Sydän hakkaa.
Olen juuri lukenut eräältä keskustelupalstalta monta sivullista vitsailua naisten hakkaamisesta.
Sitä ennen olen viettänyt Twitterissä pitkän tovin selaillen saivartelua siitä, että jos fossiilimainonta kiellettäisiin, somen käyttökin pitäisi kieltää, sillä some kuluttaa sähköä.
Toki olen scrollaillut myös koronadenialistien pitkiä selostuksia siitä, miten Suomi yritetään luovuttaa lääkeyhtiöiden hallintaan.
Myöhemmin käy ilmi, että sydämeni todella hakkasi tavallista kovempaan tahtiin tuona maanantai-iltana. Elimistöni stressitasot olivat koko illan punaisella.
Tiedän tämän, koska päätin toteuttaa julman ihmiskokeen. Vietin kolme päivää internetin erinäisillä keskustelupalstoilla tutkien, miten surffailu vaikuttaa fyysiseen ja henkiseen jaksamiseeni.
Mittalaite seurasi kolmen vuorokauden ajan sydämeni syketaajuuden vaihtelua. Jälkikäteen sain raportin, joka kertoi, millaiset hetket kuormittivat, palauduinko riittävästi ja nukuinko hyvin.
Yleensä tällaisia mittauksia tehdään, kun halutaan tutkia ihan tavallisen arjen kuormittavuutta. Minä sen sijaan halusin mitata, mitä ikävät verkkokeskustelut tekevät minulle.
Luulen nukkuvani, mutta käyn kierroksilla
Ensimmäisen verkkosurffailupäivän jälkeen herään ärtyneenä. En ole nukkunut hyvin, raportista selviää.
Vaikka olen sulkenut tietokoneen kahdentoista jälkeen ja saanut yhden aikaan unta, palauttava uni on alkanut vasta lähempänä viittä aamulla. Keho on käynyt kierroksilla.
Olen nähtävästi vielä unessakin vatvonut lukemiani keskusteluja.
Toisen testipäivän aamuna ajatus siitä, että tämäkin päivä pitää lueskella besserwisseröintiä, tuntuu tylsistyttävältä.
Suuntaan läppärini kanssa läheiseen kahvilaan, sillä janoan nähdä “normaalisti” keskustelevia ihmisiä vastapainoksi netin tavalle keskustella.
Keskustelupalstalla vaikuttaa täysin tavalliselta aloittaa kommentti sanaparilla haista paska.
Opin pian, mistä ei kannata puhua ollenkaan verkossa. Tällaisia aiheita ovat mm. maahanmuutto ja varallisuuserot, mutta myös sienet, koirarodut ja lasten nimet.
Keskustelupalstat ovat myös täynnä oman elämänsä lääkäreitä. Diagnooseja tehdään kursailematta: kanssakeskustelijoissa huomataan psykoosia, narsismia, skitsofreniaa ja kaikenlaista aivon vammaa.
Yhtäkkiä haluan itsekin raivota
Huomaan sietäväni paremmin rehellistä haukkumista tavallisilla keskustelupalstoilta kuin rivien väliin kätkettyä piruilua Twitterissä.
Mitä enemmän ryönää luen, sitä aggressiivisemmaksi oma oloni tulee. Alkaa tehdä mieli itsekin laukoa inhottavuuksia.
Alan miettiä: miksi minunkin tekee mieli mekastaa netissä?
Yksi syy on fyysinen: ikävät viestit, etenkin jos ne on osoitettu minulle, puskevat adrenaliinia vereeni. Elimistössäni laukeaa itsepuolustusreaktio.
Kasvottomuus mahdollistaa kärttyilyn
Netissä kasvottomuus madaltaa rettelöinnin kynnystä. Kun en näe, että joku tulee surulliseksi tai järkyttyy kommentistani, minun ei tarvitse kantaa siitä tunnetasolla vastuuta.
Kasvotusten kahvilassa väitellessäni en sanoisi juttuja, joita verkossa on helppo heitellä. Jos on kiihtynyt, sitä unohtaa, että toisessa päässä on ihminen.
Mutta ei kaikki ole minun kehoni tai mieleni syytä. Rettelöintiherkkyyden taustalla ovat myös sosiaalisen median algoritmit, jotka rakastavat nostaa vastakkainasetteluja silmiemme eteen.
Ne koukuttavat tulemaan takaisin lukemaan raivokkaita purkauksia ja roikkumaan alustoilla tuntitolkulla.
Kolmen päivän ajan luin ihan tarkoituksellisesti kaikkein ikävimpiä keskusteluja. Facebookissa ilkeiltiin mm. Afganistanin pakolaisista ja Martti Ahtisaaren alzheimer-uutisesta. Tällaisten purkausten lukeminen ei tee minulle eikä varmaan kenellekään hyvää.
Kun ihmiskoe päättyi, sain irrottaa elektrodit rinnasta ja sulkea jokaisen selaimen välilehden. Tunsin oloni todella helpottuneeksi.
Kun tutkin hyvinvointianalyysia, huomasin, että stressitasoni olivat matalimmillaan silloin, kun juttelin ystävien kanssa tai lueskelin kirjaa.
Netissä roikkuminen ei auttanut minua palautumaan stressistä, päinvastoin. Pitääkö minun siis hyvinvointini nimissä hylätä sosiaalinen media ja muut verkon keskustelut?
Entäpä se kaikki hyvä ja kaunis verkossa?
En halua erota verkosta, sillä me pystymme parempaan!
Parhaimmillaan verkko viihdyttää, tarjoaa vertaistukea ja herättelee uusia näkökulmia.
Ensinnäkin, en olisi selvinnyt koronakeväästä 2020 ilman meemejä. Kun huhtikuussa ahdistukseni oli kovimmillaan ja Uusimaa suljettiin, suuntasin välittömästi nettiin katselemaan ensimmäisiä meemejä. Ne tarjosivat pakopaikan ankeudesta.
Toiseksi, verkkolehtien kommenttiosioissa käytävä keskustelu on toisinaan analyyttisempää ja opettavaisempaa kuin itse verkkojuttu. Parhaat keskustelut noudattavat kaavaa teesi, antiteesi, synteesi. Jokainen tuo keskusteluun uutta näkökulmaa.
Kolmanneksi, some voi poistaa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunteita. On helpottavaa, kun vauvafoorumilla tai Instagramissa joku kertoo, että hänkin on pudottanut vahingossa vauvansa sängystä lattialle. Kukapa ei olisi!
Verkosta piti tulla tiedon valtatie, mutta olemme tehneet siitä vihan valtatien. Meidän täytyy pystyä parempaan!
Halusin ottaa selvää, mikä tekee niin monista meistä mukavista ihmisistä verkossa ääliöitä. Niinpä lähdin tutkimusmatkalle ihmismielen syövereihin. Oivalsin asioita, jotka saivat minut näkemään verkon keskustelut uudella tavalla. Videot alla!
Otsikko muokattu 25.1. klo 12:10