Sini Myllymäki, 29, asentaa taljajoustaan tottunein ottein. Hän asettuu pyörätuolillaan sivuttain kohti maalitaulua, tekee viimeiset säädöt, ja jännittää jousen. Pian nuoli sujahtaa salin halki ja jää pystyyn keskelle paperista taulua.
– Yleensä ammun kahdeksantoista metrin päästä, enkä näin läheltä, Myllymäki virnistää.
Keväällä 2017 Myllymäen avustaja kannusti häntä kokeilemaan jotakin urheilulajia. Ajatus jäi kytemään, ja parivaljakko tutki yhdessä harrastusmahdollisuuksia. Tarkkuuslajit olivat aina kiehtoneet, ja Myllymäki päätti kokeilla jousiammuntaa. Lajin teknisyys ja siinä kehittyminen koukuttivat.
– Mitä enemmän harrastin, sitä isompana tuntui polte sydämessä, että minun on pakko tehdä tätä. Etten pärjää ilman tätä. Harrastus toi elämääni kamalan paljon sisältöä ja tarkoitusta.
Omasta kokemuksestaan Myllymäki tietää, kuinka helppoa liikuntarajoitteisena on vain eristäytyä kotiin.
Liikuntarajoitteisena harrastamaan lähteminen vaatii suunnittelua, ja aikataulujen sopiminen voi olla mutkikasta. Myös kyydin hankkiminen harrastuspaikalle saattaa tuottaa vaikeuksia. Joskus Myllymäki on joutunut odottamaan kyytiä useita tunteja.
– Itse harrastamiselle ei silloin jää paljon aikaa, jos avustajan työtunnit ovat kuluneet taksin odotteluun, Myllymäki sanoo turhautuneena.
Ylisuojeleva vanhempi saattaa rajoittaa
Sini Myllymäen mielestä pahimmassa tilanteessa ovat nuoret, jotka ovat ehkä jääneet kotiin vanhempien holhoamisen ja ylisuojelun vuoksi.
– Nuorella voi olla käsitys, ettei voi itse päättää elämästään, ja on vanhempien tai sukulaisten vietävissä, hän kertoo.
Kun tukitoimista ja avustaja mahdollisuuksista ei tiedä, itsenäistyminen on vaikeaa. Vanhemmat voivat ajatella harrastamisen jäävän yksin heidän vastuulleen. Myllymäki korostaa, ettei pyörätuoli ole mikään este ja kaikki on järjestettävissä.
Myllymäellä on synnynnäinen meningomyeloseele (MMC), eli selkäydinkohju, joka hänen tapauksessaan estää alaraajojen toiminnan. Hän tietää kokemuksesta, että avun pyytäminen vaatii rohkeutta.
– Itsellänikin on joskus tilanteita, joissa en tiedä, miten pyytää apua ja keneltä. Aina olen sitä kuitenkin saanut, kun olen vain avannut suuni, Myllymäki toteaa.
Vammaisten asioihin vaikuttaminen on Myllymäelle tärkeää. Hän tekee vapaaehtoistyötä Rohkeuden lähettiläät -projektissa, jonka on tarkoitus rohkaista liikuntarajoitteisia nuoria harrastamaan ja itsenäistymään. Oulun Invalidien Yhdistyksen toiminnanjohtaja Anni Mannelinin mukaan projektin perimmäinen idea on, että nuoret suunnittelevat yhdessä itseään kiinnostavaa toimintaa.
– Haluamme edistää tasavertaisuutta ja luoda nuorille hyviä kokemuksia, Mannelin kertoo.
Oma pelko voi rajoittaa enemmän kuin vamma
Kalle Jokinen työskentelee nuorten keskellä Nuorisoyhteistyö Seitissä. Jokisen mielestä liikuntarajoitteisten harrastustoiminta on kehittynyt ja esteettömyydestä sekä henkilökohtaisen avun tarpeista huolehditaan koko ajan paremmin. Tapahtumiin ja harrastuksiin osallistumiseen vaikuttavat kuitenkin myös omat pelot.
– Tänä syksynä järjestimme eräleirin, jossa yhtenä aktiviteettina oli melontaa. Osa jännitti etukäteen, pystyykö vammansa vuoksi osallistumaan. Ammattilaisten opastuksella kaikki onnistui hienosti ja jokainen sai kokeilla melomista, Jokinen iloitsee.
Seuraavaksi Sini Myllymäki ajatteli kokeilla pyörätuolitanssia.
– Näin siitä mainoksen, ja ajatus jäi kutkuttamaan. Pitää varmaan kokeilla, minkälaista se on.
Herättikö juttu ajatuksia? Keskustelu on auki 9. lokakuuta kello 23:een asti.
Lue seuraavaksi: Markus Lehto oli 23-vuotias, kun tapaturma vei pyörätuoliin – kipinä golfiin säilyi: katso, miten pelihaaveesta tuli totta