Ruotsalainen mestariohjaaja Ingmar Bergman synnytti rakastetuimpiin teoksiinsa lukeutuvan Fannyn ja Alexanderin neljäkymmentä vuotta sitten.
Se on tv-sarja, joka perustuu osittain Bergmanin omiin kokemuksiin. Samasta materiaalista leikattu elokuva keräsi neljä Oscaria ja kasapäin muita palkintoja.
Monien mielissä Fanny ja Alexander on ennen kaikkea jouluelokuva, vaikka joulu onkin vain ensimmäinen näytös Ekdahlin perheen lasten tarinassa.
Joulusta käynnistyy myös Helsingin kaupunginteatterin torstaina ensi-iltansa saava uusi näyttämöversio. Muilta osin Paavo Westerbergin ohjaus ja dramatisointi ottaa reilusti etäisyyttä valkokankaan klassikkoon.
Westerbergin näkemys perustuu pikemmin Bergmanin materiaalistaan kirjoittamaan proosateokseen Fanny ja Alexander kuin elokuvaan tai aiempiin teatteriversioihin.
Westerbergin Fanny ja Alexander ammentaa fantasian ja spektaakkelin maailmasta, ja muistuttaa hetkittäin aikuisten satua. Niin käy heti esityksen alussa, kun boheemin Ekdahlin teatteriperheen joulu ratkeaa riehakkaaksi ja kirjavaksi karnevaaliksi.
Piispan raskas saapas
Tarinan sisarukset Fanny ja Alexander ovat varakkaan perheen huolettomia, toisilleen läheisiä lapsia 1900-luvun alun Ruotsissa.
Heidän elämänsä mullistuu letkeän näyttelijäisän kuoltua. Kuvioihin ilmestyy isäpuoli, piispa Vergerus, jonka mielestä taide ja kauneus on haihattelua. Tyrannimainen Vergerus tekee kaikkensa kitkeäkseen sekä sisaruksista että näiden Emilie-äidistä leikin, ilon ja valon. Piispan saappaan alle joutuu etenkin Alexander.
Kahden täysin erilaisen kulttuurin törmäys on näytelmän ydintarina, Paavo Westerberg sanoo.
– Ekdahlit uskovat, että he kohtaavat tarinoiden avulla todellisuuden, totuuden ja maailman. Piispa taas on sitä mieltä, että teatterilaiset pakenevat todellisuutta. Bergmanin kaikki henkilöt ovat kuitenkin kaikki samaistuttavia, kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha.
Vergerus tekee kaikkensa viedäkseen lapsilta vapauden ja vallan, mutta mielikuvitukseen hänen mahtinsa ei yllä. Se suojaa sisaruksia. Westerbergin mielestä Fanny ja Alexander on pohjimmiltaan äärettömän toiveikas teos, joka puolustaa ajatuksen vapautta ja yhteisöllisyyttä.
– Se käsittelee ikuisia teemoja rakkaudesta kuolemaan jopa sinfonisessa kehyksessä. Siinä myös ihmeellä on sijansa.
Muisti huijaa
Yhtä näytelmän suurimmista rooleista näyttelee muistaminen. Fanny ja Alexander kysyy, millaisen tarinan itsellemme itsestämme kerromme.
– Kun me pohdimme lapsuusmuistojamme ja lapsuutemme traumoja, niin kovin vähän puhumme lapsuutemme aarteista, tai siitä valosta, jota meistä jokainen kantaa sisällään. Kaikki aikuiset ovat enemmän tai vähemmän selviytyneet lapsuudestaan, Westerberg toteaa.
Siitä selviävät myös näytelmän sisarukset.
Myös näyttelijä Olavi Uusivirta on pohtinut muistamista paljon paneutuessaan Alexanderin rooliin. Uusivirta huomauttaa, että muistaminen on sitä epätarkempaa, mitä kauemmas lapsuuteen mennään.
– Olen taipuvainen ajattelemaan, että me muistamme lopulta aina väärin. Mahdollisuus muistaa on vain Tommi Liimatalla, joka kirjojensa perusteella muistaa tähänastisen elämänsä jokaisen minuutin. Me tavalliset kuolevaiset muistamme hyvin fragmentaarisesti.
Uusivirran mielessä on viime aikoina kaikunut runoilija Mirkka Rekolan toteamus jostain ammoisesta haastattelusta: muistamme ne asiat, joita meidän tarvitsee muistaa.
– Se on kiinnostava ajatus. Olen miettinyt, miten asiat ovat oikeasti menneet Fannyn ja Alexanderin lapsuudessa, omassanikin. Meillä on tapana lakaista maton alle traumaattisia muistoja, joilta mieli ikään kuin suojelee meitä. Silti traumatkin on hyvä jossain kohtaa käsitellä.
Joulumuistoja suurkaupungista
Paitsi että Uusivirta on miettinyt muistamista, hän on muistanut paljon.
Näytelmän Alexander on noin kymmenvuotias. Rooliin paneutuminen on palauttanut mieleen omat kokemukset sen ikäisenä. Etenkin muistot joulusta.
–Vaikka Fanny ja Alexander ei ole jouluelokuva, teos alkaa ikonisella joulukuljetuksella. Mummolan joulut 1990-luvulla olivat vähän erilaisia kuin nämä Ekdahlien, mutta on siellä tunnistettavia elementtejä.
Uusivirran mummola oli Hämeenlinnassa. Se oli pikkupojan silmissä valtava metropoli.
– Asuin lamavuosina Karkkilassa. Siellä oli vain 9000 asukasta, ja se oli silloin Suomen köyhin kaupunki. Se heijastui ilmapiiriin kaikessa. Mummolaan lähtö edusti ihan toista maailmaa verrattuna siihen pikkukylään.
Lapsuusjouluista teki erityisiä se, että niiden muistot taltioitiin.
– Rooliin uppoutuessani olen kaivellut vanhoja valokuva-albumeja. Niistä on löytynyt aika paljon nimenomaan joulukuvia, myös Alexanderia vastaavilta ikävuosiltani. Nykyään kuvia otetaan koko ajan, mutta 1990-luvulla vain, jos siihen oli painava syy. Joulu oli sellainen.
Korjattu 17.11. klo 11.59 Aluperäisteos, johon näytelmä perustuu on proosateos Fanny ja Alexander, ei proosateos Laterna Magica, artikkelissa luki.