Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurto on herättänyt monissa tarpeen osoittaa toimeliaisuutensa.
Strateginen viestintätoimisto Ellun Kanat ilmoitti viime maanantaina käyvänsä teknologiayritys Vincitin kanssa "vastahyökkäykseen". Rempseän tiedotteen mukaan tässä "hyökkäyksessä" on kolme vaihetta.
Ensin Vincit luo verkkosivun, jolla tunnetut henkilöt kertovat suhteestaan terapiaan ja "sen luonnollisuudesta oman minän kehittämisessä".
Toisessa vaiheessa Ellun Kanat organisoi tutkimuksen siitä, kuinka yleistä terapiapalveluiden käyttäminen on. Lopuksi suurelle yleisölle tarjotaan mahdollisuus tehdä verkossa omalla nimellään potilaskertomus, joka voi olla totta tai ei.
"Kun verkko täyttyy itse julkaistuista potilaskertomuksista, ovat ne sitten tosia tai eivät, kiristäjien syömähammas on tylpäksi hiottu ja ihmisten yksityisyys paremmin turvattu", lehdistötiedotteessa järkeillään.
Helsingin Sanomien toimittaja puolestaan linjasi kiristäjälle suunnatussa tunteikkaassa kolumnissa, että kiristäjän toiminnan ydin on se, että ihmisen pitäisi jotenkin peitellä terapiassa käymistään. Toimittajan mielestä "raukkamaisen roiston" bisneslogiikka ei toimi, koska ihmiset ovat ilmoittaneet somessa, etteivät he aio lukea potilastietoja, eikä heitä edes kiinnosta.
Jo aiemmin lehti vetosi kolmen päätoimittajan voimin, ettei kiristäjälle pidä antaa periksi. "Yhdessä pystymme vesittämään rikollisten pyrkimykset", lehti julisti ja muisti mainostaa, että koronakeväänä Helsingin Sanomat kannusti suomalaisia "vertaisapuun laajalla Suomi auttaa -teemasisällöllään".
On aivan itsestään selvää, ettei mikään Suomen lakiin ja Journalistin ohjeisiin sitoutunut julkaisu julkaise ihmisten potilastietoja.
Ovatko kaikki – anteeksi vain – menettäneet järkensä?
Ensinnäkin, Vastaamon tietomurron ydin ei todellakaan ole se, että terapiassa käymisessä olisi nykyään jotain hävettävää. Terapiassa käyminen ei ole tabu, muistutti Long Playn Anu Silfverberg perjantaina.
Toiseksi, on aivan itsestään selvää, ettei mikään Suomen lakiin ja Journalistin ohjeisiin sitoutunut julkaisu julkaise ihmisten potilastietoja.
(Olisi myös kiinnostavaa tietää, kuinka moni suomalaisista toimittajista edes osaisi mennä Tor-verkkoon niitä etsimään.)
Kolmanneksi, väite siitä, etteivät muiden ihmisten terveystiedot ja yksityisasiat kiinnosta ketään, on lapsellinen. Tietenkin kiinnostavat. Miksi muuten tiedot leviäisivät Tor-verkossa ja lehdet julkaisisivat lifestyle-sivuillaan isoja juttuja ihmisten syövistä ja masennuksista?
Keski- ja yläluokan hyvää tarkoittavassa avautumisessa on alentuva ja ymmärtämätön sävy.
Helsingin Sanomien toimittaja todisteli kolumnissaan kiristäjän bisneslogiikan toimimattomuutta sillä, että "jokainen ymmärtää, että terapiassa käyvä on onnekas ja rohkea". Itse asiassa jokainen terapiassa käyvä on hänestä jopa "kadehtimisen arvoinen".
(Siinä mielessä kyllä on, että toisin kuin työterveyden piirissä olevalla keskiluokalla, monille muille terapiaan pääseminen voi pahimmillaan olla uskomattoman hidas ja byrokraattinen prosessi, joka vaatii sellaista jaksamista ja kykyä, johon avun tarvitsijalla ei välttämättä ole voimia.)
Miksi rikoksen uhriksi joutumisesta pitäisi yrittää löytää jotain hyvää, voimauttavaa ja kasvattavaa? Kaikkia vaikeuksia ei tarvitse yrittää kääntää voitoiksi.
Vielä julmemmalta kuulostaa Vincitin toimitusjohtajan kuvailu terapiasta paikkana, jossa availlaan luovan mielen solmuja. Monelle terapia on keino pysyä hengissä.
Luovan mielen solmujen setviminen on epäilemättä tärkeää, mutta moni käsittelee terapiassa todella arkaluontoisia ja traumaattisia asioita.
Ei se hävetä, että on käynyt terapiassa. Mutta jos on terapiassa kertonut vaikkapa itsemurha-aikeistaan, pedofiilisista fantasioistaan tai luetellut kaikki käyttämänsä huumeet ja vihaamansa ihmiset, on ihan ymmärrettävää, että saattaa pelottaa lamauttavan paljon, mitä tapahtuu, jos tiedot tulevat julki – tai mitä varastetulla henkilötunnuksella voi tehdä.
Miten siinä tilanteessa tarkalleen ottaen lohduttaa tieto siitä, että luovan luokan luova mieli saattaa joskus mennä solmuun? Entä miten toisaalla julkaistut keksityt potilaskertomukset muka kumoavat Tor-verkossa leviävät todelliset tiedot?
Miksi rikoksen uhriksi joutumisesta pitäisi yrittää löytää jotain hyvää, voimauttavaa ja kasvattavaa? Kaikkia vaikeuksia ei tarvitse yrittää kääntää voitoiksi.
Kiva, että ne kuitenkin taipuvat voitontavoittelun välineiksi.
Poseeraamisen ja viestintätekojen sijaan huolestuneet kaupalliset toimijat voisivat auttaa konkreettisesti. Esimerkiksi F-Secure alkoi kerätä bitcoin-osoitteita, joihin lunnaita on maksettu. Mieli ry, Rikosuhripäivystys ja monet muut (myös Helsingin Sanomat) ovat jakaneet toimintaohjeita tietomurron uhreille.
Joku olisi myös voinut jo ajoissa painostaa Klarnaa, joka on yksi niistä palveluista, joiden kautta ostoksia voi vahvistaa henkilötunnuksen avulla. Ensimmäistä kiristyskirjettä seuranneena tiistaina henkilötunnuksella shoppailun pystyi kieltämään yhdestä maksullisesta puhelinnumerosta. Jonotusaika oli jopa puolitoista tuntia.
Siinä on mukavasti aikaa miettiä, kuinka kiitollinen, siunattu ja onnellinen tästä kaikesta onkaan.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja, jota hävettää nykyään jatkuvasti.
Kolumnista voi keskustella 5.11. klo 23.00 asti.