Äkillinen aggressiivinen silmäpohjatulehdus sokeutti Toholammilla Keski-Pohjanmaalla asuvan Keijo Raitasen kokonaan. Hänen toinen silmänsä on ollut sokea jo syntymästä lähtien.
Ensimmäiset pari kuukautta kuluivat alakuloisella mielellä. Sitten Raitanen alkoi ajatella läheisiä ja heidän jaksamistaan.
– Eihän kukaan jaksa, jos en minä itse jaksa.
Näön merkitys nousi esiin uudella tavalla, kun sitä ei enää ollut. Oli opeteltava kaikki uudestaan.
Parranajokin tuntui yllättävän kiusalliselta.
Keijo Raitanen
– Aluksi sitä vain tuskastui, kun tuntui, ettei mikään onnistu. Parranajokin tuntui yllättävän kiusalliselta, muistelee Keijo Raitanen.
Näön menettäminen tarkoitti myös työstä luopumista, sillä Raitanen oli ammatiltaan kultaseppä. Muutoksen myötä talon yläkertaan rakennetun työpajan laitteet saivat lähteä. Elämän palikat oli mietittävä uudelleen.
Suomessa näkövammaisia on noin yksi prosentti eli 50 000–60 000. Heistä täysin sokeita on muutama prosentti.
Näkövammaisia työskentelee nykyään yli sadassa ammatissa, vain kaivos- ja kaivannaisteollisuudessa heitä ei ole. Erityisen hyvin näkövammaisille sopii liiton mukaan sisätyö, jossa voi hyödyntää tietotekniikkaa.
Nälkä kasvoi syödessä
Opettajavaimon ehdotuksesta Keijo Raitanen aloitti lukio-opinnot verkossa. Hän käytti näkövammaisten apuvälineitä, kuten puhesyntetisaattoria. Avustaja auttoi laittamalla laitteet päälle.
Opinnot jatkuivat Oulun Yliopiston Avoimessa yliopistossa aineina historia ja teologia. Kotikunnan sosiaalityöntekijän kautta löytyi avustaja, joka kuljetti Raitasta luennoille. Automatkaa Toholammilta Ouluun kertyi vajaat 200 kilometriä suuntaansa.
Eikä sekään riittänyt. Kun Raitanen oli suorittanut kaikki teologian kurssit, jotka Oulussa voi tehdä, hän hakeutui Helsingin yliopistoon. Nuoruuden haave, teologian opiskelu, oli jäänyt muiden vastuiden takia. Nyt oli otollinen aika.
Kulkeminen Toholammilta Helsinkiin on tarkoittanut sitä, että ensin Raitanen saa kyydin naapurikunnan Kannuksen rautatieasemalle. Sieltä hän matkustaa Helsinkiin, jossa järjestyksenvalvojat auttavat hänet pois junasta.
Opiskelujen alkuvaihe vaati paljon Helsingissä oloa, mutta onnistui, kun Raitaselle helsinkiläislähtöisenä järjestyi huone vanhan kotitalon kellarista.
Näkövammaisten liiton mukaan opiskelutapojen muutokset ovat vaikuttaneet näkövammaisten opiskeluun. Kun fyysisiä oppikirjoja ei enää aina ole ja kursseja tehdään erilaisissa oppimisympäristöissä, vie tiedon hakeminen ja liikkuminen paikasta toiseen enemmän aikaa.
Näkövammaisista opiskelee keskiasteelle asti lähes yhtä moni kuin näkevistäkin. Korkea-asteen opinnoissa heitä on 19 prosenttia ja koko väestöstä 32 prosenttia.
Tulevaisuus avoimena
Kuuden vuoden opiskelut ovat nyt takana ja maisterivaihe edessä. 58-vuotiaan Keijo Raitasen tavoitteena on saada opiskelut valmiiksi vuoden 2019 loppuun mennessä. Valittu opintolinja mahdollistaa kirkon viran vastaanottamisen.
Minä en kuitenkaan uskalla vielä sanoa, tuleeko minusta pappi.
Keijo Raitanen
– Minä en kuitenkaan uskalla vielä sanoa, tuleeko minusta pappi.
Sokea jousiampuja
Keijo Raitanen oli nuorena kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja sen erilaisesta maailmasta. Hän innostui budo-lajeista ja harrasti miekkailua. Kyse oli lähinnä miekan käsittelyn opettelusta yksinään, ei kontaktin ottamisesta vastustajan kanssa.
Jo tuohon aikaan Keijo ihaili seurassa harjoitettua japanilaista jousiammuntaa, kyudoa.
– Se oli niin komean näköistä!
Vaikka voisi ajatella, että jousiammunta on sokealle mahdotonta, Keijo otti yhteyttä vanhaan seuraansa ja kertoi haluavansa kokeilla. Hänet toivotettiin tervetulleeksi mukaan harjoituksiin. Näkövammaisen harrastuksena jousiammunta on harvinainen, mutta kun tavoitteena on hyvä suoritus eikä tarkka osuma, niin sekin onnistuu.
Jalkakopelolla tauluun
Raitasen ampumapaikalla on pöytä tarvikkeita varten, vierestä lähtee lattiaa pitkin naru maalitaululle. Ampuja vaistoaa oikealla jalalla narun ja kulkee sitä pitkin. Harjoitustaulu, jota Raitanen käyttää, on parin–kolmen nuolenmitan päässä. Näkevän pitkänmatkanampujan taulu on 28 metrin päässä.
– Tätä voisi kuvata lähinnä seremonialliseksi jousiammunnaksi, jossa ajatuksena on mahdollisimman puhdas suoritus.
Harrastus alkoi puolen vuoden ”kumiritsalla” ampumisella, sitten jousta avattiin ja suljettiin ja totuteltiin sen voimaan. Vasta tämän jälkeen päästiin ampumaan nuolilla. Keijolla on nyt takanaan kahden vuoden harjoittelu ja monta asiaa hänen mukaansa vielä opittavana.
Yllättynyt itsekin
Kahdeksan sokean vuoden aikana on tapahtunut monenlaista. Aluksi Keijo Raitasesta tuntui, että loppuelämä saattaisi olla kuoleman odottamista, mutta niin ei käynytkään.
– Minusta tästä on tullut ihan mielekäs elämä, joka todennäköisesti jatkuu mielekkäänä elämänä.