Illan ainutlaatuisuuden huomaa heti. Berliiniläisen oopperatalon lämpiö on täynnä. Ja naiset ovat kerrankin vähemmistössä.
Paikalla on paljon eri-ikäisiä miehiä ja miespareja. Osa on pukeutunut näyttävästi glitteriin ja yhdellä on sateenkaariparta.
Me olemme täällä La Cage aux Folles -musikaalin vuoksi. Se on jälleen yksi esimerkki drag- ja queer-musikaaleista, jotka täyttävät katsomot meillä ja muualla.
Berliinin uuden vetonaulan on ohjannut australialainen Barrie Kosky, Komische Operin entinen johtaja. Hän on saanut aikaan jotain, josta moni suomalainen taidelaitos olisi kateellinen.
Kosky onnistui viime kesänä päättyneen 10-vuotisen kautensa aikana houkuttelemaan oopperaan nekin, jotka eivät siellä normaalisti käy.
Hänet tunnetaan taiteellisesti korkeatasoisista, provosoivista ja hulluista ohjauksista. Niitä rakastetaan ja vihataan.
Yksi paikalle Koskyn vuoksi tulleista on berliiniläinen Peggy Gießmann.
– Johtajakautensa aikana Kosky antoi Komische Operalle selkeästi omat kasvot ja pyyhki pölyt instituutiosta. Ja koska Kosky on avoimesti homo, olin utelias näkemään, miten hän toteuttaa La Cage aux Follesin, Gießmann sanoo.
Aids-kriisi katkaisi lennon
La Cage aux Folles on alun perin ranskalainen 1970-luvun bulevardikomedia, josta on tehty myös useita elokuvaversioita. Harvey Fierstein kirjoitti näytelmästä musikaalin, joka sai kantaesityksensä New Yorkissa vuonna 1983.
Se oli tuolloin vallankumouksellinen: ensimmäinen musikaali Broadwaylla, jonka pääosassa oli kahden miehen pariskunta. Ensi-ilta osui kuitenkin keskelle aids-kriisiä ja sen lietsomaa homofobiaa.
Ohjaaja Barrie Kosky näki New Yorkin kantaesityksen 16-vuotiaana. Tuolloin La Cage aux Follesin piti olla homokulttuurin ylpeä riemujuhla, mutta siitä tuli aids-kriisin vuoksi ankea sielunmessu.
– Juhla muuttui selviytymiseksi. Puolet näyttelijöistä oli New Yorkin esityskauden loppuun mennessä kuollut AIDS:iin. Se on edelleen järkyttävää, Kosky kuvailee käsiohjelmassa.
Sain roolin, johon en mahdu
La Cage aux Folles kertoo pariskunnasta: miehistä, joista toinen omistaa yökerhon ja toinen esiintyy sen kirkkaimpana drag-tähtenä, Zazana. Pariskunnalla on poika, joka on menossa naimisiin.
Morsiamen isä on pahaksi onneksi homoja vihaava konservatiivipoliitikko. Niinpä sulhasen vanhemmat joutuvat pojan appivanhempien vuoksi teeskentelemään heteroparia – katastrofaalisin seurauksin.
Tähän dilemmaan liittyy myös musikaalin tunnetuin kappale, Zazan esittämä koskettava drag-numero I am what I am (Mä oon mikä oon). Se kuvaa Zazan tuskaa, kun häntä vaaditaan salaamaan todellinen minänsä ja teeskentelemään jotain muuta, kuin mitä hän on.
Suomessa musikaalia on esitetty nimellä Lainahöyhenissä.
Katso esityksen traileri täältä.
Noch einmal: vielä yksi hyppyspagaatti!
Koskylla on tapana puhaltaa pölyttyneisiin klassikoihin uusi henki. Ja niin hän tekee nytkin. Berliinin tulkinta on riehakas, suorastaan groteski ja röyhkeä.
Kosky on ohjannut kohtaukset härnääviksi kuin stripteasen: hyppyspagaatteja tehdään peräjälkeen – ei vain yksi – vaan peräti kuusi.
Drag-kuningatarten asut ovat juuri sen verran liian paljastavia, suudelmat juuri sen verran liian pitkiä ja kikatukset juuri sen verran liian äänekkäitä, että niistä ehtii tulla tietoiseksi, kunnes show taas syöksyy aivan toisille raiteille ja lavalle vyöryy uutta nähtävää.
Tunnelma pysyy lämpimänä ja rakastavana. Jo se, että La Cage aux Follesia esitetään valtion tukemassa oopperassa, tekee showsta poikkeuksellisen. Näyttämöllä on parhaimmillaan 50 tanssivaa, laulavaa ja steppaavaa drag-kuningatarta ja orkesterimontussa yli 30 soittajaa.
Vertailun vuoksi: suomalaisissa musikaaleissa kymmenen hengen orkesteri on jo iso.
Komische Operin ensemble tekee yhtenä iltana oopperaa, toisena operettia ja kolmantena musikaalia. Monipuolisuuden huomaa. La Cage aux Folles on parasta showta, mitä Euroopassa voi nähdä.
