Ensimmäinen rooli on hetero. Se on näyttelijä Anssi Niemen, 32, teesi. Niemi syntyi yhteiskuntaan, jossa heterous on normi, ja jossa jo lapsi tajuaa, mitä häneltä odotetaan.
– Jo todella pienestä pitäen ymmärtää, mitä itse viestii ja miten muut sitä tulkitsevat. Jotta pystyy tulemaan hyväksytyksi ja välttämään ikäviä kommentteja, sitä koettaa lukea, miten pitäisi olla, Niemi sanoo.
Niemi käsittelee meidän aikamme homofobiaa yhden miehen showssaan nimeltä Straight Acting. Termi viittaa homoseksuaaliin mieheen, jonka olemus ja käytös vastaavat perinteisen heteromiehen stereotyyppiä.
Mutta ei mennä vielä siihen. Mennään ensin siihen, mistä kaikki alkoi.
Anssi Niemi kasvoi kaksoisveljensä ja yksinhuoltajaäitinsä kanssa rakastavassa kodissa Helsingin Laajasalossa. Kesät hän vietti Orimattilassa. Siellä hän seikkaili veljensä kanssa metsässä ja viihdytti mökkinaapureita järjestämällä sooloesityksiä.
Päiväkodissa leikittiin häitä. Anssi-poika sai olla sulhanen. Se oli hyväksyttävää. Tyttöjen leikkeihin ei kuitenkaan saanut osallistua liikaa.
– Lastentarhanopettajat huomauttivat, että pitäisi leikkiä poikien kanssa, että tämä herra viihtyy nyt liian hyvin tyttöjen kanssa. Pienissä paloissa sitä ymmärtää, mikä on hyvä juttu ja mikä ei, Niemi sanoo.
Spaissari-paita oli virhe
Kun Niemi aloitti ala-asteen, brittiläinen pop-ryhmä Spice Girls oli kova juttu. Niemen mielestä ”Spaissarit” oli lumoava.
Äiti osti pojalleen vähillä rahoillaan yhden paidan. Se oli Niemen mielestä ihanin hänen koskaan näkemänsä vaate. Hän meni Spaissari-paidassa kouluun. Se oli virhe.
– En tajunnut, että sen päälle laittaminen olisi mitenkään kummallista, mutta se pointattiin heti, Niemi sanoo.
Spaissari-paita pojan päällä oli lasten mielestä merkki homoseksuaalisuudesta. Samaan kategoriaan kuului korvarengas vasemmassa korvassa ja ”rottapiiska” eli kapeaksi suiroksi leikattu takatukka. Sellainen oli 1990-luvulla monilla, myös Anssi Niemellä.
Jaakko nimitteli transuksi
Kun Niemi siirtyi yläasteelle, muisto Spice Girls -paidasta kaivettiin naftaliinista. Se johti järjestelmälliseen kiusaamiseen.
– Se tuntui ihan kohtuuttomalta. Se oli piinaavaa ja päivittäistä. Sitä jatkui koko yläasteen.
Yksi kiusaajista oli Jaakko. Jaakko oli lyhyt, Niemi oli jo silloin pitkä. Tilanne oli absurdi.
– Kun kävelin ohi, Jaakko ähkäisi jostain nurkan takaa tai seinään nojaten, että ”transu”. Se oli kummallista.
Kaikkeen tartuttiin. Riitti, että oli olemassa. Kun Niemi siirtyi yläasteelle, lähes kaikki entiset luokkakaverit sijoitettiin eri luokalle. Niinpä hänellä ei ollut ystäviä. Sekin oli syy kiusata.
Niemi oli yksinäinen ja pakeni mielikuvitusmaailmaansa. Hän katseli illat tv-sarjoja, luki teinikirjallisuutta ja kirjoitti lyhyitä tarinoita.
– Minulla on aina ollut tulevaisuuden uskoa. Pystyn kuvittelemaan asioita eteenpäin ja ajattelin silloin, että tämä todellisuus ei ole loppuelämäni todellisuus.
Se oli hänen keinonsa selvitä – ja osoittautui oikeaksi.
Näytteleminen oli nähdyksi tulemista
Kun Niemi aloitti Kallion ilmaisutaidonlukion, kiusaaminen loppui kuin seinään. Hän sai ystäviä ja tilaa hengittää. Samalla hän löysi sen, mitä haluaa tehdä.
Niemi oli mukana lukion teatteriryhmässä. Hän muistaa vieläkin, millaista oli tehdä ensimmäistä kertaa oikea rooli. Se oli ihanaa. Hän oli 17-vuotias ja näytelmä Antti Raivion Huokausten laakso.
– Muistan, miltä tuntui saada yleisöstä energiaa. Se oli näkyväksi tulemisen kokemus, sellainen, että oma läsnäolo ja preesens ovat jotain positiivista ja toivottavaa.
Abivuonna Niemi päätti, että hänestä tulee näyttelijä. Ovet Taideyliopiston Teatterikouluun eivät auenneet heti. Hän pääsi sisään kahdeksannella yrittämällä.
Kuinka homolta mä näytän?
Ja nyt ollaan tässä. Niemi on kirjoittanut itselleen Straight Acting -monologin. Se sai ensi-iltansa helsinkiläisessä Teatteri Viiruksessa maaliskuussa. Jokainen esitys myytiin hetkessä loppuun.
Monologissaan Niemi käy läpi aikamme sisäistettyä homofobiaa, sitä, jota kukin kantaa mukanaan, vaikka kuinka koettaisi olla vanhoista normeista ja asenteista vapaa.
Show alkaa Niemen kysymyksellä yleisölle: ”Kuinka homolta mä näytän?” Kysymys on kiusallinen, koska se asettaa yleisön eteen peilin, josta voi nähdä omat asenteensa: miltä näyttää homoseksuaali, miltä hetero. Noin niin kuin omasta mielestä.
– Se on absurdi kysymys ja suhteessa kunkin käsityksiin homoseksuaalisuudesta. Se liittyy stereotypioihin ja mielikuviin. Vaikka kaikki meistä kantaa niitä, tuntuu häpeälliseltä tunnistaa ne.
”Emme elä ideaalimaailmassa”
Myös roolittaminen liittyy samoihin asenteisiin ja vaikuttaa myös siihen, millaisia rooleja kirjoitetaan. Ovatko ne keskeisiä, onko niissä sisältöä vai täyttävätkö ne vain jonkun vähemmistökiintiön? Mielikuvat vaikuttavat myös siihen, keille rooleja tarjotaan: homo- vai heteroseksuaaleille näyttelijöille.
– Siinä hahmottaa sellaisen ristiriidan, että emme me missään utopiassa tai ideaalimaailmassa vielä elä missään määrin, Niemi sanoo.
Niemi käsittelee aihetta eräänlaisen kauhukuvan tai dystopian kautta, kuvittelee, mikä voisi olla hänen alansa ”homohelvetti”. Roolien suhteen se voisi olla sellainen, jossa homous on lisätty eräällä tapaa mausteeksi, vailla sen kummempaa sanottavaa tai näyteltävää.
– Odotetaan, että näyttelijä pystyisi päivän piipahduksessa tuomaan rooliin syvyyttä, jota siinä ei ole olemassa.
Kun Niemi valmistui kandiksi, hän alkoi saada työtarjouksia. Suuri osa niistä oli juuri yhden kuvauspäivän käväisyjä rooleissa, joiden sisältö ei ollut erityisen merkittävä.
– Välillä sitä pohtii, että pyydetäänkö minua oman henkilökohtaisen identiteettini takia vai siksi, että ajatellaan, että olisin hyvä ammatissani.
Niemi korostaa, että monilla on hyvät aikeet, eivätkä roolit välttämättä ole stereotyyppisiä tai loukkaavia, niissä ei vain ole sisältöä.
– On toki ollut myös hienoja queer-tematiikan juttuja, joissa olen ollut mukana. Sellainen oli esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin Bolla. Se oli minulle merkittävä, vaikka tulin mukaan kesken esityskauden.
Bolla on Pajtim Statovcin Finlandia-palkittu romaani, joka kertoo kahden miehen rakkaustarinan Kosovon sodan keskellä.
Kuolema piirtää merkityksen elämälle
Niemi valmistui unelma-ammattiinsa pari vuotta sitten. Lopputyössään hän siteeraa performanssitaiteilija Marina Abramovićia: ”Kun ihmiset eivät ajattele kuolemaa, he sotkevat elämänsä paskaan.”
Niemi ajattelee, että kuoleman kautta piirtyy selkeämmin esiin se, mikä elämässä on merkittävää ja rakasta. Hän tietää, mistä puhuu: kuolema on seurannut häntä läpi elämän.
Kun Niemi opiskeli Teatterikoulussa ensimmäistä vuotta, hänen äitinsä kuoli. Ilon ja riemun keskelle astui suuri järkytys.
Päivystyskäynnin yhteydessä oli selvinnyt, että äidillä oli aggressiivinen syöpä. Viidessä viikossa kaikki oli ohi.
– Alussa oli toivoa. Päivystyksessä selvisi, että kasvain on aivoissa, mutta kun ensimmäinen hoitoaika annettiin vasta parin viikon päähän, ei hahmottanut, millä nopeudella asiat tapahtuvat.
Niemen äitiä siirreltiin sairaalasta kotiin ja kodista sairaalaan, kunnes hänet vietiin lopulta palliatiiviseen hoitoon Suursuon sairaalaan.
Niemi kävi päivät koulua ja hoiti illat äitiä yhdessä veljensä kanssa.
– Me olimme veljen kanssa läsnä koko sen ajan. Tuimme toisiamme.
Kärsimys ei kirkasta
Äidin kuoleman jälkeen Niemestä ja hänen kaksoisveljestään tuli orpoja. Heidän isänsä oli kuollut, kun he olivat viisivuotiaita.
Isästä Niemellä on vain hataria mielikuvia: mies tapaamassa häntä ja veljeä hiekkalaatikon laidalla. Arkku ortodoksihautausmaalla. Totinen poika heittämässä hiekkaa arkun päälle.
– Suhdetta isään ei ollut, enkä kaivannut häntä elämääni. Äiti pystyi tarjoamaan meille niin paljon, ettei koskaan tullut sellaista oloa, että missä isä on.
Äiti oli aina ollut se, joka kannustaa ja istuu katsomassa kaikki Niemen roolityöt.
Vaikka näyttelijä on kokenut paljon vastoinkäymisiä, menetyksiä ja surua, hän ei ajattele, että ne hioisivat taiteilijasta timantin. Kärsimys ei kirkasta.
Yksi asia on kuitenkin johtanut toiseen. Kiusaaminen sai Niemen pakenemaan yläasteella sisäiseen mielikuvitusmaailmaansa ja fiktioon. Se taas ohjasi kiinnostumaan kirjoittamisesta ja vei ilmaisutaidonlukioon, jossa Niemi löysi näyttelemisen.
– Kun sosiaaliset ympyrät muuttuivat ja asiat helpottuivat, sain perspektiiviä. Yläasteen kokemukset eivät määritä minua tai sitä, miten suhtaudun maailmaan.
Taas yhdet hautajaiset
Hetki sitten Niemi havahtui siihen, että äidin kuolemasta on kulunut kuusi vuotta, eikä hän enää ajattele asiaa jatkuvasti. Vuosiin on mahtunut niin paljon elämää ja asioita. Iloisia ja hienoja juttuja.
– Tietysti rakkaat ihmiset ovat aina jollain tasolla läsnä. Tietoisesti tai tiedostamatta tulee väläys tai muisto ja sitä miettii, mitä äiti tässä tilanteessa tekisi tai sanoisi tai miten olisi läsnä.
Memento mori. Muista kuolevaisuutesi. Se, ja elämän lyhyydestä muistuttavat vanitas-teemat, ovat olleet tärkeitä kuvataiteessa. Anssi Niemen välineeseen, teatteriin, kuolema ja kuolevaisuus liittyvät olemuksellisesti.
– Elämän ja kuoleman vertauskuva on teatterissa vahvasti läsnä. Esitys alkaa ja syttyy. Se on elossa hetken ja sitten sitä ei enää ole. Esitys siirtyy muistoihin ja ajatuksiin. Sitten se unohtuu. Eikä se loppupeleissä ole kauhean merkittävää.
Niemi näytteli Straight Actingin toistaiseksi viimeisen esityksen huhtikuun alussa. Ja kuten teatterissa on tapana, sen jälkeen vietettiin esityksen hautajaiset.
Millaisia ajatuksia juttu herätti? Voit osallistua keskusteluun 10. huhtikuuta kello 23 asti.
Lue edellinen Kulttuurivieras: