Olin ostanut maailman isoimman kukkapuskan matkalla sairaalaan. Kun pääsimme perille, tapasimme ensimmäistä kertaa naisen, jonka kohdussa lapsemme oli kasvanut. Siinä me halasimme ja itkimme – lapsemme kantaja ja minä, hetki sitten syntyneen vauvan äiti. Se oli kaunis ja tunteellinen hetki. Kaikki tuntui niin luonnolliselta.
Sijaissynnytys oli meille maailman paras asia ja mieletön mahdollisuus tehdä lapsihaaveesta totta. Kun näin vauvan ensimmäisen kerran, tuli heti tunne, että tunnemme toisemme. Sylissämme oli juuri se ihminen, joka oli meille tarkoitettu.
Ilman kohtua syntynyt
“Sinulla ei ole kohtua etkä tule koskaan saamaan biologista lasta.”
Olin 16-vuotias, kun lääkäri sanoi minulle nuo sanat. Muistan sen päivän Naistenklinikalla täydellisesti. Istuin odotushuoneessa vaaleissa shortseissa ja tummansininen huppari päälläni, maiharit jaloissa. Ympärilläni onnelliset raskaana olevat pariskunnat.
Sitten tuli minun vuoroni. Hoitohuoneessa oli ahdistava hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Tiesin, että jotain on vialla.
Diagnoosi, MRKH-syndrooma, hajotti koko sen hetkisen minuuteni. Olin ajatellut jo ihan nuoresta lähtien olevani joskus äiti ja yhtäkkiä jouduinkin kuulemaan, että olen syntynyt ilman kohtua. Se oli rankka kokemus, jonka jälkeen rakensin itseäni vuosien ajan uudelleen kuin palapeliä.
Elämän mullistava gynekologikäynti
En saa koskaan lapsia tai minusta tulee äiti adoption kautta. Niin ajattelin pitkään. Kukaan ei koskaan maininnut, että minulla voisi olla täysin toimivat munasarjat tai sijaissynnyttäminen voisi olla mahdollista.
Koin olevani vuosikausia kaikkien systeemien ulkopuolella. Sitten menin gynekologin vastaanotolle. Oli vuosi 2009.
Kyseinen lääkäri oli tehnyt aiemmin tutkimusta MRKH-syndroomaa sairastavista naisista ja heidän mahdollisuudestaan saada lapsi sijaissynnytyksellä. Luin tutkimuksen ja samoihin aikoihin selvisi, että minulla oli toimivat munasarjat ja munasolujakin hyvä määrä.
15 vuotta sen jälkeen, kun minulle oli kerrottu etten koskaan saa lapsia, sain tietää, että minulla voisi olla mahdollisuus saada biologinen lapsi.
Se oli mullistava hetki. Elämäni kääntyi hetkessä päälaelleen.
Jos olisin tiennyt tämän kaiken jo alusta alkaen, olisi minun ollut helpompi käsitellä saamani diagnoosi. Elämässä olisi ollut enemmän toiveikkuutta.
Adoptio ei ollutkaan ainoa vaihtoehto
Kerroin miehelleni jo seurustelumme alussa avoimesti syndroomastani. Minulla lapsihaave oli kulkenut mukana vahvana jo pitkään. Mieheni kypsyi ajatukseen hiljalleen.
Ajattelimme, että jos saamme lapsia, ovat he todennäköisesti hyvin erinäköisiä kuin me. Tiesimme, että adoptioprosessit ovat vaikeita ja pitkiä, mutta ajatus siitä, että voisimme antaa kodin sitä tarvitsevalle lapselle, tuntui siinä vaiheessa hyvältä, mutta myös ainoalta vaihtoehdolta.
Sitten kuulimme sijaissynnytyksestä ja ajatukset muuttuivat. Kypsyttelimme asiaa mielessä vuosia, kunnes täytimme kasan papereita ja päätimme kokeilla onneamme.
Hormonihoitoja ja odotusta
Sain hormonihoidot Suomessa yksityisellä klinikalla vaikka se ei lain mukaan olekaan sallittua. Munasolujen keräys ja koko sijaissynnytysprosessi toteutettiin ulkomailla.
Muutaman pettymyksen jälkeen alkionsiirto onnistui ja pieni aloitti kehittymisensä lainakohdussa.
Itkin onnesta, kun kuulin alkionsiirron onnistuneen. Raskauden alkuviikot olivat kuitenkin todella stressaavia, ja oikeastaan koko raskausaika oli yhtä jännittämistä.
Ultrakuvat olivat korona-aikana ainoa tapa konkretisoida raskaus. Kun saimme ultrakuvan, jossa vauvan piirteet näkyivät jo selvästi, en vielä siinäkään vaiheessa uskaltanut ajatella, että meistä todella tulee vanhempia. Ehkä halusin suojella itseäni. Ajatus omasta lapsesta tuntui mahdottomalta siihen asti, kunnes hänet tuotiin syliini.
Loputonta onnea ja hermoja kiristävää paperisotaa
Olimme lapsemme syntymäkaupungissa jo lähes kuukauden ennen laskettua aikaa. Lopulta vauva päätti tulla maailmaan neljä päivää etuajassa, mutta niin kiireellä, että emme kuitenkaan ehtineet mukaan synnytykseen.
Olin ajatellut, että kun näen lapseni ensimmäisen kerran, en pysty kuin itkemään. Yhtäkkiä en itkenytkään vaan tunsin rauhan. Saimme syliimme ihmisen, jota olimme toivoneet ja joka tuntui heti luonnolliselta osalta meitä. Se oli uskomatonta.
Ehdimme viettää kohdemaassa kaikkinensa kolme kuukautta, joista kaksi vauvan syntymän jälkeen.
Tuo aika oli ihana mahdollisuus tutustua uuteen elämäntilanteeseen ja perheenjäseneen. Loppuaika muodostui kuitenkin hermoja raastavaksi.
Ulkomaisissa papereissa me olimme vanhemmat, minä äiti ja mieheni isä, mutta Suomessa systeemi on eri ja meidän piti hakea isyydentunnustamista.
Viisumimme oli menossa umpeen, kun odottelimme käräjäoikeuden päätöstä. Lopulta huoltajuus myönnettiin miehelleni ja saimme rekisteröityä vauvan suomalaiseksi. Passin saimme hänelle lopulta vain muutamaa päivä ennen määräajan umpeutumista ja pääsimme palaamaan kotiin.
Kotiin palaaminen tuntui ihanalta, mutta paperisota jatkui edelleen. Suomen laissa mieheni oli lapsemme isä. Minä jouduin hakemaan perheen sisäistä adoptiota eli adoptoimaan oman lapseni. Se tuntui väärältä.
Vääristynyt systeemi
Syndroomani takia kukaan ei olisi saanut antaa meille Suomessa perhe- tai hedelmällisyysneuvontaa. Se oli vastoin hedelmöityshoitolakia. Sen sijaan minulle olisi annettu apua ja kyseiset hoidot, jos olisin halunnut toimia munasolujen luovuttajana.
Jos suhteessamme olisi ollut kolmas osapuoli, nainen, jonka kohtuun sukusolumme olisi voitu siirtää, olisimme saaneet lapsettomuushoidot ja biologisen lapsen kotimaassamme. Heteroparina tämä ei ollut meille mahdollista. Se oli silmiä avaava tieto.
Tuntuu, että lapsen saaminen tai hedelmöityshoidot ovat jo nyt mahdollisia melkein kaikille muille paitsi kohduttomille ja miehille.
Systeemi on mielestäni ihan vääristynyt. Esimerkiksi itsellinen äitiys onnistuu niin, että molemmat sukusolut ovat lahjoitettuja. Sen sijaan meidän kaltaisille perheille, joilla on omat sukusolut, mutta ei kohtua, ei ole minkäänlaista apua tarjolla Suomessa. Se on surullista ja eriarvoistavaa.
On ihmisiä, jotka antavat sukusolujaan pois. On myös ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja antaa kohtunsa lainaan, vaikka eivät saisikaan siitä rahallista korvausta.
Lapsiperhe-elämää
Pieni ihminen mittailee puistoa välillä kontaten, välillä äidin ja isin käsissä roikkuen. Vauvavuosi kului hujauksessa. Vauhti on kasvanut ja ensimmäiset askeleetkin todistettu synttäripäivänä.
Pieni näyttää ihan vanhemmiltaan, mutta on kasvanut ja kehittynyt omaksi itsekseen sijaissynnyttäjän kohdussa.
Tämä matka on ollut meille maailman kaunein tarina.
Olemme onnekkaita. Kohdallamme kaikki meni lopulta hyvin.
Haluamme olla lapsellemme avoimia. Kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen, kerromme hänelle, että äidin lisäksi on myös kantajaäiti, jonka mahassa hän on kasvanut.
Meillä on kuva kantajaäidistä viimeisillään raskaana ja edelleen viestittelemme hänen kanssaan välillä. Hän on mieletön nainen.
Vanhemmat esiintyvät nimettöminä perheen yksityisyyden suojaamiseksi ja aiheen arkaluontoisuuden vuoksi. Toimitus on nähnyt sijaissynnytyksen vaiheisiin liittyviä dokumentteja.
Muokattu:
Lisätty ingressi 1.11. klo 12:49
Otsikkoa muokattu 1.11. klo 14:09
Lue lisää sijaissynnytyksestä:
Sinulle, joka harkitset sijaissynnytystä – Simpukka ry
Sijaissynnytykset ulkomailla – Ulkoministeriö
Kuinka tieto omasta perimästä vaikuttaa identiteettiin? Katso Areenassa Akuutti: Kun dna-testi mullistaa käsityksen perheestä
”Sinä haluat lapsen, mutta minä en voi olla kenenkään isä”– Kuuntele Areenassa Yksin tehty lapsi -podcast