Suomikin on riemastuttavasti läsnä. Yksi hallitseva lavastuselementti ovat valtavan kokoiset Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin nahkamiehet.
Dragista tuli valtavirtaa
Drag- ja queer-musikaalit ovat viime vuosina kasvaneet suuriksi kassamagneeteiksi myös Suomessa. Helsingissä ja Tampereella on esitetty Kinky Bootsia ja Priscillaa,Turussa Cabaret’ta ja Tom of Finlandia.
Musikaalien teemat liittyvät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämään, mutta esityspaikat eivät ole sivukujien queer-klubeja, vaan suuria näyttämöitä isoissa teattereissa.
Ja katsojia riittää. Isossa-Britanniassa Everybody’s Talking about Jamie kiertää tourneella. Berliinissä La Cage aux Follesin kevätkausi myytiin loppuun hetkessä.
Yksi lipun ostaneista on tanssija-laulaja Joaquin La Habana Reyes, joka on esiintynyt myös Suomessa.
– Nykyisin yhteiskunta on aiempaa suvaitsevampi ja me olemme tehneet paljon töitä sen eteen. Ja juuri tätä juhlistamme La Cage aux Follesilla. Siinä ei ole kyse pelkästä naurusta, vaan meidän taistelustamme, huolistamme ja rakkaudestamme, hän sanoo.
Samaan aikaan toisaalla
Peggy Gießmann ajattelee, että La Cage aux Follesin suosiota selittää se, että musikaalin teemat ovat vielä 40 vuotta kantaesityksen jälkeen ajankohtaisia.
– Meidän on oltava erittäin varovaisia, etteivät konservatiivipoliitikot vie vapauksia, joiden puolesta on taisteltu. Etenkin Saksassa, jossa oikeistopopulistinen AfD (Vaihtoehto Saksalle) -puolue istuu parlamentissa, Lhbtiq-ihmisten oikeuksia on puolustettava, Gießmann sanoo.
Yksi Komische Operan katsojista, Pepe Esponda, kuvailee Lhbtiq-ihmisten tilannetta juuri nyt maailmanlaajuisesti vaikeaksi.
Samaan aikaan, kun yhtäällä juhlitaan karnevalistisilla queer-musikaaleilla, toisaalla vihamielisyys sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan nostaa päätään.
– Siksi on tärkeätä, että täällä voi tuntea olonsa turvalliseksi. Lhbtiq-ihmisiä ei aina ole nähty näyttämöillä, eikä varsinkaan oopperalavoilla. Silloin kun on, meistä on tehty pilaa. On tärkeätä saada kokea tulevansa representoiduksi, Esponda sanoo.
Hänen mielestään esitys puolustaa myös sateenkaariperheiden oikeuksia ja osoittaa, ettei perhe tarkoita vain jaettua dna:ta, vaan ihmisiä, jotka tukevat ja rakastavat, tuli mitä tuli.
”Meilläkin on ylä- ja alamäkemme”
Komische Operin yleisössä on paljon vanhempia miespareja ja se koskettaa berliiniläistä katsojaa Melanie Kinniusta.
– Nykyisin nämä herrat saavat osoittaa rakkautta toisiaan kohtaan avoimesti. Osa heistä on luultavasti naimisissa. Minulle he edustavat kaikkia niitä rakkaussuhteita, jotka perustuvat molemminpuoliseen vapaaehtoisuuteen ja keskinäiseen kunnioitukseen, Kinnius sanoo.
Yksi paikalle saapuneista on müncheniläinen aviopari Jürgen Kein ja Jürgen Krück-Kein.
– Valitettavasti joillekin ihmisille homoseksuaalisuus edustaa edelleen jotain mystistä ja pahaa. Tällaiset esitykset osoittavat leikkisällä tavalla, että meidänkin elämämme on normaalia ja siinä on ylä- ja alamäkensä, Kein sanoo.
Esityksen sanoma on Krück-Keinin mielestä se, että todellinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus voittavat elämässä eteen tulevat ongelmat.
– Näytelmä osoittaa myös, että homoparit voivat vanheta yhdessä ja rakastaa kumppaniaan iästä ja vastoinkäymisistä huolimatta, Krück-Kein sanoo.
Ich bin was ich bin
Kun esirippu laskeutuu, alkavat kymmenen minuutin seisoma-aplodit. Ne ovat kova juttu missä tahansa. Erityisen kova juttu ne ovat perinteisessä oopperatalossa, jossa on juuri nähty drag-musikaali.
Peggy Gießman ja Melanie Kinnius kuvailevat esityksenjälkeistä olotilaansa onnelliseksi ja haltioituneeksi.
– Tällaisina hetkinä olen kiitollinen siitä, että saan asua Saksassa, jossa perustuslakiin on kirjattu, että ihmisarvo on loukkaamaton, Kinnius tiivistää.
Suomessa Barrie Koskyn tapaan tehdä näyttämötaidetta voi tutustua Kansallisoopperassa, jossa esitetään parhaillaan hänen ohjaamaansa Mozartin Taikahuilua.
Lue myös: