Pietarsaaren Näyttämä-teatteri viettää juhlavuotta vietetään tuttuun tapaan työn merkeissä: Tuo työ on tänään lauantaina ensi-iltansa saava sankaritarina Elmo, jonka ohjaa juhlavuoden taiteellinen johtaja Göran Sjöholm. Sitä esitetään yhdeksän kertaa.
Vaikka kyse onkin pelkästä harrastuksesta vailla ammattilaisuuden paineita, vaatii teatteriharrastus sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä. Toki se antaa myös paljon.
Tämän tietävät harrastuksen todelliset konkarit Marina Luomala ja Sauli Isokoski. Isokoski toimii myös Pietarsaaren näyttämön puheenjohtajana.
Itsevarmuutta ja itsensä hyväksymistä
Sauli Isokoski liittyi teatterin riveihin 35 vuotta sitten. Marina Luomalalla meneillään on jo 44. vuosi.
Mitä harrastus ja pitkät yhteiset vuodet teatteriharrastuksen parissa ovat antaneet?
– Itsevarmuutta ja itsensä hyväksymistä, muiden ihmisten kanssa pärjäämistä. Se on antanut kaiken. Mä olen ollut lapsena todella ujo ja arka, joka punastui jo kun nimi suunnilleen sanottiin koulussa. Ja tärkein on jopa vuosikymmeniä vierellä kulkeneet monet ystävät, joita olen harrastuksen parissa saanut, Luomala muistelee.
Sauli Isokoski on paljolti samoilla linjoilla.
– Olin jo lapsena vilkas ja suulas, mutta täältä olen saanut aivan kaiken. Upeita hienoja rooleja, joissa on päässyt menemään niin monien erilaisten ihmisten nahkoihin, ja kaikki ystävät. Ja työelämän asiakaspalveluun ja vaativiinkin sosiaalisiin kohtaamisiin on tullut valtavasti varmuutta, Isokoski kertoo, ja jatkaa:
– Ikinä ei tarvi jäätyä missään vaikka joskus olen joutunut luottamustoimissa kesärantaan pääministeri Sipilääkin neuvotteluihin tapaamaan.
Yksi selkeä muutos teatteriharrastamisessa vuosikymmenten saatossa on ollut tekemisen tahti. Nykyään näytelmät kurotaan valmiiksi nopeammin kuin ennen, jolloin yhtä näytelmää saatettiin harjoitella vain kaksi kertaa viikossa ja jopa puolen vuoden ajan.
– Saatettiin aloittaa syyskuussa ja ensi-ilta oli helmikuussa ja sitä esitettiin neljä kertaa. Se oli leppoista touhua jos tähän aikaan vertaa. Mutta sellainen ero oli silloin että meillä saattoi olla kaksikin projektia päällekkäin. Nykyään meillä ei väki sellaiseen riittäisi, Marina Luomala sanoo.
Luomala ja Isokoski ovat molemmat myös yhtä mieltä siitä että ihmisten arki ja sitoutuminen vain yhden asian ympärille on erilaista. Monilla on muitakin harrastuksia ja intressejä ja arjen tahti on monilla nykyään hektisempi.
Rooli joka jäi päälle
Selkeä ero harrastaja- ja ammattiteatterin välillä on esitysten määrä. Elmoa esitetään yhdeksän kertaa, kun taas laitosteattereissa esityksiä on usein kymmeniä ja joitain klassikkoja saatetaan pitää ohjelmistossa vieläkin pidempään.
Eikö jostain henkilökohtaisesta ja tärkeästä näytelmästä irti päästäminen ole rankkaa, kun siihen on ensin hitsauduttu hyvinkin läheisesti ja yhdessä kiinni?
– Mulle se ei ole ikinä ollut vaikeaa. Se on ohi sitten kun se on ohi. Se on kummallista kun sä opettelet repliikit ulkoa niin ne jää jonnekin tonne aivoihin, mutta sitten kun on viimeinen esitys niin mä annan itselleni periksi, että nyt ei tarvitse enää muistaa. Saattaa olla että kuukauden kuluttua mä en muista enää mitään niistä, Luomala sanoo.
– Mulla on sellainen tapa, että hyvästelen sen roolihahmoni. Se on ollut mulla jo ihan pienestä pojasta asti. Ja itse mä olen huomannut että jokaisesta roolihahmosta jää aina jotain elämään omaan sydämeen vaikka se homma päättyykin, sanoo Isokoski
Marina Luomala muistaa silti ainakin yhden kerran, jossa rooli on jäänyt niin sanotusti päälle. Kyseessä oli Reko Lundanin näytelmä Teillä ei ollut nimiä.
– Esitin siinä äitiä, jolla oli mielenterveysongelmia ja kaksi teini-ikäistä lasta omine ongelmineen. Myöhemmin kun olin uimahallissa, saunassa tuli yksi tuntematon rouva mulle juttelemaan ja voivottelemaan, miten hän ymmärtää ja suree sitä miten rankkaa minulla nyt on noiden nuorten kanssa. Mä kysyin siltä että tunnetaanko me jostain, ja hän sanoi sitten että oli käynyt katsomassa mua siellä teatterissa, Marina Luomala nauraa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit osallistua keskusteluun sunnuntaihin 6.11. kello 23:een saakka.