Katajankäpyjä kutsutaan katajanmarjoiksi

Kataja on maailman laajimmalle levinnyt havupuu ja yksi Suomen yleisimmistä pensaslajeista. Useimmat metsässä alikasvoksena kasvavat katajat ovatkin epämääräisen pensasmaisia, siellä ne eivät edes marjo. Kataja tarvitsee valoisan avaran kasvuympäristön; niinpä katajan taimia ilmestyy nopeasti alueille, joista varjostavat puut on kaadettu pois. Erityisesti karjan laiduntamille luonnonalueille on syntynyt komeita katajaketoja, sellaisia olenkin nähnyt.

 

Katajalla on kaksi alalajia: metsäkataja ja lapinkataja. Katajan kasvutapa vaihtelee aivan matalasta, mattomaisesta muodosta tiheään pensaaseen ja jopa yksirunkoiseen puuhun. Sen äärimuotoja ovat merenrantojen mattomaiset, maanmyötäiset katajat ja toisaalta kapean pilarimaiset ja usein selvästi puumaiset katajat. Metsäkataja kasvaa koko maassa, Lapissa harvinaisena.

 

Metsäkatajan pohjoinen alalaji on lapinkataja. Saariston kallioita matalina peittävät metsäkatajat muistuttavat matalakasvuista lapinkatajaa. Joskus tunturiseutujen ja ulkosaariston katajat ovat aivan patjamaisia, maan pintaa vasten painautuneita. Suureksi osaksi vaihtelu on perinnöllistä, tosin tunturiseutujen katajaa on joskus pidetty omana lajinaan. Kataja on maamme ainoa luonnonvarainen sypressikasvi.

 

Kataja kasvaa parhaiten Etelä-Suomen runsasravinteisillä kasvupaikoilla, joilla se saa puumaisen muodon. Kataja oli rauhoitettu vuoteen 2006 asti. Nyt rauhoituksen piirissä ovat vain Ahvenenmaan yli kuusimetriset pylväsmaiset katajat. Ne ovat samaa lajia pensasmaisesti kasvavien katajien kanssa. Elossa olevista katajista tiettävästi pisin on Vihdin Tervalammilla kasvava, jolla on pituutta 15,4 m ja jonka rungonympärys on 91 cm. Pihassamme on useitakin katajia, on myös pystykatajia, joista pisimmäksi venynyt on seitsenmetrinen.

 

Koska kataja on havupuu, sen siemenet kypsyvät kolmesta mehevästä käpysuomusta muodostuneen rakenteen sisällä. Kävyt eivät ole siis marjoja, vaikka niitä yleisesti kutsutaankin marjoiksi.

 

Kataja on kaksikotinen, sen naaras- ja koiraskävyt ovat eri puuyksilöissä. Touko-kesäkuussa kypsyvät koiraskävyt ovat kellertäviä, ja niistä irtoava siitepöly on niin runsasta, että sen voi nähdä pölypilvenä ilmassa. Koiraskatajat ovat usein pystykasvuisia, jotta siitepöly leviää tuulen avulla mahdollisimman laajalle ja tavoittaa matalammat naaraskasvit. Entisaikaan siitepölyn vapautumista on seurattu tarkkaan, sillä silloin on sopiva ajankohta aloittaa kylvötyöt.

 

Hedelmöityneiden emikukkien kehitys on vielä hitaampaa kuin männyn käpyjen kehitys. Ensimmäisenä kesänä marjakäpy kasvaa vain nuppineulanpään kokoiseksi. Toisena kesänä se kasvaa täysikokoiseksi, mutta kypsyy ja muuttuu vasta kolmantena kesänään siniseksi sekä lopulta miltei mustaksi. Etelä-Suomessa kypsyvät parhaat katajien käpysadot.

 

Katajaa on kunnioitettu monissa kulttuureissa pyhänä, ja sen on koettu suojaavan pahoilta hengiltä. Muinaiset kansat ovat olleet viisaita, sillä katajalta löytyy tutkitusti suojaa epätoivottuihin näkymättömiin olomuotoihin, kuten moniin viruksiin ja bakteereihin. Virossa tunnetaan sanonta ”katajanmarjan sisällä on yhdeksän lääkäriä”. Erityisesti katajan marjoista, mutta myös versoista ja kuoresta valmistettuja rohtoja on käytetty satojen vuosien ajan kaikenlaisiin vaivoihin.

 

FT, kasvitieteen professori Sinikka Piipon mukaan katajanmarjoja syömällä on torjuttu muun muassa reumatismia ja keripukkia, hoidettu vatsakipuja, ummetusta ja virtsatievaivoja. Marjat sisältävät runsaasti hartsiaineita, joten päivässä suositellaan syötäväksi vain 4 – 8 marjaa. Katajanmarjoista tehdyllä salvalla ja uutteella on esimerkiksi hoidettu kolottavia lihaksia ja käärmeenpuremia, häädetty sisälmysloisia ja parannettu jopa syöpiä. 

 

Katajanmarjaviinalla on torjuttu myös koleraa ja ruttoa. Katajanmarjoilla on siis pitkä historia sekä mausteena että rohdoskasvina, ja niillä on useita mahdollisia terveysvaikutuksia. Vaikka perinteinen käyttö viittaa moniin hyötyihin, tieteellinen näyttö niiden tehosta vaihtelee.

 

Katajan marjat ovat edelleen tärkeä ja keskeinen raaka-aine muun muassa ginin valmistuksessa. Tunnettu katajan käyttömuoto on myös sen vihreiden versojen käyttö kalan savustuksessa, jossa ne antavat kalalle oman pikantin arominsa. Maustekäytössä kuivattuja käpyjä voi käyttää pippurin tapaan antamaan makua, hirvipaistiin ja muihin riistaruokiin ne tuovat mielestäni erinomaisen metsän maun. Marjojen kerääminen lukeutuu jokaisenoikeuksiin, kunhan noukkii marjat puuta vahingoittamatta. Paras keruuaika on syksyllä syys-lokakuussa.

Katajan tunnistettava, voimakas tuoksu johtuu puusolujen sisältämistä öljyistä. Ne taas suojaavat puuta erilaisilta tuhohyönteisiltä sekä lahoamiselta. Katajan kolmionmuotoisissa neulasissa ja puuaineksessa on antiseptisiä aineita.

 

Katajan oksia polttamalla onkin ennen aikaan puhdistettu ja desinfioitu huoneilmaa kulkutautien ja synnytysten aikana. Ruton levittyä Suomeen vuonna 1710 taudin saastuttamalta alueelta tullut posti piti savustaa joko katajan, koiruohon tai rikin savussa ja kastaa tämän jälkeen vielä etikkaan. Katajan oksia voidaan polttaa sisällä huoneissa esimerkiksi ummehtuneen hajun poistamiseksi.

 

Katajankäpyä peittää ultraviolettisäteilyä heijastava vahapinta, minkä ansiosta linnut löytävät niitä helposti ravinnokseen. Etenkin rastaat ja tilhet napsivat katajankäpyjä ja levittävät näin kasvia uusille kasvupaikolle, niitä syövät myös kanalinnut ja taviokuurna sekä punatulkku. Nisäkkäistä ainakin hirvi, valkohäntäkauris sekä jänis käyttävät katajanoksia ravinnokseen. Orava on nähty joskus kiskomassa katajan kuorta, josta se pyörittää pallon ja kuljettaa pesänsä pehmusteeksi.

 

Katajan siirto luonnosta puutarhaan ei hevin onnistu. Parhaiten katajan saa kotiutettua kylvämällä.

 

Maahan kaatunutta katajan runkoa kirjavoi lahottava orvakkalaji, katajanahakka. Pihamme laidalla yhdessä katajassa oli orapihlajankatajan ruostesienitautia, joka lopulta kellastutti neulaset.

Lapinkataja

 

Katajan pohjoinen alalaji, lapinkataja voi saavuttaa tuhannen vuoden iän. Tunturin karuissa oloissa kataja kasvaa hitaasti, ja tällainen vajaan metrin korkuinen paksurunkoinen kääpiökataja voi olla satojen vuosien ikäinen. Vanhin tunnettu kataja on löydetty Lemmenjoen kansallispuistosta, sillä on ikää peräti 1070 vuotta.

 

Tiheäneulasinen lapinkataja kasvaa matalan pöytämäisenä ja jää usein alle metrin korkuiseksi. Se on Lapin tunteilla yleinen, mutta harvinaistuu etelää kohti eikä kasva lainkaan Kainuun eteläpuolella.

”Seuraa sitä,
mikä vahvistuu
hiljaisuudessa”.
Kuiskasi puu ja kuunteli,
miten solut hengittivät.
Susanna Jussila

Lähteet: Hanna Kuusisalo, Anna 27.10.2023; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 2/2025; Kari Järventausta, Suomen luonnonsuojeluliitto, Pirkanmaa 9.10.2019; Luonnonyrtit.fi; LuontoPortti; Metsähallitus; Seppo Vuokko, Sypressikasvit. Suomen Luonto. Kasvit; Sinikka Piippo, Elinvoimaa puista; Suomen Lajitietokeskus; Timo Nieminen, Apu-lehti 26.12.2017; Susanna Jussila, hidastaelamaa.fi.

