Jos haluaa elämänsä valkokankaalle, on syytä syntyä mieheksi. Vielä kannattavampaa on olla miespuolinen taiteilija, naisiinmenevä, ja jollain tavalla rikkinäinen. On hyödyllistä, jos on naishankaluuksien ohella esimerkiksi vaikea isäsuhde.
Erityisen hyvä on, jos rikkinäisyys manifestoituu alkoholiongelmana. Päihteiden kanssa läträäminen vaikuttaa kiinnostavan sekä elokuvantekijöitä että yleisöä.
Vielä paremmat mahdollisuudet saada elämästään elokuva on silloin, jos tekee uransa kevyen musiikin parissa.
Naisille ehdot ovat tiukemmat, ja aivan toiset.Kun jätetään sivuun suomifilmin muinaisvuosina kuvatut, löyhästi todellisuuteen perustuvat tarinat traagisista rakkauksista, linnanneidoista, kartanonrouvista ja naissurmista, on suomalainen elokuvateollisuus löytänyt kovin vähän puhuttelevia naiskohtaloita.
Tai ainakaan rahoitusta puhuttelevista naisista kertoville elokuville.
Tilanne on hieman kohenemassa, mutta tilastollinen vinoutuma ei vielä korjaannu. Zaida Bergrothin elokuva unissasaarnaaja Maria Åkerblomista valmistuu ensi vuonna. Seuraavana ilmestyy Antti J. Jokisen Schjerfbeck-elämäkerta.
Minna Canthista on tekeillä käsikirjoitus, mistä on vielä matkaa varsinaiseen elokuvaan.
Uskomattoman tuottelias kirjailija, suurperheen leskiäiti, kauppias, bisnesnainen, yhteiskunnallinen keskustelija, sanomalehtitoiminnan uranuurtaja, omin jaloin seisova yksinhuoltaja 1800-luvun Suomessa, Kuopion mahtinainen ei ole aiheena ollut toistaiseksi yhtä vetävä, kuin esimerkiksi Matti Nykänen, Remu Aaltonen, Badding tai Andy McCoy.
Naisten elämäkertoja löytyy hädin tuskin kourallista viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta.
Jörn Donner on tehnyt niistä kaksi, vakooja Kerttu Nuortevasta kertovan Kuulustelun (2009) ja Marimekon Armi Ratiaa kuvaavan Armi elää! –elokuvan (2015).
Aira Samulin esitti itseään puolifiktiivisessä Tango Kabareessa 17 vuotta sitten. Kellokosken psykiatrisen sairaalan pitkäaikaisesta potilaasta Anna Lappalaisesta kertova Prinsessa valmistui 2010. Ylen ammoisesta pääjohtajasta, vasemmistopoliitikosta, kirjailija Hella Wuolijoesta tehtiin elokuva Hella W (2011).
Siinä ne sitten suunnilleen ovat.
Naisista kertovia elämäkertaelokuvia on tehty kahdessakymmenessä vuodessa suunnilleen saman verran, kuin miehistä kertovia elokuvia valmistuu nyt alle kahdessa vuodessa.
Sesonki alkoi tammikuussa alle 40-vuotiaan, ihan timmissä työkunnossa yhä olevan räppäri Cheekin taivalta käsittelevästä Veljeni vartijasta. Hyvin markkinoituun lavoiltapoistumispakettiin kuului elokuvan lisäksi kirja, dokumenttielokuva, ja näyttävä uran päättämisshow.
Tuukka Temonen sai viimeisimmän elokuvansa näytöskuntoon elokuussa. Valmentajassa kovasti Jari Sarasvuon oloinen, oman elämänsä toimitusjohtaja tuhlasi omat ja muiden rahat, petti ja jätti, ja joi itsensä tärviölle, kunnes lähti uuteen nousuun.
Lokakuussa ilmestyi Timo Koivusalon elokuva Olavi Virrasta. Kriitikot ilkkuivat, kansa rakasti. Tässäkin kertomuksessa viinanpiru otti niskalenkin hienosta taitelijasta.
Koivusalon katalogista löytyvät elämäkertaelokuvat myös Sibeliuksesta, Rautavaara-Helismaa -parivaljakosta ja Irwinistä.
Juice tulee ensi-iltaan tänään tapaninpäivänä. Tässäkin elokuvassa viina voitelee miehen luisua. Ahdistuneen taiteilijan on kertakaikkiaan pakko voittaa ujoutensa.
Ensi syksynä on luvassa elokuva Kari Tapiosta.
Tolstoita mukaellen jokainen onneton ihminen on onneton omalla tavallaan, mutta aika monta elokuvaa on jo tehty vääriin vuonoihin uivista pursista.
Mitä jos joku tekisi elokuvan Laila Kinnusesta? Romantisoitaisiinko siinä alkoholismia ja yhden yön pysäkkejä samalla tavoin kuin on tehty lähes kaikissa taiteilijakuvauksissa miehistä?
Olisiko naisen alamäki perusteltavissa parilla kömpelöllä kohtauksella lapsuuden vaikeista ihmissuhteista? Äidistä, joka oli kylmä, isästä, joka oli poissa?
Jos oikein etsittäisiin, niin varmasti kiinnostavia naiskohtaloita löytyisi enemmänkin.