Sinä vuonna kun helsinkiläinen näyttelijä Sara Melleri syntyi, päätti tamperelainen kosmetiikkamyyjä Kirsi Viilonen kiivetä suomalaisen iskelmätaivaan kirkkaimmaksi tähdeksi.
Vähän myöhemmin viisivuotias Sara näki televisiosta jotain lumoavaa: Kikan musiikkivideon Mä haluun viihdyttää.
Pikkutytön silmään ei osunut videolla hätäisesti vilahtava nännipiha, joka leimasi Kikan koko uransa ajaksi seksipommiksi.
Se, mikä lumosi Saran ja häntä vähän isommat tytöt, oli Kikan poikkeuksellinen energia. Kikalla oli neonpinkki minihame ja toppi maailmassa, joka pukeutui enimmäkseen harmaisiin toppahousuihin. Kikalla oli iso tukka, villiä huulipunaa ja valloittava hymy. Hän tuntui aidolta ja kiltiltä.
Nyt Kikasta on tehty pitkä fiktioelokuva, Anna Paavilaisen ohjaama ja Maarit Nissilän kirjoittama Kikka! Paavilaisen esikoispitkän fiktion tapahtumat perustuvat pitkälti todellisuuteen, mutta osa on täysin keksittyä.
Kikka! saa ensi-iltansa keskiviikkona. Sara Melleri, 36, esittää pääosan. Se on hänelle monin tavoin unelmien rooli.
– Tykkään tehdä isoja hahmoja ja Kikka on ehdottomasti sellainen. Hän on tosi iso viihdyttäjä ja suuri persoona. Hän oli kompleksinen, moniulotteinen ihminen: valoisa ja kupliva, herkkä ja vahva, eikä ottanut itseään turhan vakavasti.
Mitä syvemmin Melleri valmistautui rooliinsa, sitä oikeammalta pienen tytön tulkinta Kikasta tuntui.
– Kuuntelin hänen radiohaastattelujaan. Ääni paljastaa ihmisestä paljon. Kikka oli hirveän hyvä ja persoonallinen puhuja. Hän oli tosi tosi ystävällinen ja lämmin kaikkia kohtaan; niitäkin, jotka ei olleet hänelle niin ystävällisiä.
Kikka oli parjattu ja palvottu
Kikka toi iloa aikaan, jossa nousukauden lasku lankesi maksettavaksi. Kaikki oli muuttumassa harmaaksi ja Suomi nilkutti kohti lamaa.
Kikka oli Suomessa sitä, mitä maailmalla Madonna tai Samantha Fox.
Pikkutyttöjen lisäksi Kikasta huumaantui puoli Suomea. Toisiin vetosi avoin seksikkyys, toisiin aseistariisuva välittömyys, toisiin pikkutuhmat sanoitukset.
Kikasta tuli yksi Suomen myydyimmistä naisartisteista. Hänen albuminsa olivat Wikipedian mukaan myyneet vuoteen 2013 mennessä lähes 330 000 kappaletta.
Vaikka rokkipoliisit ja muu älymystöön itsensä lukeva joukko ilkkui, kansa rakasti.
Kikkaa väitettiin levy-yhtiöiden luomukseksi, vaikka hänen tyylinsä oli täysin hänen omansa. Vaikka Kikka puhui järkeviä ja oli käynyt kouluja, paljasti blondattu permanentti hänet aina joissain piireissä dilleksi, jonka päälle voi surutta puhua,
Silti: kun Kikka jakoi tamperelaisessa kauppakeskuksessa nimmareita, tuhannet jonottivat saadakseen hänestä osansa.
Kikka ei ole ollut enää aikoihin kertomassa omaa versiotaan elämästään. Hän kuoli 41-vuotiaana vuonna 2005.
Hänen uransa loppumetrejä leimasivat lähes täydellinen unohdus, karille karahtanut paluuyritys, päihteet ja pillerit. Sara Mellerin mielestä Kikan lopunajan päihteilyn sivuuttaminen olisi ollut väärin henkilön totuutta kohtaan.
– Hänellä oli omat varjonsa ja niiden kanssa hän teki parhaansa.
Kikka kiinnostaa
Kikan tarina oli tyypillinen monille muillekin saman ajan esiintyjille Kari Tapiosta Juice Leskiseen.
Siihen tarinaan kuuluivat toiveikkuus, onni suosiosta, hiipuvan suosion sietäminen, raunioituminen ja alkoholismi.
Kikka! -elokuvan tekijät haluavat muistuttaa, että julkikuvan takana Kikan elämään kuului myös syvää ystävyyttä, tärkeä parisuhde ja onni äitiydestä.
Silti suosio ja lukittu imago ottivat Kikkaa nilkoista kiinni ja vetivät ojaan – tai ainakin niin meille ovat kertoneet Kikasta kirjoitetut palstakilometrit, Ylen kuunnelmasarja, Laura Gustafssonin kirjoittama näytelmä ja Kikan ystävän Raija Pellin kirjoittama kirja.
Kikka! -elokuvan tekijät halusivat näyttää ihmisen otsikoiden ja yhden lauseen määreiden takana.
– Kikka herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita, mikä on aina kiinnostavaa. Se kertoo ilmiöstä tai kiinnostavasta historiallisesta henkilöstä. Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset projisoivat häneen omia pelkojaan ja halujaan, Melleri pohtii.
"Alkoholismi on kansantauti"
Musiikkibisnes oli etenkin 1990-luvun alussa viinanhuuruista.
Moni lähti ennen aikojaan, suosion hinta oli kohtuuton. Päihteet veivät ennenaikaiseen hautaan tähtiä tähtien perään.
Sara Melleri on myös omaehtoisessa taiteessaan pureutunut päihteisiin liittyviin myytteihin. Teemaa riepoteltiin etenkin Delta Venus -teatteriryhmän vimmaisessa The Betty Showssa.
Mitä Suomeen tulee, on alkoholi Mellerin mielestä aina ollut lähes ainoa hyväksyttävä lupalappu tunteiden tuntemiseen. Suomi on hyvin alkoholikeskeinen maa. Alkoholismi on Mellerin mukaan kansantauti, joka ei rajoitu viihdealaan.
– Sotien jälkeen päihderiippuvuudet ovat varmasti auttaneet käsittelemään kipeitä asioita. Yhtään menemättä siihen, mitkä Kikan vaikuttimet olivat mietin, että siihen aikaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että ennen lavalle menoa juotiin.
Naisartistien addiktioihin on kuitenkin suhtauduttu toisin kuin miesten. Niitä ei ole edes pahemmin käsitelty.
Kun nainen hukkuu pullon pohjalle, hän on uhri. Mies puolestaan on demoniensa kanssa painiva suuri ajattelija, jolle tämä maailma oli vain kerta kaikkiaan liikaa.
– Kikka! -elokuva kertoo paljon muustakin kuin Kikan riippuvuudesta, mutta olisi ollut epärehellistä hänen tarinalleen jättää se pois. Ei tule mieleen kovin montaa elokuvaa, jossa naisen riippuvuutta olisi käsitelty.
Mellerin mielestä koko nais ja mies -vastakkainasettelu on tunkkainen ja vanhanaikainen. Hän toivoo, että binäärinen käsitys sukupuolesta viimein hylättäisiin. Kyse on ihmisistä.
– Olen vähän epäkiinnostunut tästä, että miehet sitä ja naiset tätä. Suomalaisessa elokuvassa on vielä paljon matkaa siihen, että sukupuolta käsiteltäisin laajemmin. Odotan sitä päivää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat näyttelijät pääsisivät tekemään heille kirjoitetut roolinsa heteronäyttelijöiden sijaan.
Kikka halusi tähdeksi
Kolmekymmentä vuotta sitten valta oli sen ajan setämiesten.
Kun Kikka halusi tehdä vakavampaa musiikkia, pisti levy-yhtiö pisteen haaveille. Se oli vähän sama juttu, mikä tapahtui Marilynille ammoin Hollywoodissa, kun hän erehtyi haaveilemaan muista kuin povipommirooleista.
Sara Melleri toteaa jälleen, ettei kukaan voi todella tietää, mitä Kikka itse aikanaan ajatteli sovinismista. Kukaan ei voi tietää tästä ajasta käsin, oliko Kikka minkään sortin feministi.
– Onko sillä väliä edes? On ilahduttavaa, kun joku voimaantuu siitä, mitä Kikka oli ja teki. Kyllä hänestä voi tehdä feministisen ikonin, jos haluaa. Kuitenkin on kohtuuton taakka kenelle tahansa, että pitäisi olla kaikkien naisten esikuva.
Silloisen arvomaailman panttivankeja olivat kaikki, toiset enemmän kuin toiset.
– Luulen, että Kikka vain halusi elää haaveidensa elämää, tykkäsi yöstä ja klubielämästä ja erottautumisesta. Luulen, että hän vilpittömästi halusi tähdeksi ja esiintymisen palo saa menemään läpi minkä vain muurin, tiedän sen itsestänikin.
"Kikka nautti itsestään"
Kikan avoin, riemullinen seksuaalisuus johti toistuvasti päätelmiin siitä, että tissit ja aivot eivät voi mahtua samaan kehoon. Ylen Sabatti-ohjelmassa miestoimittaja kuvaili Kikkaa päin tämän naamaa naisena, jolla on kaikki hartioiden alapuolella.
Sara Melleri on lopen uupunut siihen, miten edelleen 2020-luvulla sama vanhanaikainen dikotomia toistuu: nainen on huora tai madonna.
Naisilta odotetaan paljasta pintaa populaarikulttuurissa, mutta kun odotuksiin vastataan, siitä rankaistaan. Siitä huolimatta moni pitää rohkeasti kiinni omasta linjastaan ja vapaudestaan ilmaista kehollaan mitä parhaaksi katsoo.
– On täysin normalisoitua, että nykyään esimerkiksi Instagramissa esiintyjät, somevaikuttajat ja jopa aktivistit ovat lähes alasti. Se on merkki tämän päivän vapautumisesta ja oman kehon haltuunotosta. Se on hienoa.
Vaikka Kikkaa rakastettiin, häntä myös vähäteltiin. Mellerin mielestä on upeaa, miten pystypäin Kikka otti pilkan vastaan.
– Kaikesta huolimatta hän pystyi pitämään oman tyylinsä. Me tykätään edelleenkin mennä massan mukana ja vielä harvinaisempaa joukosta erottautuminen oli 1980-luvun Suomessa. Kikka oli hyperfeminiininen tähti, joka nautti itsestään. Se nautinto tuntuu vallankumoukselliselta vielä tänäkin päivänä..
