Toisinaan pieni, irralliselta kuulostava lausahdus käynnistää isoja asioita, muuttaa kokonaisen kansanryhmän elämää ja jää historiaan niin, että se muistetaan vuosikymmenienkin päästä.
Presidentti Mauno Koiviston esiintyminen Yleisradion Ajankohtaisen kakkosen tv-lähetyksessä 10. huhtikuuta 1990 on tällainen legendan mittoihin kohonnut tapaus.
Sitä pidetään hetkenä, joka aloitti kymmeniin tuhansiin yltäneen inkeriläisten paluumuuton Neuvostoliitosta Suomeen.
Mutta mitä Koivisto tarkalleen ottaen sanoi ja missä yhteydessä?
Ajankohtaisen kakkosen lähetystä tehtiin Tampereelta. Koivisto oli kuitenkin kutsuttu Helsingin Pasilan studioon, jonne lähetys siirrettiin noin kymmenen minuutin kohdalla. Haastattelu tehtiin suorana.
Kaikkiaan Koivistoa tentattiin noin 20 minuutin ajan ulkopolitiikasta, erityisesti Baltian tilanteesta. Inkeriläisiä koskeva osuus kesti kysymyksen kanssa 58 sekuntia.
Toimittaja kysyi presidentiltä, oliko kansalaismielipiteellä vaikutusta siihen, että Suomi oli päättänyt ottaa vastaan inkeriläisiä.
Koivisto epäili kansalaismielipiteen merkitystä ja arveli muuton jäävän vaatimattomaksi. Hän kuvaili inkeriläiset suomalaisiksi, jotka Ruotsin-vallan toimesta oli siirretty alueelle, ja jotka olivat uskonnoltaan luterilaisia. Koiviston mukaan heihin soveltuvat takaisinmuuttajien kriteerit, vaikka suvut ovat siellä pitkään eläneet.
Siinä se. Haastattelu jatkui muilla teemoilla.
Inkeriläisyydestä tuli tavoiteltu asia
Poliittisen historian tutkija Kristiina Häikiö on katsonut Koiviston haastattelun tarkkaan. Hänen väitöskirjansa Paluumatkan mutkat. Inkeriläisten paluumuuton alkaminen ja laajeneminen Neuvostoliiton hajoamisen aikaan käsittelee inkeriläisten paluumuuttoon johtaneita tapahtumia.
Häikiön mukaan tv-esiintymisen merkitys oli kahtalainen.
– Virkamiehille se oli lähtökäsky alkaa valmistella inkeriläisten vastaanottoa. Inkeriläisille Koiviston lauseet olivat puolestaan valtava ilosanoma.
Inkeriläisten asema Neuvostoliitossa oli ollut vaikea. Koiviston puheen myötä tilanne kääntyi päälaelleen.
– Inkeriläisyydestä tuli tavoiteltava asia, Häikiö sanoo.
Mutta inkeriläisten Suomeen muuton alkuhetki se ei ollut. Inkeriläisiä oli kaikessa hiljaisuudessa muuttanut Suomeen vuodesta 1988 lähtien. Jo tuolloin Koivisto oli ohjeistanut sisäministeriä päästämään maahan ne inkeriläiset, joille Neuvostoliitto antoi poistumisluvan. Arviolta 50 inkeriläisperhettä asui Suomessa Koiviston tv-puheen aikaan.
Julkisuuteen asia tuli kuitenkin vasta Koiviston tv-esiintymisen myötä. Tai ei aivan. Toimittajan kysymyksestäkin käy ilmi, että hän tiesi paluumuuttopäätöksestä.
– Koivisto oli kertonut asiasta aiemmin samana päivänä toimittajatapaamisessa. Ja Helsingin Sanomat oli kirjoittanut paluumuuton sallimisesta jo pari päivää aiemmin.
Monelle asia tuli silti yllätyksenä. Valtaosa asiaa käytännössä hoitamaan joutuneista virkamiehistä ei tiennyt paluumuuttolinjauksesta mitään, sillä asiaa oli valmisteltu salassa presidentin ja hallituksen keskeisten ministerien kesken.
Samoin inkeriläisille Koiviston linjaus oli uutinen.
– Viron inkeriläisten puheenjohtaja Rudolf Pakki pomppasi pystyyn ja huudahti: ”Tätä en tiennyt!”
Häikiön mukaan moni inkeriläinen tulkitsi Koiviston puheenvuoron kutsuksi saapua Suomeen. Tv-puheen seurauksena inkeriläisten muutto laajenikin nopeasti.
Koivisto säikähti inkeriläisten autonomia-aikeita
Inkeriläisten paluumuuttopäätöksen syitä on arvuuteltu vuosien saatossa lukuisissa jutuissa ja artikkeleissa. Miksi presidentti Mauno Koivisto halusi antaa juuri inkeriläisille paluumuuttaja-statuksen?
Inkeriläisten paluumuuttoa tutkinut Ahti Kaisalmi jakaa julkisuudessa esiintyneet syyt paluumuuton käynnistymiselle kolmeen kategoriaan: Ensiksikin paluumuuttopäätöksen on arveltu syntyneen humanitaarisista syistä eli halusta auttaa romahduksen partaalle ajautuneen Neuvostoliiton kansalaisia.
Toinen selitys on työvoimapoliittinen. Nousukautta elänyt Suomi helpotti työvoimapulaansa inkeriläisten avulla. Kolmas selitys on huono omatunto. Suomi vastaanotti toisen maailmansodan aikana inkeriläisiä, jotka kuitenkin palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Moni päätyi Siperian vankileirille.
Kristiina Häikiön mukaan pääsyy Koiviston inkerilinjauksen takana ei ole mikään edellämainituista. Häikiön mukaan Koiviston suhtautumista inkeriläisiin ohjasi turvallisuuspolitiikka.
Keväällä 1990 elettiin aikaa, jolloin Neuvostoliitossa kaikki tuntui olevan mahdollista. Isot osatasavallat Ukraina ja Valko-Venäjä olivat irtautumassa valtioliitosta. Samoin Baltiassa oli käynnissä itsenäistymisprosessi.
Myös moni pienempi kansallisuus huomasi tilaisuutensa koittaneen. Leningradin alueen inkeriläiset tapasivat 12. helmikuuta 1990 Leningradin aluehallintoa. Mukanaan heillä oli kopio Tarton rauhansopimuksesta.
Vuonna 1920 solmitussa Tarton rauhassa Suomi sopi suhteensa Neuvosto-Venäjään. Sopimuksen liitteessä on maininta inkeriläisten kulttuuriautonomiasta osana Neuvostoliittoa. Autonomia jäi kuitenkin haaveeksi. Inkeriläiset palasivat asiaan vuonna 1990.
Tukea autonomiahankkeelle haettiin Suomesta. Koivisto pelästyi.
– Koiviston tulkinnan mukaan se olisi ollut puuttumista Neuvostoliiton sisäisiin asioihin, vieläpä Suomen rajan tuntumassa.
Koiviston varovaisuutta lisäsi se, että samoihin aikoihin kaukana Vuoristo-Karabahissa oli käynnissä rajaselkkaus. Alue oli samalla tavalla Neuvostoliiton rajaseutua kuin Inkerinmaakin.
Häikiön mukaan Koivisto myös tunsi inkeriläisten historiaa ja tiesi, kuinka 1920-luvun autonomiatoiveet olivat vaihtuneet vainoksi ja kuinka Suomi ei silloin pystynyt auttamaan. Vastaava ei saisi toistua. Inkeriläisten autonomiahankkeen tukeminen oli Koiviston mielestä mahdotonta.
Kutsutaan inkeriläiset Suomeen, niin hankalaan autonomiakymykseen ei tarvitse vastata
Mutta miten inkeriläisten autonomiahanke liittyy Koiviston päätökseen myöntää heille oikeus paluumuuttoon?
– Näin toimimalla ei tarvinnut ottaa kantaa autonomia-asiaan, Kristiina Häikiö sanoo.
Häikiön mukaan Koivisto halusi auttaa inkeriläisiä, mutta samalla välttää törmäys Neuvostoliiton kanssa.
Koiviston mielestä autonomiahanke horjutti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa ja ongelman ratkaisu oli ulkopolitiikka johtavan presidentin tehtävä.
– Koivisto korosti usein sitä, ettei maahanmuuttopolitiikka kuulunut presidentin toimivaltaan. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka sen sijaan kuului.
Häikiön mukaan asiaa oli pohjustettu Neuvostoliiton kanssa KGB:n välityksellä.
– Koiviston valtuuttamana Supon päällikkö Seppo Tiitinen oli heti autonomiauutisen jälkeen yhteydessä Helsingin KGB-päällikköön Felix Karaseviin ja ilmoitti hänelle Suomen johdon ottaman periaatekannan.
Tieto inkeriläisille annettavasta paluumuuttaja-asemasta kulki siis nopeasti Moskovaan. Neuvostoliiton johdolle järjestely sopi.
Häikiön mukaan Neuvostoliiton tiukka matkustuspolitiikka oli tuossa vaiheessa jo murtumassa.
– Inkeriläiset olivat Moskovan näkökulmasta rikka rokassa tilanteessa, jossa muun muassa iso joukko saksalaisia ja juutalaisia oli lähtemässä maasta.
Toisenlainenkin arvio asioiden etenemisestä on esitetty. Professori Kimmo Rentola kirjoittaa Suojelupoliisin historiassa, että aloitteen inkeriläisten paluumuutosta olisi tehnyt KGB-päällikkö Karasev.
Myös Supon päällikköä Seppo Tiitistä haastatellut Ahti Kaisalmi sai käsityksen, että Karasev oli aloitteentekijänä.
Presidentti Koivisto kiisti Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2011, että KGB olisi ideoinut inkeriläisten paluumuuton ja kertoi tehneensä päätöksen yksin.
Kristiina Häikiö ei usko, että Karasev olisi pystynyt vaikuttamaan Koivistoon.
– Yhteydenpito Moskovaan Tehtaankadun KGB-diplomaattien kautta oli maantapa. En usko, että Suomen korkeaa poliittista johtoa olisi höynäytetty tai että se olisi toiminut KGB:n käskystä.
Haave paluusta Inkerinmaalle jäi Suomi-kuumeen alle
Inkeriläisille Koiviston paluumuuttopuhe oli ilosanoma. Pian kuitenkin ymmärrettiin, että se saattaisi olla myös lopullinen niitti haaveille palata vanhoille asuinsijoille Inkerinmaalle. Monelle inkeriläiselle paluumuutto oli tarkoittanut nimenomaan paluuta Stalinin aikaisesta karkotuksesta vanhaan kotikylään.
Myös autonomia-hankkeille Koiviston puhe oli takaisku.
– Autonomiaa ajoivat lähinnä Leningradin alueen inkeriläisten johtajat. Vaikka kaikki karkotetut inkeriläiset varmasti kaipasivat takaisin kotiseudulleen, moni inkeriläinen ei ehtinyt silloisten heikkojen yhteydenpitomahdollisuuksien takia edes kuulla suunnitelmasta, Häikiö sanoo.
Silti myös presidentti Koivisto ymmärsi, että lupa päästää inkeriläiset Suomeen saattaisi johtaa tilanteeseen, jossa Neuvostoliittoon jäävien asema heikkenee. Lähtijöissä olisi todennäköisesti paljon nuoria ja vastaavasti vanhukset jäisivät Neuvostoliittoon.
– Koivisto korosti usein, että ihmisten olisi onnellisinta pysyä asuinseuduillaan, Kristiina Häikiö sanoo.
Neuvostoliiton ongelmat olivat kuitenkin niin suuria ja elintasoero Suomeen nähden niin merkittävä, että moni halusi muuttaa.
– Se oli kuin Amerikan-kuume. Kun ihminen sai päähänsä, että Suomessa asiat ovat hyvin ja sinne pitää päästä, ulkopuolisen oli sitä vaikea muuttaa.
Suomeen muutti lopulta arviolta 30-35 000 inkeriläistä. Sitä kuinka moni inkeriläinen jäi Neuvostoliittoon, ei Häikiön mukaan tiedä tarkkaan kukaan.
Eniten inkeriläisiä asuu Karjalan tasavallassa, Pietarin seudulla ja Virossa.
Lue lisää:
Inkerinmaalta Auschwitziin ja Siperiaan – Lea ja Lauri kertovat sukunsa vaietut tarinat