Vaikka uutisvuosi on ollut synkkä, vuoden loppuun säästyi silti mahtipökäle. Historiallinen suunnitelma ilmastonlämpenemisen rajoittamisesta puoleentoista asteeseen vesittyi. Rajaa piirretään nyt lennossa väljemmäksi samalla kun toimenpiteitä lykätään. Egyptin ilmastokokous oli tyylipuhdas mahalasku.
Näköpiirissä ei ole enää uskottavaa kehitystä, joka pysähtyisi puolentoista asteen rajapyykkiin vuosisadan loppuun mennessä, toteaa YK:n ympäristöohjelman tuore selvitys. Tavoitteeseen pääseminen vaatisi päästöjen puolittamista nykyisestä. Jos tavoitteessa lipsutaan kahteen asteeseen, pitäisi päästöjä silti vähentää kolmanneksella.
Ongelmana ei ole kehityksen hitaus, vaan suunta. Globaali öljy- ja kaasukartelli ei näytä minkäänlaisia merkkejä päästöjen vähentämiseen, päinvastoin. Ne lyövät vetoa hyvällä kertoimella päästörajoituksia vastaan.
Kuluneen vuoden aikana lähes kaikki suuret öljy-yhtiöt ovat ilmoittaneet massiivisista laajentumisaikeista, jotka lisäävät kokonaistuotantoa viidenneksellä. Nämä muutokset puskevat hiilidioksidia ilmakehään määrällä, joka vastaa Yhdysvaltain päästöjä 24 vuoden ajalta. Kehityksen nurinkurisuutta korostaa, että yksistään fossiilisten tuotantoon lisättävä pääoma riittäisi synnyttämään tarpeeksi uusiutuvan energian tuotantoa ilmastotavoitteessa pysymiseen. Se, mikä puuttuu, on poliittinen tahto.
Kansainvälinen energiajärjestö IEA julkaisi äskettäin selvityksen, jonka mukaan tällä hetkellä toteutettavat ilmastotoimet nostavat maapallon lämpöä 2,5 asteella vuosisadan loppuun – nämä ovat siis toimenpiteitä, jotka löytyvät eri maiden hallitusten ohjelmista ja jotka silti tuskin täysin toteutuvat sellaisinaan. Se lienee todennäköisin suunta, jota kohti olemme kulkemassa. Ero on katastrofaalinen maapallon asuinkelpoisuuteen kaikelle elämälle.
Energiayhtiöt ovat onnistuneet jarruttamaan kansainvälistä sääntelyä heiluttamalla yksilönvapauden lippua.
Näkyvin ilmiö ilmastokeskustelussa on kulutuksen roolin korostaminen. Hiilijalanjäljestä alettiin puhua parikymmentä vuotta sitten, kun haluttiin osoittaa yksittäisten ihmisten rooli ilmastonmuutoksessa. Hiilijalanjälki-termin popularisoi massiivinen öljy-yhtiö BP vuonna 2004. Tempaus oli yhtiölle nerokas onnistuminen. Sen myötä koko globaali julkinen keskustelu on ohjattu kulutukseen tuotannon sijaan.
Energiayhtiöt ovat onnistuneet jarruttamaan kansainvälistä sääntelyä heiluttamalla yksilönvapauden lippua. Hiilijalanjäljen laskemisesta on tullut nykyajan anekauppaa, jonka kolehtia energiayhtiöt keräävät. Kaikki haluavat valita mainoksessa näkyvän puhtaan maailman. Se näytetään meille omina valintoinamme: uskomme kuluttajina voivamme tehdä ne muutokset, joita maailmassa tarvitaan.
Kulutuksen rooli on tietenkin merkittävä, mutta me voimme kuluttaa vain niitä asioita, joita tuotetaan.
Kun kärsimme lentohäpeästä ja podemme syyllisyyttä ostaessamme avokadoja, kaivaudumme omiin napoihimme ja kannamme maailman syntejä harteillamme kuin itkuvirren veisaajat.
Kulutuksen rooli on tietenkin merkittävä, mutta me voimme kuluttaa vain niitä asioita, joita tuotetaan. Ja vain niitä asioita tuotetaan, jotka ovat kannattavia.
Markkinatalouden kulmakivi on voittoa tuottava kaupankäynti. Päästöjen vähentämisen ongelma on yksinkertaisesti siitä syntyvät kulut. Juuri tässä kohtaa politiikka epäonnistuu. Se ei löydä keinoja kestävään kulutukseen.
Tuotannon sääntely ja ohjaaminen, eli kansainväliset sopimukset, puuttuvat. Kun ilmastokokouksissa ei saada kunnollisia edistysaskelia, meille ei kuluttajina jää todellisia vaihtoehtoja. Vähäpäästöisetkin hyödykkeet suojelevat viime kädessä pääomavirtaa, joka valuu globaalien megayhtiöiden laariin.
Tällä tavalla maailma loppuu, ei räjähtäen vaan hiljaa uikuttaen kabineteissa, joissa poliitikot mutisevat muodollisuuksia ja laativat somepäivityksiä konferenssimatkastaan.
Egyptin ilmastokokous näkyi marraskuussa mediassa muutamana pikku-uutisena. Asiaan ei kiinnitetty huomiota, sillä kokous tarjosi hyvin vähän mitään uutisoitavaa.
Tällä tavalla maailma loppuu, ei räjähtäen vaan hiljaa uikuttaen kabineteissa, joissa poliitikot mutisevat muodollisuuksia ja laativat somepäivityksiä konferenssimatkastaan.
Kansainvälinen politiikka on ilmapiiriltään niin ummehtunutta, että vaikka tavoitteet olisivat mahdollisia saavuttaa, kukaan ei enää odota niiden toteutumista tai edes niistä neuvottelemista.
Media ei kirjoita ilmastokokouksista, sillä mitään kirjoitettavaa ei ole. Juodaan kahvia ja kätellään, otetaan valokuvia ja allekirjoitetaan yhdentekeviä papereita. Toivotaan parasta.
Kun aika kuluu, tavoitteiden saavuttamisesta tulee yhä utopistisempaa ja mahdottomampaa. Ilmastosopimusten seuraukset ovat olleet niin vähäisiä, että ilmastonlämpenemisen hallittu ohjaaminen alkaa näyttää toiveajattelulta.
Päätöksenteon uskottavuus alkaa niin ikään varista, kun tavoitteista lipsutaan. Ehkä ensi kokous saavuttaa yhteisymmärryksen kolmen asteen noususta. Sitä ennen teollinen tuotanto on taas kasvanut niin paljon, että lukujen valossa sekin on optimismia.
Aleksis Salusjärvi
Kirjoittaja on kirjallisuuden ja lukutaidon ammattilainen, joka opettaa peruskoulunuorille, että maailmaa johdetaan järkevästi ja oikeudenmukaisesti.
Kolumnista voi keskustella 29.12. klo 23.00 saakka.