Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Miinoja maanteillä. Kotietsintöjä. Yön selkään katoavia perheenjäseniä ja ystäviä.
Pidätyksiä, kidutusta ja pahoinpitelyä.
Sellaista oli Namibiassa, jossa valtaa piti Etelä-Afrikka. Sen rotuerottelu määräsi, että mustat afrikkalaiset olivat alempiarvoisia kuin valkoiset.
Nuoret namibialaiset halusivat eroon sortokomennosta. He olivat aloittaneet sissisodan, jonka tavoitteena oli itsenäisyys.
Sotaa seurasi läheltä joukko suomalaisia. Ja siksi myös Maija-Liisa Tiusanen päätyi ajamaan pimeässä Namibian rajalle.
Näin Tiusanen kertoo:
Kun pojat autossa kuulivat minun sanani, he kajauttivat virren. Sotilaat sanoivat, että menkää.
Niin me jatkoimme matkaa, ja minä ajoin rajalle asti ja sieltä tyhjän auton kanssa kotiin.
Öinen automatka tehtiin joskus 1970-luvulla. Maija-Liisa Tiusanen ei muista enää tarkkaa vuotta.
Hänestä oli jo kauan aikaisemmin tullut eteläisen Afrikan itsenäisyysliikkeen tukija.
Ensi kesänä Tiusanen viettää 90-vuotispäiväänsä Kontiolahdella Pohjois-Karjalassa.
Namibialaisten vapaustaistelijoiden toimet puolestaan johtivat siihen, että Namibia on tänä vuonna viettänyt itsenäisyytensä 30-vuotispäivää.
Maija-Liisa Tiusanen oli tullut Namibiaan vuonna 1957 vastavalmistuneena diakonissana, 26-vuotiaana.
Palo lähetystyöhön lähti kotikasvatuksesta, Tiusanen sanoo.
1950-luvulla Suomi oli vielä nousemassa jaloilleen sodasta. Sota ei ollut kovin kaukana Tiusasenkaan elämästä.
Kun Tiusanen saapui Namibiaan, suomalaiset pyörittivät muun muassa kouluja ja klinikoita pohjoisella Ovambolandin alueella. Suomessa alue on tunnettu sukupolvien ajan Ambomaana.
Etelä-Afrikka oli jättänyt hallitsemansa alueen mustan väestön koulutuksen ja monet muut palvelut käytännössä ulkomaisten lähetysseurojen harteille.
Suomen Lähetysseura oli tullut Ambomaalle levittämään luterilaista uskoa vuonna 1870. Nyt 1950-luvulla suomalaiset lähetystyöntekijät eivät enää siinä määrin julistaneet sanaa, vaan toimivat esimerkiksi opettajina, lääkäreinä ja sairaanhoitajina.
Niin myös Maija-Liisa Tiusanen.
Läheinen yhteys mustiin namibialaisiin oli läheteille arkipäivää. Tiusasen paikalliset kollegat pitivät nuoresta tulokkaasta huolta ja varmistivat, että tämä sai mieluista ruokaa. Yhdessä syötiin, työskenneltiin ja opiskeltiin.
Namibian valkoiselle eliitille tällainen oli käsittämätöntä.
Tiusanen kertoo:
Eräänä päivänä kolme nuorta miestä tuli luokseni.
Miehet sanoivat: Halusimme tulla kertomaan sinulle, että sitten kun asioita alkaa tapahtua, sinun ei tarvitse pelätä. Mikään näistä asioista ei ole sinua vastaan. Te lähetit olette meidän ihmisiämme.
Mutta tulee alkamaan sota muita valkoisia vastaan, Etelä-Afrikan hallitusta vastaan.
Me haluamme maamme itsenäiseksi.
Tiusanen ymmärsi.
Myös hänen mielestään Namibian oli parempi olla itsenäinen eikä rotuerotteluhallituksen vallan alla.
Etelä-Afrikan sotilaat, joita meillä lähetysasemilla kuljeskeli, sanoivat, että Jumala on luonut valkoiset hallitsijaroduksi ja mustat ruumiillisen työn tekijöiksi.
Se soti täysin minun ajatustani vastaan.
Minunkin teki mieli nostaa nyrkki pystyyn niin kuin Swapo.
Ja koska ajatukseni olivat tällaiset, Swapo hyväksyi minut ja he uskalsivat tulla luokseni.
Etelä-Afrikan hallitsemassa Namibiassa mineraalit ja muut luonnonvarat olivat valkoisen, eurooppalaisperäisen vähemmistön käsissä.
Mustille usein ainoa mahdollisuus elannon hankkimiseen oli siirtotyö. Se vei miehet vuosiksi töihin kaivoksiin, kalatehtaisiin ja valkoisten farmeille. Palkat olivat moninkertaisesti pienemmät kuin valkoisilla ja kohtelu usein huonoa.
Mustien poliittisia oikeuksia rajoitettiin, samoin mahdollisuuksia koulutukseen.
Ei ole ihme, että tilanne Namibiassa alkoi kiristyä.
Vastarintaa oli ollut aiemminkin, mutta 50-luvulla syntyi järjestäytyneempiä itsenäisyysmielisiä liikkeitä. Niistä tärkeimmäksi kohosi South West Africa People's Organisation, Lounais-Afrikan kansan järjestö.
Swapo.
Kun itsenäisyys ei edennyt rauhanomaisin keinoin, Swapo aloitti sissisodan Etelä-Afrikan hallintoa vastaan vuonna 1966.
Suomalaisten lähetystyöntekijöiden ei Lähetysseuran ohjeen mukaan olisi pitänyt sekaantua politiikkaan, mutta he joutuivat väkisin kosketuksiin sen kanssa.
Hehän työskentelivät Pohjois-Namibiassa, joka oli Swapon kannatuksen ydinaluetta. Ystävissä ja tuttavissa oli paljon Swapo-mielisiä.
Sota oli aluksi pienimuotoista. Rankempi vaihe alkoi, kun naapurimaa Angola itsenäistyi Portugalista vuonna 1975.
Silloin sota laajeni koko Namibian pohjoisosaan.
Konfliktia voi ymmärtää osana kylmää sotaa. Swapo oli liittoutunut Neuvostoliiton ja Kuuban tukeman Angolan hallituspuolueen MPLA:n kanssa. Angolasta käsin Swapon aseellinen siipi pystyi iskemään rajan yli Namibian puolelle.
Etelä-Afrikka taas sanoi estävänsä kommunismin leviämistä. Se kävi Yhdysvaltain tukemana sotaa myös Angolan puolella.
Pohjois-Namibian väestö joutui ristituleen. Swapon pienet yksiköt liikkuivat ympäriinsä ja saivat tukea paikallisilta asukkailta. Etelä-Afrikan armeija ja puolisotilaalliset joukot partioivat etsimässä ja pidättämässä Swapon sissejä ja tukijoita – tai sellaisiksi epäiltyjä.
Sairaanhoitaja Maija-Liisa Tiusanen näki seuraukset työssään lähetysaseman sairaalassa.
Oli hakattuja ja sähköshokeilla vaivattuja ihmisiä. Oli ruhjevammoja.
Myös sairaalan hoitajia ja työntekijöitä kidutettiin. Eivät sotilaat sairaalassa mitään tehneet, mutta veivät pois ja pitivät vankilassa. Sitten kun he [työntekijät] vapautuivat, he kertoivat näistä.
Se, mitä heille tehtiin, oli myös psyykkisesti rankkaa.
Sellaisessa tilanteessa ei ollut helppoa pysytellä puolueettomana.
Swapolle Tiusanen oli epäilemättä hyödyllinen kontakti.
1960-luvun lopulle tultaessa hän oli siirtynyt töihin aivan Namibian ja Angolan välisen rajan pintaan, Engelan lähetysasemalle.
Angolan puolella oli Swapon leirejä, ja sitä kautta pakomatkaa oli mahdollista myös jatkaa eteenpäin, aina Eurooppaan asti.
Vain muutaman kilometrin päässä Tiusasen asunnosta aukesi siis pitkä raja jonkinlaiseen vapauteen.
Tiusasen asunnon yhteydessä oli vierashuone, jonka avain oli hänen hallussaan.
Lisäksi hänellä oli käytössään auto, Volkswagenin pikkubussi, johon mahtui kymmenkunta ihmistä.
Tiusaselle annettiin yhteysmies, jonka kautta piti kommunikoida. Kenellekään muulle ei sopinut puhua, sillä urkkijoita oli kaikkialla.
Tänään olisi hyvä varautua, saattoi yhteysmies kertoa.
Illalla olisi tulossa vieraita.
Siis nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat pakomatkalla.
Ihmiset pakenivat Namibiasta monesta syystä. Alkuvaiheessa moni lähti edistääkseen Swapon diplomaattista toimintaa. Osa lähti liittyäkseen rajan takana Swapon sisseihin. Jotkut pakenivat viranomaisten vainoa, jotkut lähtivät hakemaan koulutusta itsenäisen maan tuleviin tarpeisiin.
Keitä olivat ne, jotka hakeutuivat Tiusasen suojiin? Olivatko he rikollisia tai terroristeja, kuten Etelä-Afrikka katsoi?
Tiusanen sanoo, että avunpyytäjät olivat pakolaisia, eivät taistelijoita.
Hän sanoo tienneensä suurin piirtein tulijoiden henkilöllisyyden. Osan hän tunsi ennalta.
Joukossa oli meidän opettajiamme ja hoitajiamme. Yleensä ne olivat koulutettua väkeä, jotka tällaiseen tilanteeseen joutuivat.
He olivat etsintäkuulutettuja ja heidän täytyi päästä jonnekin piiloon. Silloin sai palkkion, jos ilmiantoi henkilön, joka Etelä-Afrikan mielestä oli rikollinen siinä mielessä, että oli hallitusta vastaan. Näiden ihmisten oli parasta häipyä Namibiasta.
Tällaisia ihmisiä autoin. Ei niin, että he olisivat jotakin erikoista tehneet. He vain olivat tässä vaikeassa tilanteessa, että heidät olisi muuten annettu ilmi ja pantu vankilaan.
Minä annoin ruokaa ja turvaa.
Pitkiä aikoja Tiusanen ei vieraitaan piilotellut, yleensä korkeintaan yhden yön kerrallaan. Vierashuoneesta hän kuljetti heidät pimeän turvin rajalle.
Tiusaselle oli neuvottu, mistä kohtaa rajan voi ylittää. Raja kulki metsäisellä, harvaan asutulla seudulla. Esteenä oli siihen aikaan lähinnä piikkilanka-aita, josta pääsi läpi.
Tiusanen arvioi kuljettaneensa rajalle yhteensä joitakin kymmeniä ihmisiä.
Hän kertoo, ettei ole juuri ollut heihin myöhemmin yhteydessä mutta sanoo kuulleensa osasta.
Koskaan en joutunut kiinni siitä hommasta.
Ei se mikään pitkään haudottu suunnitelma ollut.
Tiusasen mukaan ajatus Angolan-retkestä tuli kerran mieleen, kun kylässä oli ystävä, joka oli innokkaasti mukana itsenäisyysliikkeessä.
Ystävällä oli yhteyksiä, ja hän lähetti viestin. Jonkin ajan kuluttua rajan toiselta puolelta tuli vastaus: tervetuloa.
Kai se on niinkin, että mulla oli sellaista seikkailumieltä. Olihan se jälkikäteen ajatellen vähän hurjaa.
Suunnitelma oli riskialtis.
Kaikenlainen Swapon sissien avustaminen oli tietenkin laitonta. Kiinnijäämisen vaara oli olemassa: Etelä-Afrikan poliisi ja sotilaat valvoivat rajaa, ja sen toisella puolella Angolassa kulki Etelä-Afrikan tukeman sissiliike Unitan miehiä.
Tiusanen kertoo keränneensä vähän lääkkeitä ja hengellistä kirjallisuutta. Tavaroita oli sen verran, että neljän hengen matkaseurue jaksoi ne kantaa.
Tiusanen oli ainoa valkoihoinen. Matka ei ollut kovin pitkä, suorinta tietä ehkä kuusikymmentä kilometriä, mutta kulku oli hidasta, hän kertoo. Kaikki asutut seudut piti kiertää kiinnijäämisen pelossa.
Seurue lähti matkaan illalla ja kulki läpi yön. Välillä kahlattiin veden halki, välillä kuljettiin metsän läpi ja hajalle ammuttujen talojen ohi.
Perillä Tiusanen kuuli sisseiltä, että Unitan miehet olivat edellisenä yönä liikkuneet samalla reitillä.
Määränpää oli maalaistalossa, johon kohtaaminen sissien kanssa oli sovittu. Siellä Tiusanen kertoo viettäneensä pari päivää ja keskustelleensa heidän kanssaan. Mihinkään varsinaiseen leiriin häntä ei viety, mutta joitakin aseita matkalaisille esiteltiin.
Ehkä se myös rohkaisi heitä, kun minä tein tämän. Että ainakin nämä valkoiset ovat heidän puolellaan.
Retken jälkeen suomalaiset työkaverit ihastelivat Tiusasen syvää rusketusta. Hän kertoi viettäneensä lomansa ystävien luona.
Yksityiskohdat hän jätti kertomatta.
Tietämättömyys myös suojeli muita ongelmilta.
Maija-Liisa Tiusanen oli otteissaan reipas. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa lähetystyöntekijä, joka ryhtyi konkreettisiin tekoihin vapautusliikkeen kannattajien hyväksi.
Jotkut suomalaiset esimerkiksi salakuljettivat Etelä-Afrikan etsimiä ihmisiä maanteiden tarkastuspisteiden läpi. Syrjäseudulle suuntautuneilla klinikkamatkoilla voitiin samalla viedä swapolaisille tarkoitettuja lääkkeitä.
Yksittäiset lähetystyöntekijät saivat toimia omantuntonsa ja harkintansa mukaan. Sympatioita ei kielletty, mutta työnantaja eli Lähetysseura kehotti varovaisuuteen. Tiedettiin, että riskinä oli vähintäänkin hankaluuksia ja työlupien menetyksiä.
Lähetysseura oli ollut 60-luvun Suomen oloissa suhteellisen vikkelä kannassaan Etelä-Afrikan suhteen. Järjestön johtokunta oli tuominnut rotuerottelun vuonna 1963.
Kylmän sodan kangistama virallinen Suomi oli tuolloin haluton puuttumaan valtioiden sisäisiin asioihin. Apartheidin Suomikin oli kyllä tuominnut YK:ssa muiden maiden mukana, yleisellä tasolla.
Kaikki Namibiassa työskennelleet lähetystyöntekijät eivät swapolaisia auttaneet. Varsinkin alkuun moni katsoi, ettei sopinut asettua sitä hallitusta vastaan, jonka suostumuksella maassa oltiin. Kaikki eivät hyväksyneet Swapon kaikkia toimintatapoja.
Asenteet alkoivat muuttua sitä mukaa kun Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikka syveni ja kidutukset kiihtyivät. Myös työntekijät Pohjois-Namibiassa vaihtuivat.
1970-luvulla lähettien sympatiat olivat jo valtaosin Swapon puolella. Tuolloin Lähetysseuralla oli Namibiassa yli sata työntekijää.
Samoihin aikoihin Swapo alkoi saada myös yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta. Suomessa yleinen mielipide oli vapautusliikkeen puolella, ja laajat kansalaisliikkeet painostivat hallitusta. Lopulta Suomi päätyi antamaan humanitaarista apua Swapolle.
Myös suomalaisten lähetystyöntekijöiden apu oli lähinnä humanitaarista. Maija-Liisa Tiusanen sanoo, ettei koskaan esimerkiksi välittänyt mitään aseisiin liittyvää.
Ei me semmoisiin puututtu ollenkaan. Swapolaiset ystäväni sanoivat, että he eivät tee mitään sellaista, että me joutuisimme vaikeuksiin.
Eivät he halunneet asioistaan niin puhuakaan. Koska jos joku kysyy, me emme tiedä ja sillä sipuli.
Mutta vaatteita Tiusanen kertoo ommelleensa.
Se alkoi, kun hänen toimistoonsa kiikutettiin paksu pakka miesten pukukangasta. Ongelmana vain oli, että Tiusasella oli ompelukone mutta ei kaavoja miesten housuihin.
Ongelma ratkesi pyykkipäivänä.
Samalla Engelan lähetysasemalla työskenteli suomalainen konepuuseppä Raimo Holopainen. Holopaisen vaatteita oli jäänyt narulle kuivumaan.
Minä kävin koppaamassa Raimon housut, ja niistä sain kaavat.
Raimo Holopainen, 89, hymyilee kotonaan Varkaudessa, kun kuulee jutun pyykkinarusta ja housuista.
En uskalla sanoa, että tiesin, mutta voi hyvinkin pitää paikkansa.
Tuskin housujen lainaaminen olisi Holopaista haitannut, vaikka hän olisi siitä tiennyt. Hänhän oli itsenäisyysliikkeen mies.
Se oli huomattu muuallakin kuin Swapossa.
Eräänä aamuna Holopainen näki pihallaan liikehdintää. Ulos astuessaan hän huomasi pensaan juurella kaksi sotilasta. Heidän aseensa osoittivat suoraan kohti.
Kauempaa löysin kymmeniä aseistautuneita sotilaita talomme ympärillä. Meidät oli yön aikana piiritetty.
Aidan ulkopuolella oli kevytrakenteisia tankkeja piiput kohti lähetysasemaa.
Holopainen meni kysymään sotilaiden päälliköltä, mistä oli kyse. Tämä kertoi saaneensa tiedon, että Holopaisen, lähetysaseman silloisen esimiehen, asunnossa piileskeli kolme sissiä.
Mitään sissejä ei talossa ollut. Holopainen pyysi päällikköä sisään katsomaan, mutta tämä ei suostunut. Lopulta tilanne raukesi.
Jälkeenpäin arveltiin, että Holopaisesta oli kannellut viranomaisille palkkion toivossa paikallinen kauppias, johon Holopaisella oli hankalat välit.
Tapaus osoittaa, kuinka Etelä-Afrikan hallinto epäili jatkuvasti suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Heitä syytettiin kommunistien agitaattoreiksi.
Maija-Liisa Tiusasen tavoin Raimo Holopainen oli mennyt Namibiaan parikymppisenä vuonna 1955. Ambomaalla hän muun muassa rakensi ja korjasi kirkkoja ja klinikoita.
Työn myötä syntyi kontakteja ja ystävyyssuhteita. Juttuja kuunnellessaan hänestä kasvoi pikkuhiljaa aatteen kannattaja.
Holopaista kiusasi se, miten valkoiset eteläafrikkalaiset käyttäytyivät. Hän kertoo nähneensä, kuinka he työmaalla saattoivat lyödä mustia alaisiaan.
Mekin [suomalaiset] oltiin toisen luokan kansalaisia, kun elimme niin kuin afrikkalaiset elivät. Ei voi sanoa, että he suorastaan meitä halveksivat, mutta he käyttäytyivät sillä tavalla, että me emme ole samanlaisia valkoisia kuin he.
Maija-Liisa Tiusasen lailla myös Holopainen auttoi ihmisiä kotoaan rajan yli Angolan puolelle. Joitakin kertoja hän myös kuljetti autossaan ihmisiä tarkastuspisteiden ohi.
Kyllä työnantaja oli tietoinen siitä, mitä me teimme. Ja varmasti oli ihan tyytyväinenkin, koska se oli ainoa informaatio, mitä sieltä saatiin.
Suomi nimittäin sulki konsulaattinsa Namibiassa vuonna 1971. Sen jälkeen suomalaisina silminnäkijöinä sodalle olivat enää Lähetysseuran työntekijät.
Raimo Holopaisen kotiin ilmestyi swapolaisten lisäksi aika ajoin miehiä aivan muilla asioilla.
Jotkut tulivat selvästi nuuskimaan mielipiteitä. He olisivat välittäneet niitä Etelä-Afrikan hallitukselle, Holopainen sanoo.
Kerran tuli Kapkaupungista asti neljä valkoista miestä, jotka esittäytyivät toimittajiksi. Holopainen arvasi, että he olivat todellisuudessa poliiseja.
Aina tulijat eivät vaivautuneet keksimään peitetarinoita.
Montako niitä milloinkin oli. Me sanoimme, että sen kun tarkastavat, meillä ei ole mitään salattavaa. Eivätkä ne koskaan löytäneet mitään. Jos meillä jotain olikin, ne eivät olleet näkyvissä.
Yhtenä päivänä tupatarkastus tuli, kun Holopainen oli poissa kotoa. Hän oli saanut aiemmin käsiinsä Swapon aseellista siipeä koskevaa materiaalia ja laittanut sen pöytälaatikkoon. Holopaisen vaimo Eeva-Liisa kertoi tarkastajien penkoneen kaikki laatikot, mutta tulenarka teksti ei ollut sattunut heidän silmiinsä.
Sen jälkeen Holopainen sijoitti kirjasen turvaan lattian alle.
Myös Maija-Liisa Tiusanen kertoo, että hänen asuntoonsa tehtiin tarkastuksia. Erityisesti syynättiin Tiusasen kirjoituskoneita.
Sairaalassakin sotilaat kävivät tutkimassa, olisiko sinne piilotettu aseita tai muuta laitonta. Sissejä etsiessään he saattoivat aukoa potilaiden siteitä nähdäkseen, oliko alla ampumahaavoja.
Suomalaiset tiesivät, että heidän kirjeitään luettiin ja puhelinta kuunneltiin.
Useat suomalaiset joutuivat kuulusteluihin.
Rohkeutta antoi ajatus, että mitään kovin pahaa Etelä-Afrikka ei uskaltaisi suomalaisille lähetystyöntekijöille tehdä.
Näin Tiusanen ainakin ajatteli silloin, kun hän joutui tiukkaan paikkaan ollessaan kaukana kotoa, Kapkaupungissa.
Tiusanen yritti päästä käymään Robben Islandin vankilasaarella, jossa istui Etelä-Afrikan mustien vapaustaistelun ikonin Nelson Mandelan lisäksi myös namibialaisia poliittisia vankeja. Seuraavana päivänä hänen majapaikkaansa ilmestyi kaksi naispoliisia.
He veivät minut salaisen poliisin päämajaan ja panivat selliin. Sitten ne panivat sinne istumaan hurjan ison korston.
Se oli sen näköinen, että olisi voinut nitistää minut sen sileän tien.
Istua napotettiin siinä penkin pätkällä. Se oli jonkinlainen pelottelutaktiikka.
Mutta sitten ajattelin, että ei ne uskalla minua yks kaks tappaa eikä edes kiduttaa. Johan siitä nyt maailmalle outo tieto tulee.
Tiusanen arvioi istuneensa sellissä joitakin tunteja ennen kuin hänet päästettiin pois. Hän sanoo, ettei häntä kuulusteltu lainkaan.
Namibian itsenäisyyssodassa kuoli tuhansia namibialaisia siviilejä ja Swapon aseellisen siiven taistelijoita. Etelä-Afrikan sotilaita kuoli vähintään satoja.
Maanpakoon Angolaan ja Sambiaan on arvioitu lähteneen kymmeniä tuhansia namibialaisia.
Lukemattomia itsenäisyysliikkeen tukemisesta syytettyjä pidätettiin, pahoinpideltiin ja suljettiin kuukausiksi, jopa vuosiksi telkien taakse.
Myös suomalaisten olot vaikeutuivat, kun sotiminen kiihtyi. Esimerkiksi maantiet olivat usein miinoitettuja. Miinoja asettivat niin Etelä-Afrikan sotilaat kuin Swapon sissit. Joskus niistä saatiin tietoja ja varoituksia, mutta ei aina.
Miinoihin ajoi siviiliautoja. Räjähdyksissä kuoli ihmisiä, myös lähetysasemien namibialaisia työntekijöitä. Yksi suomalainenkin ajoi miinaan ja loukkaantui. Toisen suomalaisen autoa ammuttiin, mutta hän onnistui ryömimään turvaan.
Tapauksesta toimitettiin jälkikäteen sana, että Swapon sissit pyytävät ampumista anteeksi. Tarkoitus ei ollut tehdä pahaa kirkon työntekijälle, kuului selitys.
Monenlaisia tuhotöitä tehtiin. Muun muassa suomalaisten rakentama kirjapaino kirkon pääpaikkakunnalla Oniipassa tuhottiin kahteen otteeseen. Se painoi Namibian kirkon lehteä, jossa käsiteltiin joskus kriittisestikin Etelä-Afrikan toimintaa.
Pohjois-Namibiassa vallitsi poikkeustila ja öinen ulkonaliikkumiskielto.
Kun koirat alkoivat haukkua yöllä, tiedettiin, että taas jotakuta tultiin hakemaan.
Koska suomalaiset olivat sivustakatsojia, heidät voitiin vetää pois koska tahansa.
1980-luvun alussa Lähetysseura päättikin siirtää suomalaiset pois rajan pinnasta Engelasta, joka oli ollut vuosia Maija-Liisa Tiusasen ja Raimo Holopaisen kotipaikka.
Lähettien määrä Namibiassa pieneni vuosien mittaan niin, että 80-luvun lopussa heitä oli enää alle parikymmentä.
Se johtui osin siitä, että yhä useampien ammattitehtävien hoitaminen siirtyi namibialaisille itselleen. Mutta myös sotiminen vaikutti.
Joitakin suomalaisia potkittiin ulos maasta. Syynä oli usein se, että he olivat Etelä-Afrikan mielestä liian poliittisia.
Raimo Holopaisen edestä ovi sulkeutui vuonna 1983. Hän lähti vaimonsa kanssa lomalle Suomeen. Kun olisi pitänyt palata, viisumia ei enää uusittu.
Meille tuli tieto, että herra ja rouva Holopainen eivät ole enää koskaan tervetulleita.
Mitään virallista selitystä ei Holopaisen mukaan annettu, mutta hän sanoo tienneensä kyllä syyn.
Maija-Liisa Tiusaselle puolestaan tuli lähtö vuonna 1981. Se ei johtunut mistään yksittäisestä tapahtumasta, Tiusanen sanoo.
Mutta Namibiasta oli poistuttava suunniteltua aiemmin.
Samaan aikaan Namibian itsenäisyys karkasi kauemmaksi.
70-luvun mittaan oli alkanut jo näyttää siltä, että Etelä-Afrikan miehitys olisi päättymässä. Muun muassa YK:n turvallisuusneuvosto oli vaatinut Etelä-Afrikkaa toimiin Namibian itsenäistymiseksi. Swapo sai tukea sekä lännestä että itäblokin maista, jälkimmäisistä suurimman osan aseistaan.
Mutta 80-luvulla tuuli kääntyi. Yhtenä syynä vaikutti se, että presidentti Ronald Reaganin Yhdysvallat näki Etelä-Afrikan kommunismin vastaisena voimana.
Etelä-Afrikka alkoi panostaa entistä enemmän sotatoimiin.
Swapokaan ei ollut enää mikään tahraton vapautusliike. Sen on arvioitu salamurhanneen parisataa mustaa namibialaista, jotka kuuluivat Etelä-Afrikan puolisotilaallisiin joukkoihin. Swapo myös puhdisti omia rivejään: satoja esimerkiksi vakoilijoiksi epäiltyjä kidutettiin ja heitä tapettiin.
Lopulta Etelä-Afrikka suostui irrottamaan Namibiasta.
Vuonna 1989 Swapo voitti ensimmäiset Namibiassa pidetyt vapaat vaalit. Maaliskuussa 1990 Namibia itsenäistyi Martti Ahtisaaren vetämän YK-operaation tuella.
Siirtomaavalta oli ohi.
Maija-Liisa Tiusanen pääsi käymään itsenäisessä Namibiassa vuonna 1992. Oli hienoa nähdä vapaa maa ja tavata vanhoja kollegoita, hän sanoo.
Raimo Holopainen pääsi palaamaan Namibiaan jo hieman ennen itsenäistymistä, 80-luvun lopulla.
Silloin minun tapaukseni oli jo mennyt mappiin eikä sitä enää syynätty, hän sanoo.
Holopainen oli mukana itsenäistymisjuhlassa pääkaupungin Windhoekin täpötäydellä stadionilla 21. maaliskuuta 1990. Namibian sinipunavihreät liput liehuivat ja ihmiset hurrasivat. Holopainen itki.
Siellä oli minullekin tuttuja ihmisiä puhumassa.
Niitä, joiden kanssa itsenäisyyttä oli toivottu ja jollakin tavalla hankittukin.
Lue ensi viikolla:
Julkaisemme ensi sunnuntaina jutun nyky-Namibiasta, jossa nuoret pyrkivät esiin itsenäisyyssodan sukupolven varjosta.
Kuuntele Maija-Liisa Tiusasen haastattelu Maailmanpolitiikan arkipäivää -podcastissa:
Juttua varten on haastateltu useita Namibiassa 1950–90-luvuilla työskennelleitä suomalaisia, yhtenä heistä lähettien esimiehenä 1972–80 toiminutta Olle Erikssonia.
Kirjallisuutta mm.: Välähdyksiä Namibian itsenäisyydestä, toim. Olle Eriksson; Finland and National Liberation in Southern Africa, Pekka Peltola ja Iina Soiri; Uskoa teoiksi 150 vuotta, toim. Liisa Hovila-Helminen; Afrikan aika, toim. Annika Teppo; Raimo Holopaisen muistelmateos Ryöpän rannalta Kalaharin hietikolle.
Erityiskiitokset tutkija Olli Löytylle inspiraatiosta.
Tuottaja: Päivi Koskinen
Maija-Liisa Tiusasen ja Raimo Holopaisen kuvat 2020: Antti Haanpää / Yle
Muiden kuvien lähteet, jos niitä ei ole erikseen merkitty:
Ensimmäinen kuvakooste: arkistovideo Yle, kuva Maija-Liisa Tiusanen
Toinen kuvakooste: arkistovideo Yle
Kolmas kuvakooste: värikuvat Maija-Liisa Tiusanen, mustavalkokuva Suomen Lähetysseura ry:n kuvakokoelma, Yleisetnografinen kuvakokoelma, Museovirasto
Neljäs kuvakooste: arkistovideo Raimo Holopainen / Timo Korhonen, ensimmäinen kuva Suomen Lähetysseura ry:n kuvakokoelma, Yleisetnografinen kuvakokoelma, Museovirasto, seuraavat kuvat: Raimo Holopainen / Timo Korhonen
Viides kuvakooste: arkistovideo Yle, kuvat AOP
Lue myös: