Museot ovat pullollaan valtavan kiinnostavia esineitä. Niillä on historia ja ne ovat merkittäviä virstanpylväitä jonkin asian kehittymisessä. Tai sitten ne kertovat meille, kuinka elämä on muuttunut, ja oliko se todella parempaa silloin ennen vanhaan.
Museoiden tehtävä on koota ja tallentaa tätä esineistöä. Nykyisyyden karatessa yhä eteenpäin seuraa väistämätön: menneisyyttä on niin paljon, ettei kaikki säilyttämisen arvoinen enää sovi mihinkään varastoon. Museoesinettä ei voi säilyttää heinäladossa, vaan sen tulee säilyä varastossa muuttumattomana.
Rajanveto siinä, mitä talletetaan ja miksi, on hyvin tarkkaa
Antti Mäkinen
Tähän likimain kaikkien museoiden ongelmaan on törmännyt myös Kainuun Museon johtaja Antti Mäkinen. Hän tunnustaa, että aiemmin kokoelmiin saatettiin ottaa esineitä hiukan huolettomasti.
– Joskus on otettu esimerkiksi turhan monta ompelukonetta tai vastaavaa. Samanlaisia esineitä on osittain vähän liikaa.
Varastotilan loppuminen pakottaa harkitsemaan niiden poistoa. Museoesineen statuksen muuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa.
– Siinä täytyy ottaa huomioon museoeettisyys, Mäkinen toteaa.
Poistettavat esineet syynätään tarkoin
Jokaisen poistettavan esineen kohdalla tutkitaan sen tulohistoria, tausta, kunto ja mahdollinen hyöty tutkimukselle. Jos kokoelmissa on toinen samanlainen esine, voidaan huonompikuntoinen poistaa.
Pääsääntöisesti poistettavat esineet todella hävitetään eli tuhotaan. Museon roskalaatikosta on siis turha haaveilla tekevänsä löytöjä.
– Tai sitten jos joku muu museo tarvitsee omiin tarkoituksiinsa sellaisen esineen, esine voidaan siirtää museoiden välillä. Mutta aika harvinaista se on, sanoo Mäkinen.
Museoesineitä ei juurikaan myydä vapaille markkinoille. Se ei vain ole ollut tapana, sanoo Mäkinen. Sen sijaan tavaratulvaa hillitään yhä paremmalla suunnittelulla. Viime aikoina museot ovat tehneet kokoelmasuunnitelmia eli miettineet tarkemmin, mitä mihinkin museoon tarvitaan.
– Rajanveto siinä, mitä talletetaan ja miksi, on hyvin tarkkaa, toteaa Mäkinen.
Joskus on otettu esimerkiksi turhan monta ompelukonetta tai vastaavaa.
Antti Mäkinen
Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä vaikeampaa on hahmottaa, mitä otetaan talteen jälkipolville.
– Joskus kauan sitten tänne meidänkin kokoelmiin on haalimalla kerätty kaikkea, eikä ole mietitty jokaisen esineen merkitystä. Silloin oli nimenomaan se ongelma, ettei otettu taustatietoja esineille. Kuka sen on tehnyt, kuka käyttänyt? Se on vaan "joku höylä Sotkamosta", sanoo Mäkinen.
Elokuvat, joita ei katsota koskaan
Kuviin ja tallenteisiin liittyy myös erikoinen dilemma: miten tallentaa vanhentuvat tallennusmuodot uusiin niin, että autenttisuus säilyy?
– Meillä on kuva-arkistoissa joitakin elokuvia beta-nauhoilla, mutta meillä ei ole välineitä, joilla näyttää niitä. Ja vaikka meillä olisikin sellainen kone, sitä ei voisi käyttää, koska pääsääntöisesti museoesineitä ei saa kuluttaa, Mäkinen kertoo.
– Toki itse elokuva saadaan muutettua formaatista toiseen, hän lisää.
Kainuun Museolla on yli 20 000 esinettä, 360 000 valokuvatallennetta sekä arkistoaineistoa ja vanhoja kirjoja. Suuri osa on säilytyksessä vuosia. Ne ovat museotoiminnalle elintärkeitä.
– Kokoelmien kerääminen ja hallinnointi on yksi keskeisempiä asioita, mitä museon pitää tehdä. Näyttelyitä ei voi tehdä, jos ei ole kokoelmia, joista näyttelyt kootaan.
Säilytystilaongelmaan on etsitty ratkaisua museoiden yhteistiloilla, mutta pikaista apua ei ole tulossa. Suomessa on muutamia keskusvarastoja, joihin tietyn alueen museot ovat yhdessä panostaneet. Museo saattaa myös vuokrata tilaa muille museoille.
– Viimeksi tällaista säilytystilaa on valmistelu Museovirastolle pääkaupunkiseudulle, johon muutkin museot voivat halutessaan viedä esineitä ja vuorata sieltä hylly- ja lattiatilaa, kertoo Mäkinen.