LUE LISÄÄ

Metsähiiri, pieni nappisilmä

Metsähiiri suurine silmineen ja valkeine vatsoineen on viehättävän näköinen pikkueläin. Suuret silmät viittaavat siihen, että laji on liikkeellä hämärän ja pimeän aikaan. Metsähiirellä on hörökorvat ja sen häntä on kehon pituinen, kun taas kotihiirellä häntä on aina selvästi kehoa lyhyempi. 

Metsähiiri on lähisukulaistaan kotihiirtä kookkaampi. Sillä on myös melkoisen isot takajalat, mistä tulee mieleen hyppyrotta. Toisin kuin nuorilla rotilla, metsähiiren valkea vatsapuoli rajoittuu jyrkästi harmaanruskeaan selkäpuoleen. Metsähiirellä on suuri äänikirjo, monet äänet ovat taajuudeltaan ihmisen kuuloalueen ulkopuolella. Metsähiiren elinikä on yhdestä vuodesta puoleentoista.

Sympaattinen metsähiiri on päässyt myös hahmoksi norjalaisen Thorbjørn Egnerin satuun Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä. Satuklassikko kertoo Hyppelihiiren, Martti Metsähiiren, leipurimestari Jänöliinin ja heidän eläinystäviensä elämästä Myökki-Pyökki-metsässä.

Ulla Köhleriltä on ilmestynyt 2021 Metsähiiri Apodemus.

Lauri Pohjanpään runo Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri (Aisopoksen tarinan pohjalta) ilmestyi ensimmäisen kerran Pohjanpään yhdeksännessä runokokoelmassa Sininen hämärä. Olisikohan runon maalaishiiri metsähiiri ja kaupunkilaishiiri kotihiiri?

Minulla on kotikirjastossa Anne MacKien Kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri -niminen pienoissatukirja, jossa kaverukset vierailevat toistensa kodeissa. Nämä seikkailijat on tunnistettavissa väritystä myöten metsähiireksi ja kotihiireksi.

Metsähiiri esiintyy Etelä-Suomessa ja Keski-Suomessa Vaasan korkeudelle asti. 2020-luvulla metsähiirihavaintoja on Laji.fi-tietokantaan ilmoitettu muun muassa Seinäjoelta ja Pietarsaaresta. Kukaan ei taida tietää, onko niitä jo Kainuussa tai Lapissa. Entä onko kotihiiri hävinnyt sieltä, minne metsähiiri on saapunut? Metsähiiren sisarlajit pikkumetsähiiri ja idänmetsähiiri ovat ilmeisesti tuloillaan Suomeen. Kerro metsähiirihavainnoistasi: suomenluonto.fi/metsahiirikysely.

Pääelinympäristöjä ovat metsät ja metsänreunat. Metsähiirtä tavataan sekä lehti- että havumetsissä etenkin viljelymaiden läheisyydessä sekä puutarhoissa. Sen elinpiiri on keskimäärin 2000 m², mutta ympäristöllä ja ruoan saatavuudella on suuri vaikutus alueen kokoon. Tiheimmillään yhdellä hehtaarilla voi elää sata metsähiirtä.

Metsähiiren lisääntyminen painottuu loppukesään, se on moniavioinen. Kolmen viikon kantoajan jälkeen yksinhuoltajanaaras synnyttää tavallisimmin 4 – 8 poikasta. Emohiiri imettää niitä mättään uumeniin pehmustetussa heinäpesässään toiset kolme viikkoa ja synnyttää taas seuraavan katraan.

Sanotaan, että metsähiiri on kaunis, mutta pahatapainen. Somasta ulkonäöstään huolimatta se on kiusallinen kuokkavieras tunkeutuessaan rakennuksiin. Se on yleinen ja kaiken kaikkiaan tyypillisempi ihmisten asunnoissa kuin kotihiiri.

Metsähiiri on aktiivinen kaikkina vuodenaikoina. Kesäkauden se viettää ulkosalla. Myöhäissyksyllä metsähiirikanta on runsaimmillaan. Metsähiiri voi muutamassa vuorokaudessa vaeltaa yli kilometrin taipaleen, kun sillä on tavoitteena löytää suojaisa asuinympäristö, joka tarjoaa myös ravinnon. Syksyllä talviasuntoa etsivät metsähiiret voivat myös kiipeillä puihin majoittuakseen luonnonkoloihin tai linnunpönttöihin.

Useimmiten asumiskohteeksi löytyy ulko- tai asuinrakennus, myös autioiksi jääneet kesämökit ovat mieleisiä paikkoja. Hiiriä voi vilahdella kellarissa, keittiökomerossa ja tapetin takana, jopa sisäkatolta kuuluu rapinaa varsinkin vanhoissa taloissa. Pakkasten tultua hiiret voivat siirtyvät rapistelemaan paitsi ullakolle, myös seinien väliin, jolloin lämmöneristeet saavat kyytiä.

Otukset varastavat pehmikettä lepopesäänsä, ja niillä on tapana kerätä myös isoja ruokavarastoja. Metsähiiri syö monenlaista vaihtelevaa kasvi- ja eläinravintoa: siemeniä, viljaa, kasvinvarsia, kukkia, marjoja, hedelmiä, pähkinöitä, hyönteisiä ja muita selkärangattomia. Sellaisia siemenkätköjä voi löytyä myös tyhjillään olleista kesämökeistä.

Koska metsähiiri kiipeilee erittäin ketterästi, se pääsee sisälle taloihin ja mökkeihin muun muassa tuuletusaukkojen kautta. Hiirten kulkureittien tukkimiseksi rakoon kannattaa asentaa 5–7 millimetrin rautalankaverkko. Näin tuuletus toimii, mutta hiiret, metsämyyrät ja oravat pysyvät ulkona.

Lintuharrastajille metsähiiri on hyvänpäiväntuttu. Olen kuvannut metsähiiriä lintujen ruokintapaikalla. Vaikka metsähiiri on yöeläin, se näyttäytyy joskus päivänvalossa. Silloin se yleensä vilahtaa kolosta koloon mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti. Herkät aistit ja nopeat liikkeet ovat pikkunisäkkäille elinehto, sillä ne ovat alituisessa vaarassa jäädä kissojen, kettujen ja pöllöjen saaliiksi.

Hiiret eivät levitä myyräkuumetta, vaan sen aiheuttaman Puumala-viruksen kantajia ovat metsämyyrät.

Tunnista lumijäljet: Metsähiiri vai rotta? Jälkien erottaminen on usein vaikeaa. Vertaile lumijälkiä ja opi tärkeimmät tuntomerkit! Jalanjälkien välissä voi näkyä hännän piirtämä viiru. Tunnista lumijäljet: Metsähiiri vai rotta?

Myyrän ja hiiren erottaminen on oikeastaan melko helppoa. Siihen auttaa muistisääntö: metsämyyrän häntä on korkeintaan puolet sen ruumiin pituudesta. Hiiren häntä on puolestaan sen ruumiin mittainen. Lisäksi metsämyyrällä on pienehköt korvat, metsähiirellä isot korvat.

Illalla se ilmestyi takan takaa,
pienen pieni metsähiiri.
Tuli tupaan katsomaan,
Oisko ruokaa hälle,
pienoiselle ystävälle.
Ei ollut tuvassa ruokaa,
ei juomaa,
ei edes pientä juuston palaa.
Pettyneenä hiiri hiipi
kaapin taa,
miettimään,
miten päästä ulos tästä,
pahaisesta pälkähästä.
Kuinka ollakaan!
Hiiri ulos livahti
siimahäntä heilahti.
Kotikoloon nukkumaan,
havun päälle uinumaan.
Mikä onkaan opetus tään
lorun pienen lystikkään,
Kannata ei hötkyillä,
hiiri käytti älyään.
Anneli

Lähteet: Anna Helakallio, Me Naiset 14.8.2023; Anna Tuominen, Tunnista lumijäljet: Metsähiiri vai rotta? Suomen luonto 17.3.2021; Anne MacKie, englanninkielinen lyhennetty teos Kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri, jonka suomenkielinen käännös on T. Puumalaisen, Kuvittaja Ken McKie; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Asko Kaikusalo, Jyrsijät. Metsähiiri ja peltohiiri. Suomen luonto. Eläimet; Koulukino. Oppimateriaalit 2025; Juho Rahkonen, Apu-lehti, Ihmeellinen luonto 23.9.2023; Laji.fi; Lasse J. Laine, Suomen luonto; LuontoPortti; Risto Sulkava, Suomen Luonto 1/2025; Lauri Pohjanpään runokokoelmasta Sininen hämärä runo Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri; Thorbjørn Egnerin satu Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä; Ulla Köhler, Metsähiiri Apodemus; Anneli, Metsähiiri seikkailee. ET 1.3.2014.

LUE LISÄÄ

72 Kou -kalenteri, maaliskuu

Japanilainen 72 Kou -kalenteri on perinteinen aikajärjestelmä, shichijuu ni kou. Järjestelmä jakaa vuoden 72:een noin viisi päivää kestävään mikrovuodenaikaan nimeltään kou. Nämä lyhyet kou-ajanjaksot perustuvat tarkkoihin luonnonhavaintoihin, esimerkiksi kirsikoista tulevaa tuoksuun.

 

Kalenteri auttaa havaitsemaan luonnossa tapahtuvia muutoksia ja elämään niiden rytmissä. Se on käytössä Japanissa edelleen perinteisessä maanviljelyssä ja luonnon tarkkailussa, mutta se antaa vaikutteita myös nykyajan kulttuurin, kuten teeseremonioihin ja kunkin kauden ruokaan.

 

Japanin 72 vuodenaika -kalenteri perustuu Kiinasta 2000 eaa peräisin olevaan kuu-aurinkokalenteriin, jota Japanissa on alettu soveltaa noin 700-luvulla.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen toimitus teki Suomen oloihin sovelletun version 72 Kou -tyyppisestä kalenterista. Asiantuntija-apuna olivat Luonnontieteellisestä keskusmuseo Luomuksesta eläintieteen yksikön biologit Ronja Saarinen ja Valeria Valanne.

Suomessa on nyt neljän vuodenajan rinnalla 72 mikrovuodenaikaa, jotka muodostavat kuusi päävuodenaikaa: Hiljaisuus, Herääminen, Kuhina, Kukoistus, Täyttymys ja Laskeutuminen.

 

Hiljaisuus kestää joulukuun alusta tammikuun loppuun. Herääminen sijoittuu helmi-maaliskuuhun. Kuhina alkaa huhtikuussa ja päättyy toukokuun lopussa. Kukoistus kestää kesäkuun alusta heinäkuun loppuun. Täyttymys käsittää elo- ja syyskuun. Laskeutuminen alkaa lokakuun alussa ja päättyy marraskuun lopussa.

Vuoden mittaan esittelen kunkin mikrovuodenajan tärkeimmät päivät. Vuodet ovat erilaisia ja eri vuosina asiat tapahtuvat hieman eri aikoina. Sen lisäksi Suomi on pitkä maa. Siksi kalenteriin on jätetty tapahtumien kodalle pientä liikkumavaraa.

Hiljaisuus (joulukuu – tammikuu) on esitelty 25.1. ja heräämisen ensimmäinen kuukausi (helmikuu) 8.2.

 
Herääminen helmi-maaliskuu
Maaliskuu

 

Kiuru eli leivonen
Kiuru on kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Lämpimät lounaisvirtaukset tuovat yksittäisiä kiuruja Suomeen joskus jopa tammikuun puolella, mutta yleensä lajin muutto alkaa helmi–maaliskuun vaihteessa Länsi-Euroopan talvehtimisalueilta.

 

Kiuru on erinomainen kevään edistymisen mittari siksikin, että niitä jää talveksi Suomeen erittäin vähän ja lumesta vapautuville pelloille ilmestyvät kiurut ovat hyvin todennäköisesti vastikään kevätmuutolta saapuneita.

 

Kuovi
Kuovi on Suomen suurin kahlaajalintu, se on myös lapsuuteni lempilintu. Ensimmäiset  saapuvat Suomeen maalis-huhtikuun vaihteessa, jolloin pelloilta, soilta ja rantaniityiltä alkaa kuulua sen lajityypillinen, voimakas soidinlaulu.

 

Kuovien muutto huipentuu huhtikuun lopulla ja päättyy pari viikkoa myöhemmin. Kuovi viihtyy erityisesti Pohjanmaan peltolakeuksilla.

 

Siili
Koska siili on hyönteissyöjä, se tulee esille talvipesästään vasta, kun ravintoa on tarpeeksi saatavilla. Aikaisimmat siilit saattavat olla hereillä jo maaliskuussa, mutta yleensä niiden talvihorros päättyy huhtikuussa.

 

Siilillä ei ole ollut talvipesässään ravintoa, joten se on herätessään nälkäinen, ja silloin luonnosta pitäisi löytyä syötävää.

 

Varis
Osa variksista jää talvehtimaan Suomeen, mutta niitä myös muuttaa lokakuussa talveksi Etelä-Ruotsiin ja Pohjanmeren maihin, mistä ne palaavat maaliskuussa.

Pian muuton jälkeen varikset alkavat rakentaa pesää, jonka ne tekevät joka vuosi uudelleen, ja vanhoja pesiä hyödyntävät muut lintulajit. Variksen risupesän pesämaljassa on pehmusteina muun muassa höyheniä, karvoja, kankaanpaloja. Eteläisessä Suomessa muninta voi alkaa jo maaliskuun lopussa, mutta yleensä huhtikuussa.

Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syökse kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.
Näin kevätunelmoita urpupuun
ja lemmen haavehia hangen alta
lie nääkin nuoret laulut maaliskuun,
kun vast’ on aavistettu kevään valta.
Eino Leino

Lähteet: Animalia; BirdLife Suomi 1.3.2024; LuontoLiiton Kevätseuranta; LuontoPortti; Tiedon portailla; Vaasan kaupunki; Eino Leino, Maaliskuun lauluja, Maaliskuulla. Jouni K. Kemppainen, Helsingin Sanomien Kuukausiliite tammikuu 2025; Shichi jyu ni Kou; U.S./Japan Cultural Trade Network; Eino Leino, Maaliskuun lauluja, Maaliskuulla.

LUE LISÄÄ

Kukin eläin on saanut juuri itselleen sopivat korvat

Miten sammakko, kettu, pöllö ja kalat kuulevat? Millaiset korvat niillä on? Entä lepakolla, hiirellä, kyyllä ja jäniksellä?

Kettu

Ketulla kuulo lienee sen aisteista tarkin ja käyttökelpoisin. Talvella kettu pystyy kuulemaan lumen alla kipittävän metsämyyrän askeleet ja vaimeankin vikinän, sitten se tähtää korvakuulolta.

Kun kettu on varma myyrän sijainnista, se loikkaa korkealle ilmaan ja lyö tassunsa suoraan hangen läpi pikkujyrsijän niskaan. Ketulla on korvat aina höröllä, myös silloin kun se käpertyy lepäämään avaralle paikalle.

Metsäjänis

Jäniksellä on erinomainen kuulo, jonka avulla se voi havaita vaanivan saalistajan jo kaukaa. Sen tärkeimmät aistit ovat paetessakin kuulo ja näkö. Jänis voi kääntää korvansa kuuntelemaan eri suuntia.

Ruokaillessaan jänis pitää korvansa matalana vain muutaman hetken ottaessaan ruokapalan suuhunsa, mutta jo pureskeluvaiheessa korvat ovat koko ajan pystyssä ja ympäristö tarkan silmälläpidon alaisena.

Metsähiiri

Hiiren läpikuultavan ohuet korvat kääntyilevät joka suuntaan. Hiiri ei kuule matalia ääniä, niinpä miehen puhe, koiran haukkuminen ja auton moottorin hurina ovat sen kuuloalueen ulkopuolella. Sen sijaan hiiri kuulee juuri ja juuri lapsen tai korkeaäänisen naisen puheen. Se kuitenkin aistii ihmisen kuuloalueen ulkopuolella olevia korkeita ääniä eli ultraääniä.

Lepakko

Hyönteisiä syövä lepakko suunnistaa pimeässä kaikuluotaamalla. Se päästää tarkasti ajoitetun sarjan huutoja ja muodostaa kolmiulotteisen kuvan maailmasta kuuntelemalla kaikuja. Lepakko ikään kuin näkee korvillaan. Sen kuuloaisti on kaksijakoinen: lepakko on herkkä toisaalta matalille ympäristön äänille – kuten eläinten liikkeistä kuuluvalle rapinalle – ja toisaalta omille korkeille kaikuluotausäänilleen.

Varpuspöllö

Pöllön korva-aukot ovat suoraan silmien takana pään sivuilla. Ne ovat valtavan suuret ja sijaitsevat keskenään eri korkeudella. Lennossa alempi korva – usein linnun vasen korva – kuuntelee maan pinnalta kuuluvia ääniä ja ylempi taivaalta kuuluvia.

Koska korvat ovat eri tasossa, pöllö pystyy paikantamaan lumen alla liikkuvan pikkunisäkkään tarkasti ja iskemään saaliiseen jopa lumihangen läpi. Tästä poikkeuksellisesta kyvystä tulee sanonta, että pöllöt näkevät korvillaan. Herkkyydeltäänkin pöllöjen korvat kuulevat ihmiskorvia paremmin.

Ruskosammakko

Sammakolla on selvästi näkyvät korvat: pyöreä tärykalvo on suoraan eläimen ohimon pinnalla. Useimpien sammakkolajien korva on erikoistunut aistimaan nimenomaan niitä äänenkorkeuksia, joilla lajitoverit ääntelevät.

Sen sijaan muut ympäristön äänet eivät ilmeisesti ole niille kovin tärkeitä. Sammakko kuulee kahdenlaisia ääniä: ilmassa kulkevia korkeita ääniä korvallaan ja maata pitkin kulkevia värähtelynä ruumiinsa läpi.

Kenttäkyy

Kyyllä ei ole lainkaan ulkoisia korvia, tärykalvoa tai korvakäytävää. Käärmeen korvat eivät ole alkeelliset vaan surkastuneet. Matelijoiden kuuloaisti on heikonlainen, mutta olemattomista korvistaan huolimatta käärmeet eivät sittenkään ole aivan kuuroja. Se paljastui vuonna 2023 julkaistusta tutkimuksesta, jossa erilaisille australialaisille käärmeille oli soitettu nauhoitettua musiikkia. Kovaan ääneen puhuminen voi siis sittenkin olla hyvä keino karkottaa kyitä jo matkan päästä!

Lahna

Kalojen äänimaailma on paljon ”matalammalla tasolla” kuin nisäkkäiden ja lintujen. Lähes kaikki kalat kuulevat ääniä joko sisäkorvalla tai kylkiviiva-aistin avulla. Kalalla uimarakko liittyy oleellisesti sisäkorvaan, sillä se vahvistaa kuuloa.

Eri kalalajeilla on erilainen kuuloaisti. Erityisen huono kuulija on kampela, myös lohi on kohtuullisen huono. Kuha puolestaan kuulee kohtuullisesti. Ahvenen kuuloalue loppuu samoille tienoille, kuin hiiren vasta alkaa. Kultakala on hyvä kuulija. Parhaat kuulijat ovat särki, silakka ja silli. Ne pystyvät kuulemaan melko korkeitakin ääniä, samoin ne aistivat kauempaa kantautuvia ja vaimeampia ääniä kuin ahvenet ja lohet.

Ahven

Kalojen on todettu häiriytyvän ihmisten aiheuttamista äänistä. Varsinkin veden alla äänet kantautuvat hyvin ja paikoitellen melu voi olla voimakasta. Laivat, öljy- ja kaasuputket, kaikuluotaimet ja muut ihmisten tekemät kojeet tuottavat merellä runsaasti äänisaastetta. 

Jänöjussi puputti,
juu, juu, juputti.
Suu supussa suputti,
korvat hupussa huputti.
Silmät ristissä ripitti,
pakoon juosta kipitti.
Kirsi Kunnas

Lähteet: Dikseli.fi 13.9.2022; Erkki Pulliainen, Kettu. Suomen nisäkkäät, Suomen eläimet; Hiiret.fi. Terveys; kaikkielaimet.fi. Eläinmaailman kuriositeetit 28.10.2021; Lauri Koli, Suomen eläimet, Lajin kuvaukset. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat; LuontoPortti Verkkolehti 10.6.2010 Kalat kategoria; Luontosivusto. Metsäjänis; Maija Karala, Tiede Luonto 8/2024; Martti Aarnio, Metsäjänis. Suomen nisäkkäät, Suomen eläimet; Minna Pyykön maailma 5.11.2023 Yle Areena/Luke, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Teppo Vehanen; Mirva Uotila, Suomen Luonto 29.10.2015; oph.fi, biologia 7 – 9; Otso Karhu, Vesa Marttinen, Yle.fi 28.4.2022; Pentti Koskela, Sammakkoeläimet. Suomen eläimet, Lajin kuvaukset. Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat; Pertti Viitanen, Matelijat. Suomen eläimet, Lajin kuvaukset. Kalat, sammakkoeläimet, matelijat; Reetta Vairimaa, Helsingin yliopisto, Yliopistolehti 6.11.2020; Regina Bailey, eferrit.com, Sammakko-anatomia; Salla Hongisto, Yle.fi 7.4.2015; sammakkolampi.net; Turun Sanomat, Teemat 7.9.2010; Tutkija Teppo Vehanen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos; Wikipedia; Kirsi Kunnas.

LUE LISÄÄ

Talventörröttäjät levittävät elämää eteenpäin

Talvi muuttaa maiseman hiljaiseksi ja valkeaksi, paikoin myös karuksi, mutta talventörröttäjät tuovat siihen eloa. Tämä hauska nimi viittaa kasveihin, jotka säilyvät kuivuneina pystyssä pitkälle syksyyn ja talveen. Niiden varret ja siemenkodat kestävät talven ankarat olosuhteet. Kuivien kasvien ontot varret ja siemenkodat tarjoavat suojapaikkoja kimalaiskuningattarille ja monille muille hyönteisille.

 

Talventörröttäjien tunnistaminen on ihan oma lukunsa verrattuna kesäiseen kasviretkeilyyn. Tunnistatko sinä törröttäjiä?

 

Maitohorsma
Talventörröttäjille pystyyn kuivuminen on lisääntymisstrategia. Usein siemenet pysyvät kodassaan niin tiukassa suojassa, että vasta navakka tuuli irrottaa ne liikkeelle.

Kovapintainen hanki on erinomainen alusta, jota pitkin siemenet voivat viilettää viiman mukana.

 

Pikkulaukku
Osa kasveista leviää nimenomaan tuulen avulla, ja korkeiden törröttäjien siemeniin tuuli tarttuukin hyvin; luhtakuusion kodat toimivat siemeniä viskovina purjeina. Kun kasvit varistavat siemeniään hangelle, myös kevättalven sulamisvedet kuljettavat niitä kauas uusille kasvupaikoille.

 

Luhtakuusio
Monet talventörröttäjistä ovat sitkeitä rikkaruohoja ja kasvavat kesantomailla, ranta-alueilla ja pellonpientareilla. Ruohovartisia talvisiementäjiä meillä lienee lähes parisataa lajia, esimerkiksi järviruoko, mesiangervo, kultapiisku ja sarjakeltano sekä naamakukkaiskasvit, risti- ja mykerökukkaiset, samoin ruusu- ja kohokkikasvit. Heinistä tavallisia ovat ahde- ja nurmilauha sekä hietakastikka.

 

Seittitakiainen
Käsite talventörröttäjä ja talvisiementäjä ovat hieman epämääräisiä, sillä riippuu myös sää- ja lumioloista, ulottuuko kasvi niin korkealle, että pystyy karistamaan siemenensä lumen päälle.

Talvella siementäviä rikkakasveja ovat muun muassa jauhosavikka, juolavehnä, nokkonen, piharatamo, marunat, siankärsämö, takiaiset, ohdakkeet, valvatit ja pujo. Monelle tuttuja talvisiementäjiä ovat myös pietaryrtti, koiranputki ja osmankäämi.

 

Seittitakiaisella on oma talvisiemennyskeinonsa: sen pallomaiset kuivuneet mykeröt tarttuvat koukuillaan eläinten turkkiin, jolloin ne voivat kulkeutua hyvinkin kauas.

 

Varjolilja
Puutarhakasveista monien loppukesän ja syksyn tanakkavartisten kukkijoiden sekä kookkaiden perennojen ja koristeheinien törröttämään jättäminen on ekoteko. Se tukee luonnon monimuotoisuutta ja tarjoaa iloa silmälle. Törröttäjät myös sitovat maaperää ja ehkäisevät eroosiota, erityisesti avoimilla alueilla.

 

Paju
Talventörröttäjillä tallella olevat siemenet ovat tärkeä ravinnonlähde tikleille, hempoille, viherpeipoille ja muille siemensyöjille. Ruokailevien lintujen ja eläinten mukana siemeniä myös kulkeutuu uusille kasvupaikoille. Osittain talvella siementäviä ovat kanerva, puolukka ja karpalo. Puista ja pensaista siementävät ainakin osaksi talvella kuusi, mänty, leppälajit, raita (paju), pihlaja, ruusulajit ja kataja.

Talvipäivän haalea valo, kaikki ympärillä uinuu.
Luonto ottaa hengähdystauon,
ja me ihaillemme sen kauneutta.
muistovarssy

Lähteet: Anna Aho, Piha ja puutarha 23.1.2018; Anna Tuominen, Suomen Luonto 1.3.2020; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 14.2.2024; Juha Lakaniemi, LuontoPortti; Jukka Ranta, Suomenojan luonto; Mikko Puttonen, Tiede Luonto 1/2025; Oulun yliopisto. Pohjoisen luontomme talvi; muistovarssy.com, ihana-talvi-runo.

 
Talventörröttäjät 15.3.2016 edellinen bloginpostaukseni

LUE LISÄÄ