Jos sävelet heijastaisivat valoa, ne kimaltelisivat Outi Tarkiaisen teoksessa Jään lauluja (2019).
Alussa musiikki jyrähtelee halkeavien jäälohkareiden lailla.
Yhtäkkiä sinfoniaorkesteri hiljenee. Jäljelle jää kimmellys. Sävelet tipahtelevat kuin pisarat sulavasta jäästä.
Tarkiainen on omistanut teoksen Islannin länsiosassa sijainneelle Okjökullille, joka katosi Islannin jäätiköistä ensimmäisenä. Kuolleeksi julistetun jäätikön paikalla sijaitsee muistolaatta.
Suomessa Songs of the Ice kuullaan seuraavan kerran Radion sinfoniaorkesterin konsertissa huhtikuussa.
Yksi harvoista
Rovaniemellä syntyneen ja nykyään Kainuussa asuvan Tarkiaisen, 38, kynästä syntyy solkenaan musiikkia.
Tarkiainen kokee olevansa lähde, hete, kuten pohjoisessa sanotaan.
Sävellystyö on fyysistä. Nuotteja kirjoittaessaan hän riisuu vaatteita, kun tulee niin kuuma. Hän liikehtii musiikin mukana ikään kuin virran pakottamana.
– Olo on sellainen, että musiikkia tulee samalla vauhdilla kuin tulivuoresta laavaa. En tiedä kestääkö se pitkään, mutta tällä hetkellä tilanne on sellainen.
Tarkiainen on Suomen kysytyimpiä taidemusiikin säveltäjiä ja yksi harvoista, jotka ansaitsevat elantonsa nimenomaan säveltämisellä. Tarkiainen ei työskentele järjestöissä, eikä myöskään opeta.
Sellaisia ei Suomessa ole montaa.
Pohjoisen säveltäjä
Rovaniemeltä kotoisin oleva taiteilija ammentaa omaperäisesti eri kulttuureista ja aikakausilta. Hänen sävellyksiään on helppo tahtomattaankin eksotisoida. Värikäs, luonnonläheinen ja toisinaan jazzvivahteilla leikittelevä musiikki kiinnostaa ympäri maailmaa.
On eri asia olla pohjoisen säveltäjä napapiiriltä kuin vaikkapa Helsingin Töölöstä.
Tarkiainen pitää yllä profiiliaan nimeämällä teoksensa persoonallisesti. Kuten Polar Pearls, The Ring of Fire and Love ja Yön auringon variaatiot.
Ne johdattelevat kuulijaa, pitävät kädestä, mutta eivät määräile.
Tämän jutun alussa kuvailtua Jään laulujen musiikkia ei ole pakko kuulla kimaltelevina vesipisaroina, mutta säveltäjän inspiraation lähteitä tuntien niin voi tehdä.
Tosin ”putoilevat vesipisarat” ovat ehkä sittenkin tuulessa heiluvia lipputankoja Jäämeren rannalla Mehamnissa Pohjois-Norjassa, jossa Tarkiainen vietti aikaa sävellystyönsä aikana. Mielessä pyöri kadonnut jäätikkö Okjökull samalla, kun lipputangot pitivät kellopelimäistä ääntä.
– Sävelsin lipputangoista tulevan äänen teokseen ikään kuin sielunmessuksi.
Lehmä synnytti vasikan
Opiskeluaikoina ja sen jälkeen Tarkiainen on viettänyt eri pituisia ajanjaksoja muun muassa Pariisissa, Miamissa, Lontoossa ja Berliinissä.
Nyt hän asuu perheineen Kainuussa, piakkoin edessä on muutto takaisin Rovaniemelle.
Aivan erityinen paikka Tarkiaisen sydämessä on Islannilla, sen luonnolla ja eläimillä. Varsinkin islanninhevosilla, jotka ovat säveltäjän sanoin sopeutuneet täydellisesti maan maisemaan.
Tarkiainen on tehnyt Islantiin useita ratsastusreissuja, ja kerran hän on ratsastanut maan halki hevoslaumassa.
– Jos lopettaisin säveltämisen ja alkaisin tehdä jotain ihan muuta, lähtisin sinne oppaaksi, hän sanoo.
Opiskeluaikoina budjettiin sopi parhaiten jakso lehmitilalla, jossa käytössä oli lauma puolivillejä hevosia. Vaikka säveltäjä sai ratsastaa sielunsa kyllyydestä, mieleenpainuvin hetki tuli vastaan yllättäen.
Lehmä synnytti vasikan Tarkiaisen silmien edessä.
– Siinä oli jonkinlainen pyhyys läsnä.
Pyhä pirtti
Tarkiainen kertoo kuulleensa, että taloa, jossa on vastasyntynyt lapsi, on sanottu pyhäksi pirtiksi. Kokemus syntymän ja pyhän yhteydestä vahvistui, kun säveltäjä synnytti esikoisensa Rovaniemen sairaalassa 2018.
Suuria sävellystöitä tehnyt ja miljoonakaupunkien valoja nähnyt säveltäjä oli palannut kotiin.
– Uskon, että kaikki synnyttäneet tai sellaisessa mukana olleet voivat allekirjoittaa, että mukana on jonkinlaista alkuvoimaa. Siinä todellakin on jotain pyhää.
Säveltäjä yllättyi siitä, mihin hänen kehonsa pystyi.
– Se voima ja viisaus, mikä kehosta löytyi. Olen jäänyt miettimään sitä ja ammentanut siitä myös sävellystyöhöni.
Synnyttäminen on kokemuksena yksilöllinen ja kokonaisvaltainen, monella tapaa mullistava, mutta aihetta ei oteta Tarkiaisen mielestä riittävän vakavasti.
Vaikka lehtien yleisönosastoilla on käyty vilkasta keskustelua erityisesti pääkaupunkiseudun synnytysosastojen ylikuormituksesta ja aiheesta on kirjoitettu pysäyttäviä juttuja, mitään ei tunnu säveltäjän mukaan tapahtuvan. Ei, vaikka synnytystraumat vaikuttavat pitkään ja saattavat rajata lapsilukua, ja toisaalta ruuhka synnytyssairaaloissa voi pahimmillaan johtaa vauvan kuolemaan.
Johtuuko se sitten siitä, että kokemuksen keskiössä ovat naiset, Tarkiainen pohtii. Hän ihmettelee, miksei päättäjät reagoi tilanteeseen, vaikka pienempiinkin hätähuutoihin on vastattu.
– Pahimmillaan keskusteluissa nousee esiin, että mitäs te naiset valitatte, ennen on synnytetty paljon reippaammin. Pirttiin tai tupaan ja sitten lypsämään. Joo, niin tehtiin. Mutta naisia ja lapsia myös kuoli paljon enemmän, Tarkiainen sanoo.
Tarkiaisen vuonna 2021 kantaesitetyssä oopperassa A Room of One’s Own päähenkilö kysyy provosoiden koko ihmiskunnan naisilta, mikseivät he ole saaneet aikaan mitään merkittävää – nainen ei löytänyt Amerikkaa, nainen ei kirjoittanut Shakespearen näytelmiä.
Naiset vastaavat kuoron suulla, että me olemme synnyttäneet ja kasvattaneet kaikki ne ihmiset. Mutta se työ katoaa.
Kokovartalo-oksennus
Kolmen lapsen äiti tietää, mistä puhuu.
Esikoisen synnytystä varjosti synnytyspelko. Syykin oli selvä. Tarkiaisen äiti ja pikkuveli olivat kuolla synnytyksessä, kun Tarkiainen oli viisivuotias.
Keskimmäinen tuli kuukauden etuajassa, mitä aikatauluihin luottava säveltäjä ei voinut kuvitellakaan.
Nuorimman kohdalla Tarkiainen oli valmis toimimaan vaistojensa mukaan. Hän lähti sadan kilometrin matkalle sairaalaan viime hetkellä, rakensi ympärilleen kuplan, kuten eläimet tekevät, kun ne synnytyshetkellä hakeutuvat laumasta erilleen.
Uusi elämä syntyy luonnossa usein kaikessa hiljaisuudessa.
– Monet eläimet hoitavat synnytyksen ihan yksin ja aivan rauhassa. Halusin toimia vastaavasti vaistojeni varassa.
Lapsi syntyi jakkaralla istuen parissa minuutissa.
– Se tuntui kokovartalo-oksennukselta. Muistan, kuinka henkeni hädässä tartuin kätilöä olkapäästä ja sormeni upposivat syvälle lihaan. Siitä jäi varmasti hyvät mustelmat. Sitten vain huusin, ja kun vauva laskeutui, ääneni muuttui kimeämmäksi.
Tarkiainen ehti kokemuksen aikana ajatella, että jos kysymys on ”vain” supistuksesta, hän ei kestä toista vastaavaa. Hänen onnekseen seuraavaksi olikin onnittelujen vuoro. Kolmas lapsi oli syntynyt.
Tarkiaisen kaksi ensimmäistä lasta aloittivat elämänsä teho-osastolta. Nyt pulassa oli äiti, sillä istukka ei irronnut. Säveltäjä joutui leikkaukseen, mutta lapsi oli kunnossa.
– Hän syntyi sikiökalvon sisällä eli onnenhuntu yllään, kuten sanotaan. Se on kuulemma hyvin harvinaista.
Tarkiainen on kirjoittanut useita teoksia, jotka ovat tavalla tai toisella inspiroituneet synnytyskokemuksista. Vielä on yksi luvassa.
– Sävellän siitä hetkestä orkesterikappaleen, jonka työnimi on The Rapids of Love. Siihen on tulossa katastrofaalinen pariminuuttinen. Sitten varmaan jätän synnytysaiheet toistaiseksi.
Varaa antaa tilaa
Musiikki on ilmiö, jota on vaikea sanoittaa. Se kommunikoi ainutlaatuisella tavalla, sen voi tuntea ja se menee syvälle. Kuuloaistin merkitys ihmiselle on valtava. Kuulo on viimeisiä toimivia aisteja ennen kuolemaa. Vastasyntynyt reagoi ääneen muun muassa säpsähtämällä.
Tarkiainen tulkitsee, että sekä syntymässä että kuolemassa on mukana jotain pyhää.
Äänessä ja siitä syntyvässä musiikissa on puolestaan jotain primitiivistä ja vaistonvaraista, älyn tuolla puolen käytävää vuorovaikutusta. Tarkiainen sai ajatuksesta kiinni kokiessaan synnytyksen.
– Tajusin, kuinka kauas länsimaiset ihmiset ovat ajautuneet vaistoistaan. Ajattelen, että omat vaistoni syntyivät samalla, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Se oli vaistomaisen ihmisen ylösnousemus.
Tarkiainen synnytti kolme poikaansa reilun kolmen vuoden aikana. Niiden keskellä ja jälkeen on syntynyt myös liuta orkesteriteoksia ja kamarimusiikkia sekä yksi ooppera.
Hän sanoo, että vaistojen kuunteleminen on vaikuttanut sävellystyöhön. Se on karsinut prosessista elementtejä. Tarkiainen uskaltaa antaa sävelille tilaa ja tehdä pelkistetympää.
– Olen alkanut uskoa, että sekin riittää.
Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Voit osallistua keskusteluun 27. maaliskuuta kello 23 asti.
Lue edellinen Kulttuurivieras: