Pääsiäisenä 1962 seitsemänvuotias Pekka Fofanoff päätti karata koulusta.
Ekaluokkalainen pisti sukset jalkaan ja lähti koulupäivän jälkeen pikkupakkasessa hiihtämään yhdessä kaverinsa kanssa takaisin kotiin. Pekka oli aloittanut koulun tammikuussa, eikä ollut käynyt kotonaan kolmeen kuukauteen. Joka ilta koulun asuntolassa Pekka ikävöi kotiin.
Vielä yli 50 vuotta myöhemmin näkee, että Pekan on vaikea puhua kouluajoistaan. Haluan kuitenkin kuulla Pekan tarinan, koska se liittyy siihen, miksi en itse lapsena oppinut puhumaan koltansaamea.
40 kilometrin karkumatka
Koltansaamea äidinkielenään puhuvalle Pekalle opettajien käyttämä suomi kuulosti erikoiselta. Hän osasi sanoa suomeksi vain pari sanaa, jotka oli oppinut kesällä matkailijoilta. Koulussa oman äidinkielen käyttämisestä saattoi saada näpeilleen tai joutua nurkkaan seisomaan.
Kolttasaamelainen Pekka kasvoi Nitsijärvellä mummonsa Akilinan luona. Pienen pojan askareet täyttyivät poronhoidosta ja kalastuksesta.
Matkaa koululta kotiin Nitsijärvelle oli 40 kilometriä. Koko lapsuutensa metsässä kulkeneelle seitsemänvuotiaalle Pekalle tuollainen hiihtomatka ei ollut mikään, vaikka aluksi se hirvitti. Ei niin pitkää matkaa sentään ikinä kuljettu metsässä ilman vanhempia.
Osan karkumatkastaan Pekka kulki umpihangessa. Kaveri oli jäänyt omaan kotiinsa puolessavälissä matkaa, ja hänen vanhempansa olivat soittaneet Pekan mummolle poikien yhteisestä karkumatkasta.
Akilina-mummo lähti poikaa vastaan tietämättä, että Pekka oli kulkenut jo toista reittiä pitkin kotiin. Mummo ei löytänyt pojasta jälkiä mistään, eikä Pekkaa näkynyt tutulla polulla. Huoli oli jo kova. Jokohan on poika paleltunut?
Kotiin palattuaan Akilina huomasi, että karkulainen olikin jo kotona. Turha hänen oli tässä pientä lasta moittia - hyvä sentään, kun oli hengissä.
Mummo ei päästänyt Pekkaa lähtemään takaisin kouluun, koska ymmärsi, mitä Sevettijärven koulun seinien sisällä tapahtui.
Pekka vietti kotonaan parisen viikkoa. Ehti sopivasti osallistua kevään porotöihin. Kevät on kiireistä aikaa poromiehille, kun tiineitä emäporoja eli vaatimia valvotaan petojen varalta. Vasotusaikana pienelle kolttasaamelaiselle pojalle riitti töitä. Mummokaan ei pistänyt pahakseen, kun oli apukäsiä kotona.
Pian oli aika palata kouluun ja asuntolaan Sevettijärvelle. Karkumatka oli ainoa kerta, kun Pekka pääsi käymään kotonaan kouluvuoden aikana. Seuraavan kerran Pekka pääsi kotiin mummon luo Nitsijärvelle kesäloman alettua.
Vielä tänäkin päivänä nuo muistot pätkivät. Pekka sulkisi kouluajan mielestään kokonaan, jos vain pystyisi.
Asuntolatraumat seuraavat sukupolvelta toiselle
1940-luvulta alkaen saamelaislapset yhdessä muiden koululaisten kanssa jättivät kotinsa kuukausiksi jo seitsemänvuotiaina. Asuntoloihin matkustamisen käytäntö jatkui Suomessa 30 vuoden ajan, aina 70-luvulle saakka.
Lapissa lasten koulumatkat saattoivat olla jopa 100 kilometriä. Lapset elivät suuren osan lapsuudestaan koulujen yhteydessä olevissa asuntoloissa.
Raskaaksi koulutien teki pakollinen kielenvaihto. Saamenkielisillä lapsilla ei ollut lupaa käyttää äidinkieltään koulussa. Opettajat ja henkilökunta puhuivat lapsille vain suomea, jota moni lapsista ei ymmärtänyt. Asuntoloissa eli yhtä aikaa niin suomenkielisiä kuin inarin-, koltan- ja pohjoissaamenkielisiä lapsia. Kaikki neljä ovat aivan omia kieliään.
Koltansaamea puhuu tänä päivänä äidinkielenään maailmassa arviolta enää 300 ihmistä. Koltansaame on myös minun Olga-mummoni äidinkieli.
Sodan takia kolttasaamelaiset joutuivat jättämään kotinsa, kun Suomi luovutti heidän asuinalueensa pohjoisessa sodan voittaneelle Neuvostoliitolle. Evakkoon lähtiessä kolttasaamelaisten koko elämä jäi Petsamoon eikä tulevaisuudesta ollut tietoa.
Koltta oli silloin haukkumanimi. Pekka Fofonoff muistaa edelleen, miten haukkuminen satutti koulussa ja myös aikuisena.
– Ryssät! Köyhät koltat! Likaiset koltat!
– Mitä te tänne tulitte, olisitte pysyneet siellä, mistä tulitte.
Kolttien kieli ja pukeutuminen eroavat muista saamelaisista. Kolttasaamelaiset miellettiin erilaisiksi kuin muut myös ortodoksisen uskonnon vuoksi.
Vuosikymmeniä kestänyt syrjintä sai kolttasaamelaiset vaikenemaan omasta alkuperästään. Kieltä ei enää haluttu siirtää eteenpäin.
Olisiko mahdollista aloittaa koltansaamen opiskelu?
Sara Wesslin
Elämä oli helpompaa omaksua suomalaisena. Piiloutua suomalaiseksi muutetun sukunimen taakse, puhua vain suomen kieltä ja lopulta jättää kaikki saamelaisuuteen viittaava taakseen.
Älä vie kieltäni
– Olisiko mahdollista aloittaa koltansaamen opiskelu? kysyin luokanvalvojaltani. Vuonna 2007 olisi ollut mahdollista ottaa koltansaamen opetusta Ivalon lukiossa. Keräsin pitkään rohkeutta kysyä.
Jo pelkkä ajatuskin kielen opiskelusta sai minut innostumaan. Haluan kielen takaisin. Vaatii hirveästi rohkeutta sanoa ääneen, että haluaisin ottaa haltuuni mummoni äidinkielen. Että haluaisin sen takaisin elämääni.
– Eihän tuota nyt ole järkeä opiskella. Kyllä saksa ja ranska ovat tänä päivänä paljon hyödyllisempiä, vastasi luokanvalvojani.
Keskustelu päättyi siihen ja muistan yhä nuo sanat. En edes muista, mitä valitsin lopulta valinnaisaineeksi lukion toisella luokalla.
Suomalaistamispolitiikka ei ollut koskaan virallista Suomessa
”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia!”
Näin lausahti suomalaisten kansallisena herättäjänä tunnettu Adolf Ivar Arvidsson 1800-luvulla. Tuo lausahdus antoi pohjaa vastakkainasettelulle, joka muokkasi myös suomalaisten suhtautumista saamelaisiin.
Ennen toista maailmansotaa saamelaisten etuja puolustivat lähinnä suomalaiset Lapin ystävät, jotka tekivät ehdotuksia ja aloitteita saamen kieleen ja kulttuuriin liittyvien oikeuksien ajamiseksi.
Aihetta tutkineen professorin Veli-Pekka Lehtolan mukaan Suomessa saamelaisia pidettiin toisen luokan kansalaisina. Saamelaisia pidettiin yleisesti sivistymättöminä ja saamelaiskulttuuria pidettiin rappeutuneena. Monet saamelaisia koskevat aloitteet ja keskustelut kumottiin aina samanlaisilla perusteluilla saamen kielen pienuudesta ja katoavan kielen hyödyttömyydestä suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kaksikymmentä vuotta sitten Norjan kuningas pyysi anteeksi saamelaisten kohtelua. Tänä vuonna Norjan pääministeri Erna Solberg sanoi saamelaisten kohtelun olevan musta tahra koko maan historiassa.
Norjassa assimilaatiopolitiikka eli saamelaisten norjalaistaminen oli kirjattu lakiin. Ei siis koskaan ollut epäselvää, tapahtuiko Norjassa saamelaisten pakkosulauttamista. Suomessa tilanne on toinen, sillä suomalaistamista ei kirjattu virallisesti mihinkään. Voi olla, että juuri sen takia saamelaisten suomalaistamista epäillään, ja sen vaikutuksia saamelaisiin vähätellään yhä tänäkin päivänä.
Suomen koulujärjestelmä pesi asuntolasukupolvien lapsista saamelaisuuden pois. Kolttasaamelaisia asuntola-aikojen kolhut koskettivat niin pahasti, ettei kieltä siirretty eteenpäin.
Nämä tapahtumat ovat seuranneet myös omaan elämääni vuosikymmeniä myöhemmin. Vaikuttavat jopa tähän artikkeliin, jota kirjoitan suomeksi. Omalla äidinkielelläni, koska minulla ei ollut lapsena mahdollisuutta oppia koltansaamen kieltä.
Kielen myötä kuolee myös kulttuuri
Lapsuudessani 90-luvulla Ivalon kouluissa ei voinut opiskella äidinkielenään koltansaamea. Sitä opetettiin vain vieraana kielenä pari tuntia viikossa Inarissa.
Koltansaamen etäopinnot tulivat ensimmäistä kertaa saataville vuonna 2011, vuosi ylioppilaskirjoitusteni jälkeen. Opinnot järjestettiin etänä Saamelaisalueen koulutuskeskuksesta. Ilmoittauduin kurssille saman tien, kun näin netissä ilmoituksen.
Imin kurssista kaiken mahdollisen, ja olisin halunnut oppia vielä lisää. Päästä käyttämään juuri oppimaani kieltä.
Koltansaamea ei opetettu, enkä juurikaan kuullut sitä omassa lapsuudessani. Mummo puhui sitä, muttei koskaan minulle. Julkisuudessa puhuttiin kuolevasta kielestä, jonka mukana koko kolttakansa tulisi hiipumaan.
Tunsin itseni vajaaksi ilman kieltä. Koin lujaa yhteyttä kieleen, jota en lapsena oppinut. Ajatus siitä, että koltansaame katoaisi tästä maailmasta, aiheutti minulle pahoinvointia. Tuntui, kuin muut saisivat määritellä kielen tulevaisuuden, emmekä me kolttasaamelaiset itse.
Kielettömyys tarkoittaa sitä, että ei ole oppinut kieltä, jota aiemmat sukupolvet ovat puhuneet. Saamelaisnykynuoret Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä joutuvat painimaan kielettömyyden kanssa. Kielettömyyden seurauksia ei ole tutkittu Pohjoismaissa lainkaan. Kanadassa ja Australiassa tehtyjen tutkimusten mukaan assimilaation eli valtakulttuuriin sulautumisen vaikutukset näkyvät yhä alkuperäiskansayhteisöissä.
Kanadan alkuperäiskansojen keskuudessa oman äidinkielen menetys on vaikuttanut ihmisten terveyteen ja aiheuttanut sosiaalisia ongelmia.
Kielenoppiminen on surutyötä
Kadotetun äidinkielen opiskelua voi verrata surutyöhön. Minulla oli palava halu puhua ja käyttää kieltä, mutta kieli ei kypsy niin nopeasti kuin itse haluaisi. Turhauduin ja olin usein lähellä lopettaa. Ei tästä tule mitään, kielioppi on niin vaikea.
Pari tuntia viikossa verkkokurssilla oli todella vähän. Sanat vain pyörivät suussa, enkä uskaltanut ensimmäiseen kahteen vuoteen puhua sanaakaan koltaksi.
Vaatii paljon, että osaa olla rohkea oma itsensä ja pitää kielestään kiinni.
Pekka Fofanoff
Minulle myönnettiin Suomen kulttuurirahastolta apuraha koltansaamen opintoihin. Pyhitin yhden kesäloman opiskelua varten. Olin todella ylpeä apurahasta, sillä ensimmäistä kertaa koin, että koltansaamen tulevaisuudelle annettiin arvoa.
– Ei tuo, mitä sinä yrität puhua, ole enää kolttaa. Koltan kieli on jo kuollut, näin opiskeluni teilattiin kolttayhteisössä.
– Ihan hukkaan heitettiin tuo apuraha, muistan jopa lähipiirini kommentoineen.
Kommentit jäivät päähän soimaan, satuttivat ja lannistivat.
Puhetta ei meinannut tulla ensimmäisinä vuosina. En vain uskalla, puhun kuitenkin väärin. Pelkäsin, ettei minua ymmärretä.
Näiden tunteiden läpikäyminen oli todella raakaa 19-vuotiaalle.
Suomi on saamelaisille kielen velkaa
Haastattelun päätteeksi keitämme Pekan kanssa kahvit. Hetkeä aiemmin hän on muistellut 40 kilometrin karkumatkaansa koulun asuntolasta takaisin mummon luo.
Pekka Fofanoff on ensimmäisiä ihmisiä, joiden kanssa olen puhunut aina pelkällä koltansaamen kielellä. Se on meille molemmille luontaista.
– Se vaatii vahvaa tahtoa. Vaatii paljon, että osaa olla rohkea oma itsensä ja pitää kielestään kiinni. Ymmärrän kyllä senkin, miksi monet jättivät koltan puhumisen kokonaan. Ettei lapsilla olisi samanlaista kuin itsellä on ollut kolttasaamelaisuuden vuoksi, kertoo Fofanoff.
Muistan ikuisesti tuikkeen 86-vuotiaan Olga-mummoni silmissä, kun kerroin vienosti, että olen alkanut opiskelemaan koltansaamea.
– Katsotaan nyt miten se lähtee, on niin hankalaa saada sanoja suusta, sanoin hänelle suomeksi keittiön pöydän äärellä. Samassa huomasin, että mummo posottaa minulle vain kolttaa ja tempaisee paistinpannun hellalle.
– Ââʹn mon pääʹštam tuʹnne vueʹǯǯ. Nyt mie paistan sinulle lihhaa.
Ja koltansaame soljuu mummon keittiössä samalla, kun hän hääräilee. Minä toistelen perässä sanoja, enkä ihan aina ymmärrä. Saati uskalla avata suutani koltaksi. Päʹštted. Neiʹbb. Villj. Eʹhčč. Paistaa. Veitsi. Veli. Isä.
Nyt kuusi vuotta myöhemmin koltansaame on minulle arkikieli: puhua posotan koltansaamea viikoittain radiossa ja yritän tehdä kieltä näkyväksi. Tänä päivänä koltansaamea puhuu arviolta noin 400 ihmistä Suomessa.
Olen parikymppisenä kolttasaamelaisena yksi niistä tuhansista saamelaisista, jotka eivät suomalaistamispolitiikan vaikutuksesta oppineet saamen kieltä. Me menetimme oman kielemme.
Koen itseni onnekkaaksi, kun olen pystynyt ottamaan elämääni takaisin kaksi saamen kieltä: mummoni äidinkielen koltansaamen ja yleisemmin puhutun pohjoissaamen. Molemmat kielet kuuluvat nyt elämääni, mutta niiden takaisin oppiminen ei ollut ikinä mikään itsestäänselvyys.
Kielen takaisin oppiminen on kovaa työtä: tuskaa, turhautumista ja surun käsittelyä. Ja siitä Suomessa puhutaan liian vähän ääneen.
Artikkelia varten on haastateltu myös Oulun yliopiston professori Veli-Pekka Lehtolaa ja tohtorikoulutettava Minna Rasmusta, joka valmistelee parhaillaan väitöskirjaa saamelaisten asuntola-ajoista.