Tästä tuherruksesta tuli tavallaan tahattoman herkkä: aikuisen naisen peilintuijotteluhetki ilman tavallista ulkokuorta. Yleensä suora nappirivi mytyssä pyykkikorissa.
"Miksi minä teen tämän itselleni?"
Koska kyllä Vilijonkka tietää ettei kukaan muu kuin hän vahtaa soveliaisuussääntöjä ja selaa tapakoulutusoppaita. Hienostelu on vain omaksi iloksi, mutta ei hän siitä itsekään nauti. Hän katsoo muita laaksolaisia kuononvartta pitkin, mutta kukaan ei katso häntä ylöspäin. Ei ole seurapiiriä johon kuulua.
Vilijonkka siis siivoaa, laittautuu ja ährääntyy vain omaksi harmikseen. Hän ei niinkään pidä siisteydestä, vaan kammoaa epäjärjestystä. Elämä määräytyy negaatioiden kautta: On tärkeää että ei ole sekaista, että ei käyttäydy huonosti, että ei näytä homssuiselta. On vain mielipahan välttelyä, ei ilon tavoittelua. Ja tämä sama asenne siirretään lapsiin, joista on määrä saada samanlaisia hyvän kodin kasvatteja.
Rouva Vilijonkka on velvollisuuksiensa vanki, joka haluaa noudattaa yksin itse vahtimiaan sääntöjä, kärsien. Hän haluaa kuvitella että kunnollisuudesta on jokin palkkio, mutta ei ehkä usko tätä itsekään enää.
On siis miukumauku misseraukka, vaikka kova ulkokuori ei näytä tätä niin pinnalle.