Burn out työn takia, ero pitkäaikaisesta kumppanista ja mielessä myllertävät lapsuuden kovat kokemukset... Dokumentaristi Sami Kieksi oli 25-vuotias, kun kaikki tuntui kaatuvan päälle ja hän päätti hetken päähänpistosta jättää vanhan elämän taakseen.
Kieksi muutti tutuista ympyröistä Tampereelta Lappeenrantaan. Hän ei tuntenut sieltä juuri ketään, mutta yllättäen monet tunnistivat hänet sosiaalisesta mediasta. Kieksi oli ollut aktiivisesti mukana Ylilauta-foorumin toiminnassa ja perustanut suositun 3AM-nimellä kulkevan Facebook-yhteisön, jossa oli parhaimmillaan noin 74 000 jäsentä.
Baarista löytyi melkein aina joku, joka tarjosi tai jolle voi tarjota. Hän alkoi viettää yhä enemmän aikaa uusien tuttavuuksien kanssa ja järjestää livemiittejä eli tapaamisia 3AM-yhteisön jäsenille ja Ylilaudan käyttäjille ympäri Suomea.
– Luulin, että minulla meni tosi hyvin, sillä minulla oli niin paljon ihmisiä ympärilläni. Ja haalin niitä koko ajan lisää.
Kaikki ei ollut kuitenkaan hyvin. Epämääräinen paha olo piti Kieksin pakonomaisesti liikkeellä koko ajan. Myös vuorokausirytmi oli päälaellaan: hän nukkui päivät ja juhli yöt. Syöminenkin oli mitä sattui.
– Jälkikäteen on helppo nähdä, että olin tosi yksinäinen. Minusta tuntui, ettei minulla ollut yhtään luotettavaa ja läheistä ihmissuhdetta.
Sami Kieksi ei kuitenkaan tunnistanut silloin omaa yksinäisyyttään. Se ei ole mikään ihme, sillä yksinäisyyden kokemusta ja tunnetta on joskus vaikea sanallistaa. Sen hän huomasi tehdessään uusinta dokumenttisarjaansa yksinäisyydestä.
– Moni sarjan päähenkilöistä sanoi, että yksinäisyyden tunnetta on tosi vaikea kuvailla.
Jälkikäteen on helppo nähdä, että olin tosi yksinäinen.
Sami Kieksi
Yksinäisyys sai Kieksin tuntemaan itsensä arvottomaksi ja häntä vaivasi jatkuva rauhattomuus. Omaa itseä oli vaikea rakastaa. Ihmisjoukko ympärillä ei tuonut helpotusta Kieksin oloon.
– Sitä alkoi ajatella, että on aivan yksin koko maailmassa, vaikka ympärillä oli paljon porukkaa.
Käänne parempaan suuntaan alkoi, kun hän palasi takaisin Tampereelle tuttuihin ympyröihin, aloitti kuntoilun ja pääsi jälleen työnsyrjään kiinni. Arjen rytmi palautui normaalimmaksi.
Yksinäisyydestä puhuminen hävettää
Sami Kieksi on tehnyt dokumentteja monista vaikeista aiheista, kuten nuorten syrjään jäämisestä, koulukiusaamisesta ja peliriipppuvuudesta. Hän ajatteli, että yksinäisyyttä käsittelevään sarjaan löytyisi helposti ihmisiä jotka haluaisivat kertoa kokemuksistaan, sillä onhan kyse niin yleisestä ilmiöstä.
– Mutta tähän Some Deep Story -kauteen oli lopulta vaikeaa löytää päähenkilöitä. Sellaisia, jotka uskaltaisivat julkisesti puhua yksinäisyydestä.
Yksinäisyys on aikamoinen tabu meidän yhteiskunnassamme.
Sami Kieksi
Yksinäisyyden kokemus on hyvin yksilöllistä. Se ei riipu iästä, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta, eikä se välttämättä näy ulospäin. Esimerkiksi monet johtavissa asemissa olevat voivat kokea yksinäisyyttä jo asemansa puolesta. He ovat Samin Kieksin mielestä yhteiskunnan mallisuorittajia, joilla on ulkoiset puitteet kunnossa: on rahaa, hieno talo ja auto, kultainennoutaja ja perhe. Kukaan julkisuudessa tai johtavassa asemassa olevista ei kuitenkaan halunnut tulla omilla kasvoillaan kertomaan tuntemuksistaan.
– Eräs lääkäri esimerkiksi kertoi, ettei voi osallistua ohjelmaan, koska maineen menetyksen riski on liian iso. Yksinäisyyttä hävetään ja se on vieläkin aikamoinen tabu meidän yhteiskunnassamme.
"Jos näytetään ihmisestä vain yksi puoli, lipsutaan herkästi sosiaalipornon puolelle"
Kieksi kokee, että hänellä on vastuu päähenkilöistään. Siksi hän tekee ennen kuvauksia pitkät taustahaastattelut, joissa tutustuu henkilön menneisyyteen. Hän käy myös henkilön kanssa tarkasti läpi mitä dokumenttiin osallistuminen tarkoittaa.
– Puhelun aikana minulle yleensä selviää haastateltavan motiivi osallistua juttuun ja se, onko hän valmis dokumenttiin.
Ihmisten vointia on tärkeä arvioida myös jutun teon aikana.
– On käynyt niin, että olemme keskeyttäneet kuvaukset joinakin päivinä, jos vaikuttaa siltä, ettei päähenkilö jaksa käydä vaikeita asioita läpi.
Kun dokumenteissa käsitellään kipeitä asioita ja ihminen paljastaa sisimpänsä, häilyy ilmassa aina kysymys siitä, hyväksikäyttääkö dokumentin tekijä päähenkilöitään. Kieksiäkin on syytetty sosiaalipornosta, jossa heikko-osaisten ihmisten kohtaloista tehdään viihdettä.
– Jos kuvaisin huumeriippuvaista piikittämässä suoraan suoneen amfetamiinia ja riehumassa paskaisessa kämpässä surkeassa mielentilassa, niin minun mielestä se olisi sosiaalipornoa, koska näyttäisin ihmisestä vain tämän yhden puolen.
Olen joutunut päihteiden ja väkivallan sävyttämässä lapsuudessani todistamaan tosi ristiriitaisia asioita ihmisten käyttäytymisessä.
Sami Kieksi
Sami Kieksi ei koe tekevänsä viihdettä, vaan hän haluaa etsiä asioiden ja ilmiöiden takana olevia syy-seuraussuhteita ja näyttää ihminen arvokkaana kokonaisuutena. Miksi ihminen toimii niin kuin hän toimii? Mitkä asiat ovat johtaneet hänen nykyiseen tilanteeseensa? Omien kokemustensa takia Kieksi sanoo, että hänellä on pakonomainen tarve ymmärtää, mitkä asiat vaikuttavat ihmisen valintoihin.
– Olen joutunut päihteiden ja väkivallan sävyttämässä lapsuudessani todistamaan tosi ristiriitaisia asioita ihmisten käyttäytymisessä. En suostu uskomaan, että joku ihminen paha ja toinen taas hyvä. Siinä välissä on paljon sävyjä.
Jos linnoittaudumme muurien taakse huutelemaan toisillemme, emmekä oikeasti tiedä toistemme elämästä mitään, niin se herättää pelkoa ja epätoivoa.
Sami Kieksi
Ylipäätään Kieksin mukaan on tärkeä miettiä, kenen ääni yhteiskunnassa kuuluu. Hän kertoo jutelleensa psykoterapeuttien kanssa siitä, voiko ihmistä haastatella, jos hänellä on esimerkiksi mielenterveydellisiä haasteita.
– Eräs terapeutti sanoi, että jos ihminen saa lepositeissäkin äänestää, niin miksi hänellä ei olisi äänioikeutta mediassa.
Yksi suomalaisen yhteiskunnan isoista haasteista tulevaisuudessa on se, miten hyvin ymmärrämme toistemme todellisuuksia. Sami Kieksin mielestä dokumentit voivat auttaa meitä siinä.
– Jos linnoittaudumme muurien taakse huutelemaan toisillemme, emmekä oikeasti tiedä toistemme elämästä mitään, niin se herättää pelkoa ja epätoivoa. Epätoivoiset ihmiset voivat tehdä epätoivoisia tekoja.
Neljä erilaista tarinaa yksinäisyydestä
Lopetin itseni rakastamisen
Mircolla, 30, oli turvaton lapsuus ja nuoruus. Aikuisena hän alkoi kokea ulkopuolisuutta ja syytti äitiään kaikesta. Hän ryhtyi turruttamaan pahaa oloaan päihteillä.
Yksinäisyyden tuska ajoi tuhopolttoon
Vera Maria, 53, on transnainen Kausalasta. Hän on kärsinyt liki kymmenen vuotta yksinäisyydestä. Hätähuutona hän poltti talonsa helpottaakseen oloaan.
Sosiaaliset tilanteet ahdistavat
Vaikka Jaanalla, 27, on aviopuoliso ja ihmisiä ympärillään, hän tuntee ajoittain suurta yksinäisyyttä. Hän kokee, ettei hänen seuraansa erityisemmin kaivata.
Voisinpa ottaa jonkun kainaloon ja rakastaa!
CP-vammainen Miika, 24, elää kaksoiselämää: reaalimaailmassa hän on tietokoneen avulla puhuva datanomi, mutta verkossa hän on levy-yhtiön omistaja.
edit. Otsikkoa muutettu 7.10.