Minä en ole kiinnostunut menneisyydestä. Minä rakennan tulevaisuutta.
Kuulin tämän lauseen eräässä yksityisessä keskustelussa. Mitäpä sitä historiaa nyt penkomaan, tärkeämpää on elää taakseen vilkuilematta.
Asia tuli mieleeni, kun luin lehdistä, että eräät vaikuttajat olivat esittäneet vanhojen paikannimien muuttamista. Syy oli poliittinen: oli nostettu ”väärät” nimet katukyltteihin.
Kautta maailman on ollut tapana nimetä julkisia paikkoja merkkihenkilöiden muistoksi. Meilläkin on pääkaupungin pääkatu nimetty Gustav Mannerheimille, omat katunsa ja puistonsa ovat saaneet Alvar Aalto, Urho Kekkonen, J.K. Paasikivi, Elias Lönnrot, Väinö Tanner, Mauno Koivisto, Jean Sibelius, Aino Ackté, Veijo Meri ja kymmenet muut kansakunnan historiassa vaikuttaneet hahmot.
Myös patsaat ja muistolaatat kertovat henkilöistä. Suomessa ei yleensä ole patsaita pystytetty eläville henkilöille, poikkeuksena ovat vain urheilijat. Paavo Nurmi ja Lasse Viren ovat juosseet pronssiin valettuina jo elinaikanaan.
Muistomerkit kertovat historiasta, niin hyvistä kuin huonoista hetkistä. Niinpä sisällissodankin muistomerkit on pystytetty sekä punaisille että valkoisille. Niin kipeä tapahtuma kuin tuo sota kansakunnan sielussa onkin, on ollut tärkeää että siitä ei ole vaiettu.
Mutta voiko kansakunta muuttaa historiaansa, eräissä maissahan puhutaan menneisyyden hallinnasta.
Eikö meidän pitäisi pikemminkin korostaa historiatietoa sen sijaan, että haluamme lakaista tiedon historiastamme maton alle.
Miten historia muuttuu, jos patsaat kaadetaan. Asiat, jotka ovat tapahtuneet joskus aiemmin, ovat edelleen olemassa. Tapahtumista voidaan kyllä vaieta, mutta silti historia on historiaa.
Patsaiden kaataminen toimii myös tarkoitustaan vastaan. Jos muistimme hävitetään, eivät uudetkaan tulkinnat historian käänteistä ole mahdollisia. Ja onko ylipäätään jälkeenpäin mahdollista sanoa, mitä olisi tapahtunut, jos olisi tehty toisin kuin tehtiin.
Eikö meidän pitäisi pikemminkin korostaa historiatietoa sen sijaan, että haluamme lakaista tiedon historiastamme maton alle. Ja nyt kysymys ei ole vain patsaista.
Historiallisten rakenteiden säilyttäminen kertoo siitä, että ymmärretään miten mennyt ja tuleva nivoutuvat yhteen.
Helsingissä kiistellään par’aikaa siitä, onko oikein purkaa vanha pato, joka mahdollisti sähkölaitoksen rakentamisen paikalle 150 vuotta sitten. Onko puhtaan sähkön tuottaminen historiaa, jota kannattaisi arvostaa vai onko se asiana merkityksetön. Pato on paikalla, johon Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin. Onko Helsingin perustaminen merkittävä historiallinen tapahtuma vai onko se asia muiden joukossa.
Historiallisten rakenteiden säilyttäminen kertoo siitä, että ymmärretään miten mennyt ja tuleva nivoutuvat yhteen. Roomassa on Colosseum, Ateenassa Akropolis. Niitä ei ole purettu, vaikka kaupunki tarvitsisi tilaa uusille rakennuksille.
Sivistysmaan yksi tunnusmerkki on se, että patsaita ei kaadeta eikä kulttuuriympäristöjä tuhota. Senpä vuoksi Helsingin senaatintorilla seisoo tänäkin päivänä Venäjän keisarin Aleksanteri II:n patsas. Lieksan kaupungissa Pohjois-Karjalassa tarkkailee ohikulkijoita Ruotsin hallitsijan kenraalikuvernööri Pietari Brahe.
Leninin, Venäjän bolsevikkivallankumouksen päähenkilön patsas Turussa kärrättiin puistosta museon varastoon piiloon katseilta. Lenin itse ei Suomen historiasta kuitenkaan mihinkään hävinnyt. Suurvallat ovat kaatuneet, mutta niistä kertovat patsaat pysyvät.
Patsaiden kaatamisesta on lyhyt matka kirjarovioihin ja arkistojen hävittämiseen. On arveluttavaa, että nyt on jo ryhdytty siistimään vanhojen kaunokirjallistenkin teosten tekstejä poliittisesti oikeaoppisiksi. Vaikka tauti ei vielä ole levinnyt kaikkialle, asia kannattaa panna merkille.
Historiaa emme voi muuttaa. Mutta historiasta voidaan oppia. Siksi myös patsaat on syytä jättää paikoilleen.
Lauri Kontro
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kolumnista voi keskustella 19.4. kello 23.00 saakka.