samantha sabia que o medo de
perder o bebé ainda estava presente. Sabrina precisava do apoio e do
amor de Dan, e precisava de sentir os braços dele à volta dela.
Como se a sua prece tivesse sido respondida, Samantha viu que
duas figuras a cavalo se aproximavam pelo prado. Pegou no casaco
pesado que estava no bengaleiro junto da porta traseira e saiu
silenciosamente da cozinha para o ar frio de março.
Quando Dan e o seu acompanhante se aproximaram,
cumprimentou-os com a mão, sorrindo. Percebera, mesmo de longe, a
expressão preocupada de Dan, cujo semblante mudou para um
sorriso ao vê-la.
– Sabrina está bem? – perguntou o seu cunhado, enquanto puxava
as rédeas, já ao seu lado.
– Sim, está bem – assegurou Samantha. – Só está um pouco
inquieta e cheia de saudades do marido.
– Comeu melhor hoje?
O sorriso de Samantha enterneceu-se e um brilho de beleza
surpreendente iluminou o seu rosto.
– Sim, tem muito mais apetite. Está a esforçar-se muito –
Samantha levantou uma mão para acariciar o flanco suave do cavalo
de Dan. – Mas precisa de ti.
– Vou ter com ela depois de guardar o cavalo no estábulo.
– Oh, Dan, pelo amor de Deus! Deixa que este homem o faça. Ou
eu posso fazê-lo. Bri precisa de ti.
 – Mas…
– Não se preocupe, chefe – disse o homem que o acompanhava e
Samantha olhou brevemente para ele. – Eu posso tratar do seu
cavalo. Vá ver a senhora.
Dan esboçou um sorriso amplo ao seu acompanhante e desmontou.
– Obrigado – disse ao dar-lhe as rédeas e virou-se para Samantha.
– Vens?
– Não – ela abanou a cabeça e encolheu os ombros sob o casaco. –
Precisam de estar sozinhos e eu quero apanhar um pouco de ar.
– Obrigado, Sam – Dan beliscou-lhe a face com afeto e afastou-se
para a casa.
Samantha esperou que a porta se fechasse atrás dele. Depois,
começou a andar e deixou-se cair sobre o toco que se usava para
cortar a lenha. Apoiou as costas na cerca, respirou fundo e saboreou
o ar frio e áspero com ansiedade. A agitação de cuidar da sua irmã,
tratar da casa e fazer a comida, incluindo, apesar dos protestos do
seu cunhado, o pequeno-almoço que Dan tomava antes de
amanhecer, começava a ter o seu preço.
– Mais alguns dias… – murmurou, fechando os olhos. – Mais alguns
dias e acabarei por me habituar a esta rotina. Então, vou sentir-me
melhor – o casaco grosso protegia-a do frio. Inclinou a cabeça para
trás e deixou que o ar lhe batesse nas faces enquanto a sua mente
naufragava à beira da extenuação.
 – É um sítio curioso para dormir a sesta.
Samantha endireitou-se de um salto, confusa e desorientada pelo
sono. Os seus olhos deslizaram até ao rosto de quem falara. Era um
rosto magro, de pele bronzeada e tensa sobre as maçãs do rosto,
cheio de sombras e ângulos. Os olhos eram atraentes, profundos e de
pestanas densas. A sua cor, de um tom jade intenso e puro, chamou
imediatamente a atenção de Samantha. O cabelo loiro e encaracolado
do homem aparecia sob o chapéu velho e gasto.
– Boa noite, senhora – tocou respeitosamente na aba do chapéu,
mas os seus olhos extraordinários mostravam um ar de gozo.
– Boa noite – respondeu ela, tentando recuperar a compostura.
– Pode apanhar uma bela constipação se ficar aí sentada quando o
sol se puser. Além disso, está a levantar-se vento – a sua forma de
falar era lenta. Distribuía o peso do corpo equitativamente por ambas
as pernas e tinha as mãos nos bolsos. – Não devia sair sem chapéu –
o seu comentário foi acompanhado de um leve aceno para a cabeça
de Samantha. – O chapéu conserva o calor do corpo.
– Não tenho frio – Samantha temeu por um instante que
começasse a tremer. – Só estava… a apanhar um pouco de ar fresco.
– Sim, senhora – assentiu com a cabeça e olhou para trás dela,
para o fulgor mortiço do sol, que se escondia atrás das copas dos
pinheiros. – Está uma tarde bonita para sair e apreciar o pôr do sol.
Samantha percebeu o seu tom de gozo e os olhos dela brilharam.
Envergonhava-a que a tivesse apanhado a dormir. Ele esboçou um
sorriso despreocupado. O movimento dos seus lábios fez com que as
covinhas das faces se tornassem mais profundas e com que as
sombras se mexessem. Os lábios de Samantha curvaram-se
involuntariamente.
– Está bem, confesso que me surpreendeu a dormir uma sesta.
Suponho que não vá acreditar se lhe disser que só estava a descansar
os olhos.
– Não, senhora – respondeu ele, muito sério, com um tom leve de
desculpa.
– Bom – Samantha levantou-se e verificou com desalento que,
mesmo assim, tinha de levantar o olhar para o encarar. – Se não
disser nada a ninguém, dou-lhe uma fatia do bolo de maçã que fiz
para o jantar.
– É uma oferta muito tentadora – ele ficou a pensar enquanto
acariciava o queixo com a sua mão de dedos compridos. – Tenho um
fraco por bolo de maçã. Só há uma ou duas coisas de que goste mais
– os seus olhos deslizaram por ela num escrutínio tão direto e intenso
que o coração de Samantha começou a acelerar.
Aquele homem tinha algo diferente, pensou Samantha, algo único.
Uma vitalidade que contrastava com o seu sotaque indolente e o seu
sorriso despreocupado. Ele inclinou o chapéu para trás, deixando a
descoberto mais madeixas despenteadas.
– Combinado – estendeu a mão para selar o acordo e Samantha
pôs a sua mão na dele, muito maior.
– Obrigada – disse, com falta de ar, e sentiu que o formigueiro que
lhe subia pelo braço também lhe afetava a voz. Afastou a mão
bruscamente e perguntou-se o que tinha aquele homem que
perturbava o seu equilíbrio. – Lamento ter sido um pouco brusca
antes, sobre o cavalo de Dan – disse, com precipitação, tentando
esconder uma reação que não conseguia entender.
– Não tem de se desculpar – assegurou ele e o tom suave da sua
voz enervou Samantha, mas, ao mesmo tempo, comoveu-a. – Todos
adoramos a senhora Lomax.
– Sim, bom, eu… – gaguejou e, de repente, sentiu a necessidade
de se afastar daquele homem. – É melhor entrar. Dan deve ter fome –
olhou para trás dele e viu o seu cavalo que, ainda selado, esperava
pacientemente. – Não guardou o seu cavalo. Não acabou por hoje? –
notou, com perplexidade, o tom ansioso da sua própria voz. «E
porque havia de me importar?», perguntou-se, incomodada.
– Oh, sim, senhora, já acabei! – o seu tom era risonho, mas
Samantha, que estava a observar atentamente o cavalo, não se
apercebeu.
Era um animal esplêndido, de pelo castanho-escuro lustroso,
bastante alto, de linhas clássicas, crina abundante e focinho sedoso,
orgulhoso e arredondado. Um cavalo árabe. Samantha percebia de
cavalos e era capaz de reconhecer um potro árabe puro-sangue
quando o via. O que…?
– Isso é um cavalo árabe – as suas próprias palavras interromperam
as suas reflexões.
– Sim, senhora – disse ele, com uma naturalidade excessiva.
Samantha semicerrou os olhos com receio e virou-se para ele.
– Nenhum trabalhador de um rancho anda por aí num cavalo que
vale o salário de seis meses – ficou a olhar para ele sem desviar o
olhar. – Quem é o senhor?
– Jake Tanner, senhora – o seu sorriso lento apareceu outra vez,
tornou-se mais amplo e intenso, e, depois, começou a desvanecer-se
enquanto ele levantava a aba do chapéu. – É um prazer conhecê-la.
«O latifundiário que tem as mulheres aos seus pés!», recordou
Samantha de repente.
– Porque não mo disse?
– Acabei de lho dizer – indicou ele.
– Ah… – ela puxou o cabelo para trás. – Sabe perfeitamente o que
quero dizer. Pensava que era um dos homens de Dan.
– Sim, senhora – assentiu.
– Pare de me chamar senhora! – ordenou ela. – Que brincadeira de
mau gosto! Só tinha de abrir a boca e dizer quem era. Eu própria teria
guardado o cavalo de Dan.
– Não tem importância – a sua expressão tornou-se demasiado
simpática. – Não foi um incómodo e, assim, pôde descansar um
pouco.
– Bom, senhor Tanner, já se riu o suficiente de mim. Espero que se
tenha divertido – disse ela, com frieza.
– Sim, senhora – o seu sorriso tornou-se mais amplo. – Diverti-me
imenso.
– Já lhe disse para parar de… – parou e mordeu o lábio,
exasperada. – Oh, esqueça! – passou a mão pelo cabelo, deu alguns
passos para a casa. Depois, virou-se para ele. – Percebi que o seu
sotaque mudou um pouco, senhor Tanner.
 Ele não respondeu, continuou ali parado tranquilamente, com as
mãos nos bolsos e a cara encoberta pelas sombras do anoitecer.
Samantha virou-se e dirigiu-se para casa com passo decidido.
– Eh! – gritou ele e ela virou-se sem pensar duas vezes. – E o bolo?
Samantha respondeu à sua pergunta olhando para ele com
irritação. A gargalhada de Jake Tanner, sonora e profunda, seguiu-a
até casa.
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Mahatma
Gandhi
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Mahatma Gandhi

Author: Romain Rolland

Release date: March 20, 2024 [eBook #73215]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1924

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAHATMA

GANDHI ***
MAHATMA GANDHI

Kirj.

Romain Rolland

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

Kunnian ja orjuuden, yksipäiväisten valtakuntien

ja ikuisten ajatusten maalle, kansalle, joka
uhmaa aikaa,
Ylösnousseelle Intialle.

Sen oman Messiaan tuomion vuosipäivänä

(maaliskuun 18 p:nä 1922).

Tutkielmani alussa kohdistan sydämelliset kiitokseni uskolliselle

työtoverilleni, sisarelleni ja ystävälleni Kalidâs Nâg'ille, jonka laajat
tiedot ja väsymätön myötämielisyys ovat opastaneet askeleitani
hindulaisen ajattelun viidakoissa.

Samaten kiitän madrasilaista kustantajaa S. Ganesan'ia, joka on

käytettäväkseni luovuttanut suuren joukon julkaisujaan.

SUURI SIELU MAHATMA…[1]

Maailmankaikkeuden olemukseen sulautunut ihminen.
I

Tummat, rauhalliset silmät. Pieni, heikko mies, kasvot laihat, korvat

suuret, ulkonevat. Päässä valkea myssy, verhona valkea, karhea
kangas, jalat paljaat. Elää riisistä ja hedelmistä, juo vain vettä,
makaa lattialla, nukkuu vähän, tekee työtä lakkaamatta.

Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään eriskummallista. Alussa

herättää hänessä huomiota vain suuren kärsivällisyyden ja suuren
rakkauden ilme. Pearson, joka näkee hänet v. 1913 Etelä-Afrikassa,
johtuu muistamaan Fransiskus Assisilaista. Hän on yksinkertainen
kuin lapsi, [2] lempeä ja kohtelias, yksinpä vastustajilleenkin, [3]
ehdottoman rehellinen. [4] Hän arvostelee itseään nöyrästi, on siinä
määrin tunnontarkka, että tuntuu kuin epäilevän ja sanovan: »Olen
erehtynyt»; ei peitä koskaan erehdyksiään, ei käytä kompromissia
eikä diplomatiaa, karttaa liioiteltua kaunopuheisuutta, ei ainakaan
ajattele sitä; [5] hän inhosi kansan mielenosoituksia, joita hänen
henkilönsä oli aiheuttanut ja joissa hänen heikot jäsenensä olivat
joskus ruhjoutumisen vaarassa, jollei hänen ystävänsä Maulana
Šaukat Ali olisi vankalla ruumiillaan ollut suojamuurina hänelle — hän
oli sanan täydessä merkityksessä sairas väkijoukon häntä ihaillessa;
[6] pohjimmaltaan hän epäilee ja inhoaa hillitöntä rahvasta, hän
tuntee olonsa mukavaksi vain vähemmistössä ja itsensä onnelliseksi
vain yksinäisyydessä, kuunnellessaan omantunnon hiljaista pientä
ääntä, joka käskee ja säätää… [7]

Tässä siis mies, joka on nostattanut kapinaan kolmesataa

miljoonaa ihmistä, järkyttänyt Brittein valtakuntaa ja tuonut
ihmispolitiikan huomioon mahtavimman kansainliikkeen, mikä liki
kahdentuhannen vuoden aikana on kuohuttanut maailmaa.

*****

Hänen oikea nimensä on Mohandas Karamchand Gandhi. Hän

syntyi Luoteis-Intiassa, pienessä, puolittain itsenäisessä Porbandar
nimisessä valtiossa sen samannimisessä pääkaupungissa eli
»Valkeassa kaupungissa» Oman-lahden rannalla lokakuun 2 p:nä
1869. Hänen heimonsa oli tulista, levotonta rotua, vielä äsken
kansalaissotien kiihoittamaa. Käytännöllistä rotua, jolla oli liikevaistoa
ja joka kävi kukoistavaa kauppaa Arapianmerellä Adenista
Zanzibariin saakka. Sekä hänen isoisänsä että isänsä olivat
molemmat olleet pääministereitä, mutta molemmat olivat
riippumattomuutensa takia joutuneet epäsuosioon ja saaneet paeta,
koska heidän henkeänsä uhattiin. Hän oli peräisin rikkaasta,
henkevästä, sivistyneestä ympäristöstä, mutta ei ylimmästä kastista.
Hänen vanhempansa kuuluivat hindulaisuuden Jain-koulukuntaan,
jonka suurimpia periaatteita on ahimsâ. [8] Tämän aatteen hän tuli
sittemmin voitokkaasti todistamaan maailmalle.

Džainalaisten mielestä kykenee rakkaus enemmän kuin järki

viemään Jumalan luo. Mahatman isä ei antanut yhtään arvoa rahalle
ja jätti sitä vähän omilleen, tuhlattuaan melkein kaiken
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Äiti, ankarasti uskonnollinen, oli
hindulainen Pyhä Elisabet, joka paastosi, antoi almuja ja valvoi
sairaiden luona. Perheessä luettiin säännöllisesti Râmâyanaa. Pojan
ensimmäinen kasvatus oli uskottu eräälle bramaanille, joka pani
hänet kertaamaan Višnun lukuja. [9] Mutta myöhemmin hän valitti
sitä, ettei hän ollut koskaan oikein hyvin oppinut sanskriittia: siinä
yksi syy hänen salaiseen vihaansa englantilaista kasvatusta kohtaan,
jonka takia häneltä jäi löytämättä oman kielensä aarteet. Hän tuntee
kyllä erinomaisesti hindujen pyhät käsikirjoitukset, mutta Vedoja ja
Upanišadeja hän lukee vain käännöksinä. [10]

Jo koulussa ollessaan hän oli elänyt vakavan uskonnollisen

murroksen. Kapinoiden epäjumalista ja turmeltunutta hindulaisuutta
vastaan hän oli — tai luuli olevansa — vähän aikaa jumalankieltäjä.
Tovereinensa hän meni jumalattomuudessaan niin pitkälle, että söi
salaa lihaa (hirvein pyhänhäväistys mihin hindu voi tehdä itsensä
syylliseksi!) Hän oli sitten vähällä kuolla sen aiheuttamasta kauhusta
ja inhosta. [11]

Mentyään jo lapsena naimisiin [12] hän lähti

yhdeksäntoistavuotiaana Englantiin Lontoon yliopistoon ja
oikeuskouluun täydentämään opintojaan. Äiti ei suostunut hänen
lähtöönsä ennenkuin oli häneltä ottanut kolme džainilaista lupausta,
jotka velvoittivat pidättäytymään viinistä, lihasta ja
sukupuoliyhteydestä.

Hän saapui Lontooseen syyskuussa 1888. Ensimmäisten

epävarmuutta ja pettymystä merkinneiden kuukausien jälkeen —
hän oli tuhlannut lapsellisesti paljon aikaa ja rahaa tullakseen, kuten
hän sanoo, englantilaiseksi herrasmieheksi, — hän pakotti itsensä
täsmälliseen elämään ja ankaraan työhön. Ystävät opettivat häntä
tutustumaan raamattuun, mutta aika ei ollut vielä tullut sen
tajuamiseen. Ensimmäiset kirjat häntä väsyttivät, eikä hän joutunut
2. Mooseksenkirjaa edemmäksi. Sitävastoin hän juuri Lontoossa
keksi Bhagavad Gitan kauneuden. Hän juopui siitä. Se oli valo, jota
pieni maanpakolaishindu tarvitsi. Se antoi hänelle takaisin uskon.
Hän tunsi taaskin pelastuksen olevan hänelle mahdollisen vain
hindujen uskonnon kautta.»[13]

Hän palasi Intiaan 1891. Surullinen paluu. Hänen äitinsä oli juuri
kuollut, ja uutinen oli häneltä salattu. Hänestä tuli asianajaja
Bombayn ylioikeuteen. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli kieltävä
tämän toimensa, jonka hän tuomitsi epämoraaliseksi. Jopa hän tätä
tointa hoitaessaan pidätti itselleen oikeuden olla jatkamatta asiaa,
jos hänestä siinä ilmeni vääryyttä.

Jo tähän aikaan eräät suuret intialaiset luonteet herättivät hänessä

aavistuksia hänen omasta tulevasta kutsumuksestaan: Bombayn
»kruunuton kuningas» parsi Dadabhai sekä professori Gokhale, jotka
molemmatkin hehkuivat uskonnollista rakkautta Intian maahan ja
kansaan. Gokhale, isänmaansa parhaita valtiomiehiä ja intialaisen
kasvatuksen ensimmäisiä parantajia; Dadabhai, intialaisen
kansallisuusaatteen perustaja (Gandhin todistuksen mukaan);[14]
molemmat samalla myös viisauden ja lempeyden mestareita.
Dadabhai kiinnittäessään huomionsa Gandhin nuorekkaaseen
intomieleen antoi hänelle 1892 ensimmäisen käytännöllisen Ahimsâ -
opetuksen julkisessa elämässä. Se on sankarillisen ihmisen
passiivisuutta jos voi näitä kahta sanaa yhdistää, sielun intohimoista
pyrkimystä vastustamaan pahaa ei pahalla, vaan rakkaudella. Me
palaamme tähän taikavoi- maiseen asiaan, joka on Intian antama
ylevä sanoma muulle maailmalle.

Vuonna 1893 alkaa Gandhin intialaistoiminta. Se jakautuu kahteen

ajanjaksoon. Vuosina 1893-1914 hänellä on vaikutuskenttänä Etelä-
Afrikka. Vuodesta 1914 hän on toiminut Intiassa.
 Se seikka, että tällä kaksikymmenvuotisella toiminnalla Etelä-
Afrikassa ei ole ollut enempää kaikupohjaa Europassa, todistaa
meidän poliitikkojemme, historioitsijaimme, ajattelijoidemme ja
uskonnonmiestemme uskomattoman ahdasta näkökulmaa; sillä se
on sielun sankariutta, joka on vailla vertojaan meidän aikoinamme,
ei ainoastaan voimansa ja uhrautumisensa kestävyyden, vaan
lopullisen voittonsakin puolesta.

Vuosina 1890—91 asusti Etelä-Afrikassa, etupäässä Natalissa,

150.000 intialaista. Tämän vieraan kansan tulo herätti sikäläisissä
valkoisissa kansanaineksissa muukalaisvihan, jota hallitus kävi
kannattamaan maanpakotoimenpiteilläkin. Se tahtoi kieltää
aasialaisten maahanmuuton ja pakottaa niitä lähtemään pois, jotka
jo olivat tänne vakituisesti asettuneet. Järjestelmällinen vaino teki
näiden elämän sietämättömäksi: rasittavat verot, nöyryyttävät
poliisitoimenpiteet, julkiset häväistykset ja piankin omavaltaiset
rankaisut, ryöstöt, hävitykset — mikä kaikki tapahtui valkean
sivistyksen lipun alla.

Vuonna 1893 Gandhi saapui Etelä-Afrikaan, kutsuttuna Pretoriaan

ajamaan erästä tärkeää asiaa. Hän oli täysin tietämätön intialaisten
asemasta Afrikassa. Heti ensimmäisillä askeleillaan Matalissa, mutta
etenkin hollantilaisessa Transvaalissa, hän teki kauheita havaintoja.
Tämä ylhäissäätyinen hindu, jota aina oli kohdeltu hyvin Englannissa
ja joka aikaisemmin oli pitänyt eurooppalaisia ystävinään, joutui mitä
karkeimpien solvauksien alaiseksi: hänet ajettiin ulos hotelleista,
junista, häntä herjattiin, lyötiin korvalle, potkittiin. Hän olisi palannut
heti Intiaan, ellei häntä olisi kiinnittänyt asiakkaihinsa kokovuotinen
sitoumus. Näiden kahdentoista kuukauden aikana hän oppi
hallitsemaan itseään. Mutta kun hän määräajan kuluttua kiirehti
palaamaan takaisin, sai hän tietää, että hallitus valmisteli
lakiehdotusta, joka riistäisi intialaisilta heidän viimeisenkin turvansa.
Afrikan intialaisilla ei ollut voimaa eikä tahtoa taistella,
järjestymättömiä ja demoralisoituja kun olivat. He tarvitsivat
johtajaa, sielua. Gandhi uhrautui. Hän jäi.

Silloin saa alkunsa omantunnon jatkuva taistelu valtion voimaa ja

raakoja joukkoja vastaan. Toimien vielä tähän aikaan asianajajana
hän aloitti taistelun osoittamalla juriidisesti laittomaksi asiakirjan,
jolla aasialaiset suljettiin pois Afrikasta; ja huolimatta mitä
myrkyllisimmästä vastustuksesta hän sai asiansa puolelle
kirjaimellisesti, joskaan ei käytännössä, Matalin ja Lontoon yleisen
mielipiteen. Hän hankkii allekirjoituksia suunnattoman suuriin
anomuksiin, saa pystyyn Matalin intialaisen Kongressin, muodostaa
intialaisen kasvatuksen yhdistyksen; vähän myöhemmin hän
perustaa lehden Indian Opinion, jota julaistiin paitsi englanniksi
myös kolmella intialaisella kielellä. Haluten edelleen varmistaa
kansalaisilleen siedettävän aseman Afrikassa, voidakseen paremmin
heitä puolustaa, hän teki itsensä samanarvoiseksi heidän kanssaan.
Hänellä oli Johannesburgissa tuottava asiakasjoukko;[15] hän jätti
sen vihkiytyäkseen köyhyyteen, kuten Fransiskus Assisilainen.
Kurjien ja vainottujen intialaisten kanssa hän elää yhteistä elämää,
hän kärsii koettelemuksissa heidän kanssaan ja pyhittää heidät:
määrää heille »pois vastarinta» -lain. Hän perustaa v. 1904
Phoenixissä, lähellä Durbania, maanviljelyssiirtolan ihailemansa
Tolstoin suunnitelmien mukaan. [16] Hän kerää sinne intialaisia,
hankkii heille maita ja taivuttaa heidät juhlalliseen köyhyyden
lupaukseen. Hän itse ottaa osakseen mitä orjallisimmat tehtävät.
Vuosikausia kestää tämä hiljainen kansa siellä vastarinnassaan
hallitusta vastaan. Se on vetäytynyt pois kaupungeista; maan
teollisuuselämä onkin senvuoksi lamaantunut. Se on uskonnollista
lahkoilua, jota vastaan kaikkinainen väkivalta murskautuu, kuten
keisarillisen Rooman valtiomahti ensimmäisten kristittyjen
yhteistahtoa vastaan. Mutta hyvin harva kristitty olisi
anteeksiantamus- ja rakkausopissaan mennyt niin pitkälle, että
Gandhin tavoin olisi tullut uhattujen vainoojiensa avuksi. Joka kerta
kun Etelä-Afrikan valtiota uhkasivat ankarat vaarat, uhrasi Gandhi
intialaisten puolueettomuuden yleiselle hyödylle ja tarjosi heti
apuaan. V. 1899, buurisodan aikaan, hän muodosti intialaisen
Punaisen Ristin, jota kaksi kertaa päiväkäskyssä kiitettiin taisteluissa
osoitetun rohkeuden vuoksi. V. 1904 puhkesi rutto
Johannesburgissa: Gandhi järjesti sairaalan; v. 1906 alkuasukkaat
Natalissa nousivat kapinaan: Gandhi otti osaa sotaan paariosaston
johtajana, ja Natalin hallitus kiitti häntä siitä julkisesti.

Hänen ritarilliset palveluksensa eivät hillinneet muukalaisvihan

raivoa. Useat kerrat[17] heitettynä vankilaan — (kerrankin juuri
saatuaan julkiset kiitokset Natalin-sodan yhteydessä) — tuomittuna
tyrmään ja pakkotöihin, raivoisan kansanjoukon pieksämänä[18],
kerran heitettynä kuolemaan, Gandhi tunsi kaikki kärsimykset ja
kaikki nöyryytykset. Ei mikään horjuttanut hänen uskoaan. Se kasvoi
koettelemuksesta. V. 1908 hän kirjoitti vastaukseksi Etelä-Afrikan
väkivaltasuunnalle kuuluisan pikku kirjansa: Hind Swarâj (Intian
homerulen), sankarillisen rakkauden evankeliumin.[19]

Taistelu kesti kaksikymmentä vuotta ja saavutti katkeruuden

huipun vuosina 1907—1914. Etelä-Afrikan hallitus oli äkillisesti
julkaissut uuden aasialaisia koskevan lain, huolimatta Englannin
valistuneitten piirien vastustuksesta. Silloin Gandhi järjesti »pois
vastarinta» -liikkeen koko sen laajuudessa. Syyskuussa v. 1906
Johannesburgissa kokoontuneet intialaiset vannoivat juhlallisesti
»Passiivisen vastarinnan» valan. Kaikki aasialaiset, mitä heimoa,
kastia, uskontoa olivatkin, rikkaat sekä köyhät, liittyivät yhteiseen
kieltäymykseen; myöskin Afrikan kiinalaiset yhtyivät läheisesti
intialaisiin. Heitä vangittiin tuhansittain; kyllin suurten vankilain
puutteessa heitä suljettiin kaivoksiin. Mutta vankeus näytti heitä vain
houkuttelevan. Kenraali Smuts, joka heitä vainosi, nimitti heitä
»omaatuntoaan seuraaviksi lainrikkojiksi». Gandhi vangittiin kolme
kertaa.[20] Oli kuolleita ja marttyyrejä. Liike kasvoi. V. 1913 se levisi
Transvaalista Nataliin. Hirvittävät lakot, intohimoiset kokoukset,
intialaisten joukkomarssi läpi Transvaalin, kaikki ne kiihoittivat
äärimmilleen yleisen mielipiteen sekä Afrikassa että Aasiassa.
Suuttumus voitti Intian, ja varakuningas lordi Harding ryhtyi itse
Madrasissa julistamaan sovintoa.

Suuren sielun kesyttämätön sitkeys ja lumous tekivät

vaikutuksensa; voima polvistui sankarillisen lempeyden edessä.[21]
Hindujen asian kaikkein kiihkein vastustaja, kenraali Smuts, joka v.
1909 julisti, ettei hän koskaan pyyhkisi riidanalaisesta laista erästä
hinduille loukkaavaa kohtaa, tunnusti viisi vuotta myöhemmin
olevansa onnellinen saadessaan sen poistaa.[22]

Eräs valtakunnan komissioni teki vaikeutta Gandhille melkein

kaikissa kohdin. V. 1914 eräs säädös peruutti intialaisilta kolmen
punnan veron ja myönsi oleskeluvapauden Natalissa kaikille
hinduille, jotka halusivat jäädä sinne vapaiksi työmiehiksi.
Kahdenkymmenen vuoden uhrauksien jälkeen »Pois vastarinta» oli
voittanut.

*****

Gandhi palasi Intiaan nauttien johtajan arvovaltaa. Kansallisen

riippumattomuuden liike oli siellä ollut kasvamassa jo vuosisadan
alusta saakka. Kolmekymmentä vuotta sitä ennen eräät sivistyneet
englantilaiset A. O. Hume ja Sir William Wedderburn (vapaamielisiä
poliitikkoja) olivat perustaneet Intian Kansallis-Kongressin, jota he
kauan säilyttivät luonteeltaan lojaalisena, koettaen sovittaa Intian
etuja yhteen englantilaisten ylivallan kanssa. Japanin Venäjästä
saama voitto herätti Aasiassa rotuylpeyden tunteen, ja lordi Curzonin
yllytykset loukkasivat Intian isänmaanystäviä. Kongressin
keskuudessa muodostui äärimmäisyyspuolue, jonka taistelukiihko
saavutti vastakaikua maassa. Vanha perustuslaillinen puolue pysyi
kuitenkin maailmansotaan saakka J. K. Gokhalen vaikutuksesta
rehellisesti isänmaallisena, mutta samalla uskollisena Englannille; ja
kansallinen tunne, joka tästälähin elähdytti Intian edustajain
kokousta, johti heidät vaatimaan itsehallintoa (Svarâj), mistä
käsitteeestä ei ollut siihen saakka päästy yksimielisyyteen. Toiset
mukautuivat yhteistyöhön englantilaisten kanssa, toiset halusivat
karkoittaa Intiasta eurooppalaiset; toiset tahtoivat ottaa mallia
Kanadasta ja Etelä-Afrikasta, toiset Japanista. Gandhi antoi
ratkaisunsa, mikä oli vähemmän poliittinen kuin uskonnollinen ja
pohjaltaan perinpohjaisempi kuin mitkään muut (Hind Swarâj).
Häneltä puuttui, mitä tulee sen sovittamiseen käytännöllisiin
tosiasioihin, ympäristönsä täsmällistä tuntemista; sillä vaikkakin
hänellä pitkänä oleskeluaikanansa Etelä-Afrikassa oli ollut hyödyllistä
kokemusta hindujen sielunelämästä ja ahimsân vastustamattomasta
aseesta, oli hän ollut kaksikymmentä kolme vuotta kaukana
maastaan. Hän malttoi mielensä ja tyytyi tekemään huomioita.[23]

Hän oli vielä niin kaukana vallankumousajatuksesta valtakuntaa

vastaan, että hän maailmansodan puhjetessa v. 1914 lähti Englantiin
siellä värvätäkseen ambulanssijoukon. »Hän uskoi rehellisesti
(kirjoitti hän v. 1921) olevansa valtakunnan kansalainen.» Hän
mainitsi sen v. 1920 monta kertaa kirjeissään kaikille Intian
englantilaisille: »Rakkaat ystävät, ei kukaan englantilainen ole
enemmän kuin minä pyrkinyt edistämään valtakunnan yhteyttä
kahdenkymmenen yhdeksän vuoden julkisen toimintani aikana. Olen
neljä kertaa asettanut elämäni vaaraan Englannin takia. … Vuoteen
1919 saakka olen puhunut yhteistyöstä vilpittömällä
vakaumuksella…»

Hän ei ollut ainoa. Koko Intia oli v. 1914 joutunut »oikeussodan»

ulkokullatun ihanteellisuuden lumoihin. Yllyttääkseen sitä apuun oli
Englannin hallitus välkytellyt sille suuria tulevaisuudenlupauksia.
Hartaasti toivottu homerule esitettiin yhtenä sellaisena. Elokuussa v.
1917 Intian asiain älykäs valtiosihteeri E.S. Montagu lupasi Intialle
vastuunalaisen hallituksen; Intian kanssa käytiin neuvotteluihin, ja
heinäkuussa v. 1918 varakuningas lordi Chelmsford allekirjoitti
yhdessä Montagun kanssa julkisen esityksen perustuslain
parantamiseksi.

Entente-armeijain vaara oli suuri vuoden 1918 ensimmäisinä

kuukausina. Lloyd George oli huhtikuun 2 p:nä ulottanut
asevelvolliskutsunnan Intiaankin, ja sotakonferenssi, joka kokoontui
Delhissä saman kuun lopussa, julisti Intian riippumattomuuden
olevan läheisen ajankysymyksen. Intia vastasi lähettämällä
sotajoukkoja, ja Gandhi tarjosi vielä kerran Englannille lojaalista
avustustaan. Intia varusti sotaan 950.000 miestä; se teki äärettömiä
aineellisia uhrauksia. Ja se odotti luottamuksella uskollisuutensa
palkitsemista.

Herääminen oli kauhea. Vuoden loppupuolella vaara oli ohi, mutta

unohdettu oli myöskin muisto tehdyistä palveluksista. Kun aselepo oli
päätetty, ei hallitus enää vaivautunut näyttelemään hyvän
kaitselmuksen osaa. Kaukana siitä, että olisi suonut uusia vapauksia
Intialle, se lakkautti entisetkin. Eräät uudet lait, »Rowlatt»-lait, jotka
esitettiin Delhin keisarillisessa lakiasäätävässä neuvottelussa
helmikuussa 1919, sisälsivät loukkaavaa epäluuloa tätä maata
kohtaan, joka oli juuri antanut niin monta uskollisuuden osoitusta.
Ne vakiinnuttivat Intian puolustuskin sodanaikaiset säädökset,
palauttaen salaisen poliisin, ennakkosensuurin, — kaikki nämä
todellisen piiritystilan hirmuvaltaiset toimenpiteet.

Petetty Intia hätkähti harmista. Kapina alkoi.[24] Gandhi järjesti

sen.

Hän oli lujentanut asemansa edellisinä vuosina yhteiskunnallisilla

parannuksilla, pyrkien parantamaan etenkin maanviljelystyöläisten
olosuhteita. Ja kenenkään huomaamatta hän oli eräissä v. 1918
sattuneissa maanviljelysmellakoissa voitollisesti kokeillut hirveällä
aseellaan, jota hän pian tuli käyttämään kansallisissa taisteluissa:
tuolla intohimoisella »pois vastarinta»-opilla, joka oli hänestä
lähtöisin ja jota myöhemmin tarkastelemme hänen sille antamalla
nimellä Satyâgraha.

Mutta hän oli pysynyt vuoteen 1919 saakka ikäänkuin syrjässä

intialaisesta kansallisliikkeestä, jonka edistyneimmät jäsenet rouva
Annie Borantin v. 1916 yhdistäminä tunnustivat nyt johtajakseen
suuren intialaisen Lokamanya Bal Gangadhar Tilakin. Tämä oli
harvinaisen tarmokas mies, jossa yhdistyi sitkeäksi rautakimpuksi
loistava järki, teräksinen tahdon voima ja ylhäinen luonne; jolla oli
laajemmat aivot kuin Gandhilla ja vankemmasti vanhan aasialaisen
sivistyksen ravitsemat; tiedemies, matemaatikko, oppinut; mies, joka
oli uhrannut kaikki nerokkaat pyrkimykset isänmaansa palvelukseen
ja oli Gandhin tavoin vapaa kaikesta henkilökohtaisesta
kunnianhimosta; joka odotti vain asiansa voittoa vetäytyäkseen
näyttämöltä ja ryhtyäkseen uudestaan tieteelliseen työhönsä. Niin
kauan kuin hän eli, pysyi hän Intian tunnustettuna johtajana. Mitä
olisi tapahtunutkaan elokuussa 1920, ellei ennenaikainen kuolema
olisi häntä kohdannut? Gandhi, joka taipui hänen neronsa
johdettavaksi, noudatti aivan toisenlaisia poliittisia toimintatapoja, ja
epäilemättä hän olisi säilyttänyt, jos Tilak olisi elänyt, vain
jonkinlaisen uskonnollisen johdon liikkeessä. Millainen olisikaan ollut
Intian kansojen innostus tämän kaksinkertaisen johdon alla! Ei
mikään olisi voinut sitä vastustaa, sillä Tilak oli toiminnan mestari,
kuten Gandhi sisäisten voimien hallitsija. Kohtalo oli kuitenkin
määrännyt toisin: ehkä vahingoksi Intialle ja Gandhille itselleen.
Vähemmistön, siveellisen valiojoukon johtajan osa olisi paremmin
vastannut hänen luonnettaan ja salaista mielitekoaan. Hän olisi
jättänyt Tilakille mielellään enemmistön johdon. Hänellä ei ole
koskaan ollut uskoa enemmistöön, kuten Tilakilla oli. Tämä
toiminnan matemaatikko uskoi massoihin. Hän oli synnynnäinen
demokraatti. Hän oli myöskin täydellä todella poliitikko eikä
sellaisena välittänyt uskonnon vaatimuksista. Hän sanoi: »politiikka
ei ollut sadhuja (pyhiä, hurskaita miehiä) varten». Tämä tiedemies
olisi uhrannut, niin hän itse väitti, yksinpä totuudenkin maansa
vapauden hyväksi. Ja tämä rehellinen kunnon mies, jonka elämä oli
tahrattoman puhdas, ei epäillyt sanoa, että politiikassa kaikki on
luvallista. Voi ajatella, että tällaisen luonteen ja Moskovan
diktaattorin luonteen välillä olisi ajatustenvaihto ollut mahdollinen.
Mutta Gandhin ajatus on siinä kohdassa muuttumaton.[25] Vaikkakin
Tilakin ja Gandhin väliset keskustelut todistivat heidän
henkilökohtaisesti syvästi kunnioittavan toisiaan, vahvistivat ne vain
heidän menetelmiensä vastakkaisuuden, — toisin sanoen, rehellisinä
miehinä he kumpikin toiminnassaan seurasivat tarkkaan ajatuksen
viitoittamia teitä — heidän henkilöllisyyksiään ohjaavien imperatiivien
vastakkaisuuden. Gandhi lausuu Tilakille suoraan, että velvoitettuna
valitsemaan hän uhraisi mieluummin vapauden kuin totuuden. Ja
vaikka hänellä onkin uskonnollista rakkautta maataan kohtaan,
asettaa hän uskontonsa vielä korkeammalle kuin maansa.

»Olen avioliitossa Intian kanssa, olen sille velkaa kaiken. Minä

uskon, että sillä on kutsumuksensa. Ellei, olisi tämä minulle
koettelemuksen hetki, ja toivon, että sittenkin pysyisin
horjumatonna. Minun uskonnollani ei ole maantieteellisiä rajoja. Jos
uskoni on elävä, voittaa se rakkauteni Intiaankin.»[26]

Suuria sanoja, jotka antavat inhimillisen tarkoituksen taistelulle,

jota nyt käymme kuvaamaan: sillä ne tekevät Intian apostolista
maailman apostolin, kaikkien ihmisten kansalaistoverin.[27] Meidän
kaikkien on otettava osaa taisteluun, jonka Mahatma neljä vuotta
sitten aloitti.

*****

On pantava merkille, että hän yksinpä silloinkin, kun ottaa

johtaakseen taistelua Rowlatt-lakia vastaan, tekee sen
»vieroittaakseen tämän liikkeen pois väkivallan tieltä.»[28] Sillä
kapina kuitenkin kaikitenkin tulee ja sitä on ohjattava. Jotta voisi
hyvin ymmärtää, mitä nyt seuraa, on muistettava, että Gandhin
ajatus toimii kahdessa kerroksessa: alempana ovat hyvin vanhat
uskonnolliset perustukset ja niiden yläpuolella yhteiskunnallinen
toiminta, jonka hän rakentaa näille näkymättömille maanalaisille
perustoille, sovittaen sen todellisiin mahdollisuuksiin ja maansa
toivomuksiin. Hän on uskonnollinen luonnostaan, poliitikko
välttämättömyyden pakosta. Sitä mukaa kuin tapausten paino ja
kansan muiden johtajien poistuminen pakottavat häntä ottamaan
tehtäväkseen laivan ohjaamisen myrskyssä, vakiintuu hänen
toimintansa poliittinen ja käytännöllinen luonne.
 Mutta rakennuksen pääosana pysyy aina maan-alainen perustus:
se on laaja ja syvä ja tehty kantamaan aivan toisenlaista temppeliä
kuin pakosta hätäisesti kyhättyä; se yksin on pysyvä, kaikki muu on
väliaikaista ja määrätty siirryntävuosien käyttöön. On siis tärkeätä
tuntea tämä maanalainen kirkko, jossa Gandhin ajatus on saanut
vankan asuinsijansa. Sinne hän pakenee joka päivä saadakseen
toimeensa uusia voimia ylhäältä.

Gandhi uskoo hartaasti kansansa uskontoon, hindulaisuuteen;

mutta ei tiedemiehen tavoin kirjaimeen kiintyneenä; ei myöskään
arvostelukyvyttömänä uskonnollisena kiihkoilijana, jollainen sokeasti
hyväksyy kaikki vanhat traditiot. Hänen uskonnollaan on
kaksinkertainen valvonta: omatunto ja järki.

»Minä en tee uskonnosta itselleni epäjumalaa enkä salli mitään

sen nimeen pyhitettyä pahaa.[29] Minulla ei ole mitään halua vetää
yhtäkään olentoa mukaani, ellen voi vedota hänen järkeensä. Minä
hylkään vanhimpien sâstrojen jumalallisuuden, elleivät ne vakuuta
järkeäni…»[30]

Toiselta puolen — ja tämä on pääkohta — hän ei tunnusta eikä

tahdo väittää hindulaisuuden olevan ainoa autuaaksitekevä
uskonoppi.

»En usko Vedojen yksinomaiseen jumaluuteen. Uskon että Biblia,

Koraani ja Zend-Avesta ovat yhtä jumalaisesti innoitetut kuin Vedat…
Hinduismi ei ole lähetyssaarnaaja. Siinä on tilaa kaikkien maailman
profeettojen ihailulle… Se sanoo jokaiselle, että on ihailtava Jumalaa
uskonsa tai Dharmansa mukaan; ja siten se elää rauhassa kaikkien
uskontojen kanssa.»[31]
 Hän ei ole näkemättä erehdyksiä tai virheitä, jotka vuosisatain
kuluessa ovat tunkeutuneet hindulaisuuteen, ja hän ruoskii niitä.
Mutta:

…. En voi ruveta enempää erittelemään tunnettani hindulaisuutta

kohtaan kuin rakkauttani omaan vaimoonikaan. Hän liikuttaa mieltäni
enemmän kuin kukaan muu nainen maailmassa. Ei siksi, että hän
olisi virheetön: uskallan sanoa hänellä olevan virheitä paljonkin
enemmän kuin mitä minä näen; mutta minulla on tunne siteen
katkaisemattomuudesta. Samaa voin sanoa hindulaisuudesta
kaikkine sen vikoineen ja rajoituksineen. Ei mikään minua hurmaa
niin kuin Gitân ja Râmâyanan musiikki, ne kaksi ainoata
hindulaisuuden kirjaa, jotka voin väittää tuntevani…. Minä tunnen
todelliset viat, jotka tahraavat suuria hindulaisia pyhättöjä; mutta
minä rakastan niitä siitä huolimatta… Niin täydellinen uudistaja kuin
olenkin, en sentään hylkää ainoatakaan hindulaisuuden olennaista
ajatusta»[32]

Mitkä sitten ovat ne päätotuudet, joihin hän on kiintynyt? Hän

luettelee ne nimenomaan eräässä kirjoitelmassaan lokakuun 6 p:ltä
1921, joka on hänen julkinen uskontunnustuksensa:

»1. Uskon Vedoihin, Upanišadeihin, Puranoihin ja kaikkeen, mikä

sisältyy käsitteeseen: hindujen pyhät kirjat, ja niinmuodoin uskon
Avatâreihin ja uudestisyntymiseen;

»2. Uskon Varnâšrama Dharmaan (kastijärjestykseen),[33] mutta

ankarasti vedalaisessa mielessä, eikä nykyisessä, kansantajuisessa ja
karkeassa;

3, Uskon lehmän suojelevaan voimaan kansantajuista paljon

laveammassa mielessä;
 4. En kiellä epäjumalien palvontaa.»

Jokainen eurooppalainen pysähtyy vetämään henkeään lukiessaan

näitä uskontunnustuksen rivejä, joista kuvastuva sisäinen ajatus on
niin perin erilainen kuin meidän, niin ankarasti suljettu uskonnollisten
ja siveellisten oppien kuoreen, niin kaukainen ajan ja paikan
suhteen, vailla kaikkea yhteistä mittaa meidän henkemme kanssa,
että on turha pyrkiä niitä oikein ymmärtämään. Jatkakoon hän
kuitenkin! Hän löytää hieman tuonnempana seuraavaa, mikä on
hänelle tutumpaa:

»Minä uskon hindulaisten sananlaskuun, ettei kukaan oikein tunne

sâstroja, ellei hän ole saavuttanut täydellisyyttä viattomuudessa
(Ahimsâ), totuudessa (Satya) ja itsensähillinnässä (Brahmacharya) ja
kieltäytynyt kaikesta rikkauden pyyteestä ja omistuksesta.»

Tässä hindun puhe yhtyy evankeliumin sanoihin. Ja Gandhi tunsi

tämän sukulaisuuden. Hänen Ethical Religion'insa loppuu Kristuksen
sanojen toistamisella.[34] Englantilaisen papin kysyessä häneltä v.
1920, mistä kirjasta hän oli saanut suurimman vaikutuksen, hän
mainitsi ensimmäiseksi Uuden Testamentin.[35] Oman
tunnustuksensa mukaan[36] oli hänen ennen kaikkea kiittäminen
Vuorisaarnaa, josta hän v. 1893 tapasi passiivisen vastarinnan
olemuksen. Hänen haastattelijansa kysyy häneltä hämmästyneenä:

»— Ettekö olleet sitä jo ennen tavanneet hindulaisten kirjoja

lukiessanne?»

— En, väittää Gandhi. Minä tunsin aikaisemmin Bhagavad Gîtân ja

ihailin sitä. Mutta Uusi Testamentti minut herätti tuntemaan
passiivisen vastarinnan arvon. Minä olin ylenmäärin iloinen sitä
lukiessani. Bhagavad Gîtâ vahvisti tätä vaikutelmaa; ja Tolstoin
'Taivaan valtakunta on teidän keskellänne' antoi sille kestävän
muodon.»

Ei saa todella unohtaa, että tämä aasialainen uskovainen on

Toistoilta[37] saanut ravintoa, että hän on kääntänyt Ruskinin ja
Platonin teoksia, että hän nojautuu Thoreauhon, ihailee Mazzinia,
lukee Edward Carpenteria ja että hänen ajatustapansa on
eurooppalaisten ja amerikalaisten ajatusten läpitunkema.
Eurooppalaisen ei tarvitse vieroa hänen käsitystapaansa, jos hän
vain haluaa vaivautua sitä lähestymään. Silloin hän tulee tuntemaan
näiden uskontunnustuksen pykäläin syvän tarkoituksen — pykäläin,
joiden kirjaimellinen muoto häntä oudostuttaa. Kaksi asiaa ennen
kaikkea näyttää muodostavan ylipääsemättömän muurin Intian ja
Euroopan uskonnollisen hengen välille: lehmän palvonta ja
kastijärjestelmä. Mutta katsokaamme, mitä ne merkitsevät Gandhin
käsityksen mukaan:

On totta, etteivät ne ole hänelle toisarvoisia kohtia uskonopin

kokonaisuudessa. Lehmän pyhittäminen on luonteenomaista
hindulaisuudelle. Gandhi näkee siinä suorastaan inhimillisen
kehityksen korkeimman ilmenemismuodon. Miksi? Koska lehmä on
»koko ihmisen alapuolella olevan maailman» symbooli, jonka kanssa
ihminen tekee sovintoliiton. Se merkitsee »veljeyttä ihmisen ja
eläimen välillä». Ja hänen kauniiden sanojensa mukaan »se vie
ihmisolennon ulkopuolelle oman lajinsa rajojen. Se toteuttaa ihmisen
yhteenkuuluvaisuuden kaiken elävän kanssa.» Syynä siihen, miksi
juuri lehmä on valittu ennen muita olentoja, on se tosiasia, että se
on Intiassa ihmisen paras toveri, hyvinvoinnin lähde, ja Gandhi
näkee »tässä lempeässä luontokappaleessa oikean sääliväisyyden
runoelman.» Mutta sen palvonnassa hän ei näe mitään
epäjumalanpalvelusta, eikä kukaan tuomitse jyrkemmin kuin hän
Intian tylyä, suvaitsematonta kuvainkumartamista, joka seuraa vain
kirjainta eikä tunne sääliä »Jumalan mykkiä luontokappaleita
kohtaan». Ken tämän säälin on käsittänyt (ja kukapa sen olisi
paremmin käsittänyt kuin Assisin Fransiskus!) — hän ei voi ihmetellä,
miksi Gandhi pitää sitä niin tärkeänä. Hän ei ole väärässä
sanoessaan, että lehmän pyhittäminen siinä mielessä, minkä Gandhi
sille antaa, »on hindulaisuuden lahja maailmalle.» Sillä evankeliumin
käskyyn: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, hän lisää: Kaikki
elävät olennot ovat lähimmäistäsi.

Kastijärjestelmää on eurooppalaisen järjen ehkä vielä vaikeampi

hyväksyä — (ainakin nykypäiväin Euroopan: sillä Jumala tietää, mitä
meidän on tulevaisuudessa odotettava kehitykseltä, joka on
demokraattinen enää vain nimeltään!) — En tahdo kuvitellakaan
osaavani esittää Gandhin käsitystapaa niin, että saisin hänet
tunnustetuksi, eikä minulla ole siihen haluakaan. Mutta selostukset
todistavat ilmeisesti, ettei mikään ylpeyden tai yhteiskunnallisen
ylemmyyden aate ole tämän uskon elävöittäjänä, vaan aate, että
jokaisen on omassa yhteiskunnallisessa asemassaan täytettävä
velvollisuutensa.

»Minä olen taipuvainen uskomaan», sanoo Gandhi, »että

perinnöllisyyden laki on ikuinen ja että jokainen yritys muuttaa sitä
vie täydelliseen sekasortoon… Varnâšrama on juurtunut
ihmisluontoon, ja hindulaisuus on vain tehnyt sen tieteeksi…»

Mutta hän rajoittaa luokat vain neljään: Bramaanit (älyllinen ja

papillinen luokka), Kšatrijat (sotilaallinen ja hallinnollinen), Vaišyat
(kaupallinen luokka) ja Šudrat (työläiset, käsityöläiset). Eikä hän
myönnä näiden välillä mitään ylemmyyden tai alemmuuden
suhdetta. Ne ovat eri kutsumuksia: ei mitään muuta. Velvollisuuksia:
ei mitään etuoikeuksia.[38]

»On vastoin hindulaisen luonnetta, että ihminen ylimalkaan

määrää toiset korkeampiin, toiset alempiin luokkiin. Kaikki ovat
syntyneet palvelemaan Jumalan luomakuntaa, bramaanit tiedollaan,
kšatriyat suojelevalla voimallaan, vaišyat kaupallisella tiedollaan,
šudrat ruumiillisella työllään. Tämä ei merkitse sitä, että bramaani
olisi vapautettu ruumiillisesta työstä, vaan sitä, että hän on saanut
paremmat tietämisen lahjat; eikä sitä, ettei šudra voisi saavuttaa
mahdollista tietoa, vaan että hän palvelee paremmin ruumiillaan ja
ettei hänen näin ollen ole tarvis kadehtia toisten toimia. Bramaani,
joka vetoaisi ylemmyyteensä tietojensa perusteella, olisi tällä teolla
langennut luokastaan, eikä hänellä silloin olisi oikeata tietoa…
Varnâšramalla on olemisen oikeutuksena yhteiskunnallisen tarmon
hyvä jaoitus ja tahdon aikaansaama terveellinen itsepakko…»

Kastijako perustuu siis kieltäymykseen eikä etuoikeuteen. Emme

saa muuten unhottaa, että sielunvaellus-uskon mukaan luonto
palautuu tasapainoon toisiaan seuraavien olemassaolojen aikana,
tehden bramanista šudran ja päinvastoin.

Parioilla (»koskettamattomilla» eli hyljeksityillä yksilöillä) ei ole

mitään yhteyttä näiden neljän erilaisen, mutta keskenään
yhdenarvoisen kastin kanssa. Me tulemme näkemään, kuinka
palavan intohimoisesti Gandhi lakkaamatta taistelee yhteiskunnallista
vääryyttä vastaan: ja tämä on hänen apostoliutensa liikuttavin puoli.
Hänestä paria-kysymys on hindulaisuuden häpeä, oikean opin
epämuodostuma, tahra, ja hän kärsii siitä sietämättömästi:

»Mieluummin näkisin itseni kappaleiksi silvottuna», hän kirjoittaa,

»kuin olisin tunnustamatta poljettujen luokkien jäseniä veljikseni…
En halua uudestisyntyä; mutta jos se tapahtuu, niin tahtoisin syntyä
pariain joukkoon jakaakseni heidän häpeänsä ja tehdäkseni työtä
heidän vapauttamisekseen…»

Hän otti omakseen pienen »koskettamattoman» ja puhuu hellästi

tästä suloisesta seitsenvuotisesta rajupäästä, joka oli hänen kotinsa
sateena ja päivänpaisteena.

Olen jo sanonut kylliksi näyttääkseni hindulaisen

uskontunnustuksen verhon alta suuren evankelisen sydämen.
Lempeämmän, sovittelevamman kuin Tolstoin ja — jos niin uskallan
sanoa — laajakäsitteisessä mielessä luontaisemmin »kristityn»: sillä
Tolstoi on sitä vähemmin luonnosta kuin halusta.

Se asia, jossa näiden kahden miehen samankaltaisuus näkyy, jossa

Tolstoin vaikutus Gandhiin ehkä on ollut suurin, on jälkimmäisen
tuomitseva kanta Euroopan sivistykseen nähden. Rousseausta
saakka sivistystä ovat tuominneet yhtämittaa Euroopan vapaimmat
henget, ja uudestaherännyt Aasia sai vain ammentaa heidän
valituskirjoistaan muodostaakseen hirveän asiakirjakokoelman
valloittajiaan vastaan. Gandhi ei ole tässä asiassa mitään
laiminlyönyt, ja Hind Swarâj luettelee nämä syytöskirjat, joiden
joukossa on suuri määrä englantilaisten kirjoittamia. Mutta aivan
kiistaton on se kirja, jonka Euroopan sivistys itse on kirjoittanut
sorrettujen, riistettyjen, solvaistujen heimojen vereen valheellisten
periaatteiden nimessä; ja sellainen kirja on etenkin ollut räikeä
herääminen kaikesta siitä valheesta, siitä ahneudesta ja
raakuudesta, jonka viime sota, n.s. »sivistyssota» levitti silmäin
eteen kaikessa inhoittavuudessaan. Niin suuri oli Euroopan henkinen
sokeus, että se kutsui Aasian ja Afrikan kansat näkemään koko sen
alastomuutta. Ne ovat sen nähneet ja tuominneet.
 »Äskeinen sota on näyttänyt nykypäiväin Eurooppaa hallitsevan
sivistyksen saatanallisuuden. Voittajat ovat rikkoneet julkisen
moraalin kaikki lait muka hyveen nimessä. Ei mitään valhetta ole
pidetty käytäntöön kelpaamattomana. Kaikkien rikosten aihe on
törkeän aineellinen … Eurooppa ei ole kristitty. Se jumaloi
Mammonaa…»

Löydätte tällaisia ajatuksia lausuttuina parikymmentä kertaa viiden

vuoden kuluessa sekä Intiassa että Japanissa. Nekin, jotka ovat liian
varovaisia sanomaan näin ääneensä, ovat tämän vakaumuksen
omistaneet ajatuksissaan. Se ei ole vuoden 1918 Pyrrhuksen-voiton
vähimmin turmiollinen seuraus. Mutta Gandhi ei ollut odottanut
vuotta 1914 nähdäkseen sivistyksen oikeat kasvot: nämä olivat
hänelle näyttäytyneet verhottomina jo noina kahtenakymmenenä
Etelä-Afrikassa vietettynä vuotena. Ja Hind Swarâjissaan vuodelta
1908 hän julistaa uudenaikaisen sivistyksen »suureksi paheeksi.»

Sivistys, sanoo Gandhi, on sitä vain nimeltä. Se on erään

hindulaisen sanontatavan mukaan »musta aikakausi, pimeyden
kausi». Se tekee aineellisesta hyvästä elämän ainoan päämäärän. Se
ei välitä yhtään sielun parhaasta. Se lumoo eurooppalaisia, alistaa ne
rahan orjiksi, tekee ne mahdottomiksi rauhaan, jopa sisäiseen
elämäänkin; se on helvetti heikoille ja työtätekeville; se uuvuttaa
kansojen elinvoiman. Tämä saatanallinen sivistys tuhoo itse itsensä.
Se on todellisempi Intian vihollinen kuin englantilaiset, jotka kukin
eriksensä eivät ole pahoja, vaan sairaita sivistyksensä takia. Gandhi
vastustaa myöskin niitä kansalaisiaan, jotka tahtoisivat karkoittaa
englantilaiset tehdäkseen Intiasta »sivistysvaltion» Euroopan malliin.
Se olisi, hän sanoo, »tiikerin luontoa ilman tiikeriä». Ei, »ainoa suuri,
todella välttämätön toimenpide on karkoittaa länsimaiden sivistys».
 Kolmea ihmisluokkaa vastaan Gandhi nousee erikoisen tuimasti
taistelemaan: ne ovat hallintoviranomaiset, lääkärit ja opettajat.

Näiden viimemainittujen vierominen on selitettävissä, koska he

ovat saaneet intialaiset unohtamaan oman kielensä ja omat
ajatuksensa; he johdattavat lapset kansalliseen alennukseen. He
vetoavat vain ymmärrykseen; he eivät tunne sydäntä; he
laiminlyövät luonteen oikean kehityksen. Vieläpä he halveksivat
käsityötäkin, vaikka on todellinen rikos opettaa yksinomaan
kirjatietoa kansakunnalle, josta 80 % on maanviljelijöitä ja 10 %
teollisuusväkeä. — Hallintoviranomaisten vaikutus on epäsiveellistä.
Oikeusistuimet Intiassa ovat brittiläisten vallan välikappaleita; ne
lietsovat eripuraisuutta intialaisten keskuuteen ja tunnettuun tapaan
ylläpitävät ja kartuttavat kaikissa maan äärissä väittelyitä ja riitoja.
Se on ihmisten huonojen vaistojen tosin taloudellisesti tuottoisaa,
mutta kehnoa hyväksikäyttämistä. — Mitä taas tulee lääkäreihin,
myöntää Gandhi, että hänen mieltänsä heidän ammattinsa ensin
kiinnitti; mutta pian hän huomasi, etteivät he olleet kunniallisia.
Lännen lääketiede huolehtii ainoastaan sairaiden ruumiillisten
kipujen huojennuksesta eikä ollenkaan pyri hävittämään sairauden
syitä, joina ovat suurimmalta osalta paheet; voipa vielä väittää, että
se auttaa paheita rehoittamaan opettamalla paheellisille ihmisille
keinoja, joiden avulla nämä voivat nauttia haluistaan niin
vaarattomasti kuin suinkin. Se siis myötävaikuttaa kansan
siveelliseen turmeltumiseen, se veltostuttaa ihmiset »mustan
noituuden»[39] resepteillä, jotka vieroittavat heidät pois ruumiin ja
hengen sankarillisesta kurista. Tälle väärälle länsimaiselle
lääketieteelle, jota Gandhi on usein kohtuuttomastikin solvaissut, hän
panee vastakohdaksi todellisen tauteja ehkäisevän lääketieteen, jolle
hän on omistanut erään pienistä kansantajuisista tutkielmistaan
nimeltä Terveyden opas, joka on kahdenkymmenen vuoden
kokemusten hedelmä. Se on yhtä paljon siveydellisyyden kuin
taudinhoito-opin tutkielma, sillä »sairaus ei ole ainoastaan
töittemme, vaan myöskin ajatustemme tulosta»; ja suhteellisesti
yksinkertaista on määrätä säännöt pahan ehkäisemiseksi, sillä
»kaikilla taudeilla on sama alkujuuri, se näet, ettemme seuraa
terveyden luonnollisia lakeja. Ruumis on Jumalan asuinsija. Se tulee
pitää puhtaana». Gandhin määräyksissä on muuten (vaikkakin ne
liian itsepäisesti kieltävät koetettujen lääkkeiden hyödyn) paljon
tervettä järkeä, mutta samalla äärimmäisen ankaria siveysopillisia
vaatimuksia.[40]

Mutta uudenaikaisen sivistyksen sydän (rauta-aika: rautasydän) on

kone. Se on hirveä epäjumala. Se meidän täytyy hylätä. Gandhin
palava halu on hävittää Intiasta uudenaikainen koneistus. Hän pitää
englantilaisten markkinainkin vallanalaista Intiaa parempana kuin
vapaata, mutta englantilaisen koneteollisuuden perinyttä Intiaa.

»Parempi on ostaa Manchesterin kankaita Intiassa kuin perustaa

Intiaan Manchesterin tehtaita. Intialainen Rockefeller ei ole
suurempiarvoinen kuin alkuperäinen amerikkalainen. Koneistus on
suuri synti, se orjuuttaa kansat… Ja raha on myrkkyä, kuten
sukupuolirikollisuuskin…»

Mutta, kysyvät uudenaikaista ajatustapaa kannattavat intialaiset,

mitä tulisi Intiasta ilman rautateitä ja raitioteitä ja suurta
teollisuuselämää? »Elihän Intia ennenkin», vastaa Gandhi.
»Vuosituhansia on Intia pysynyt järkähtämättömänä, yksin, keskellä
valtakuntien vaihtuvaa aallokkoa. Kaikki muut ovat hävinneet. Se on
saavuttanut jo vuosituhansia sitten itsehillintäkyvyn ja löytänyt tien
onneen. Sillä ei ole tässä suhteessa mitään oppimista muilta. Se ei
ole halunnut koneita eikä suuria kaupunkeja. Antiikkinen aura, rukki,
vanha omaperäinen nuorisonkasvatus ovat lujittaneet sen viisauden
ja sen hyvinvoinnin. Meidän täytyy palata takaisin vanhanaikaiseen
yksinkertaisuuteen, tietenkään ei yhdellä harppauksella, vaan
vähitellen, kärsivällisesti, jokainen näyttäen toiselleen esimerkkiä…»

Tämä on ajatuksen pohja; ja se on paljosisältöinen. Se edellyttää

edistyksen kieltämistä, melkeinpä eurooppalaisen tieteen kieltämistä.
[41] Tämä keskiaikainen usko rohkenee siis syöksyä ihmishengen
ikuista tulivuoren purkausta vastaan ja tulia pirstotuksi. Mutta
ensinnäkin on ehkä varminta sanoa, ei »ihmishengen», vaan
»eräänlaisen ihmishengen», sillä jos voi uskoa — (ja minä uskon) —
maailmankaikkeuden hengen sinfoniseen yhtenäisyyteen, niin sen
täytyy olla tehty monista eri äänistä, joilla jokaisella on aina
tehtävänsä; ja meidän nuori Läntemme ei sen rytmin tempaamana
kyllin ajattele sitä, ettei se aina ole johtanut sinfoniaa, että sen
edistyksen laki on häviämisen, vastakkaisten liikkeiden ja uudesti
kehkeytymisen alainen, että ihmiskunnan sivistyshistoria on
täsmällisemmin sanottuna sivistysten historiaa, ja jos jokaisessa
sivistyksessä toteaa edistystä (vaihtuvaa, kaoottista, rikkoutunutta,
joskus seisahtunutta), ei voi kuitenkaan vakuuttaa, että kehitys käy
toisesta suuresta sivistyksestä toiseen.

Mutta väittelemättä tässä edistyksen eurooppalaisuudesta voimme

yksinkertaisesti todeta, että Intian koko nykyinen liike käy vastoin
Gandhin hartainta tahtoa. Ei saa kuitenkaan luulla Gandhin uskon
siihen sortuvan. Tällainen luulo todistaisi huonoa orientaalisen
hengen tuntemista. Gobineau sanoo: »Aasialaiset ovat kaikissa
asioissa paljon itsenäisemmät kuin me. He odottavat vaikka
vuosisatoja, kun on pakko, eikä heidän ajatuksensa niinkään pitkän
horroksen jälkeen ole milloinkaan menettänyt tuoreuttaan enempää
kuin voimaansakaan». Vuosisadat eivät ole omiaan peloittamaan