Ajattelen, että hevosilla ja koirilla on sielu, mieli ja minuus, tietenkin, yhtä lailla kuin minullakin. Mielestäni sielu on tietoisuuden perimmäinen lähde, tietoisuuden alkujuuri. Syvintä yhteyttä koemme sielujen tasolla.
Sielunystävä voi olla myös muunlajinen.
Parhaimmat ystäväni taitavat tällä hetkellä olla eläinystäviäni. Toki heidän myötään olen saanut elämääni myös ihania ihmisiä. Haen kohtaamisista syvyyttä. Erityisesti eläinystäväni ravitsevat sieluani.
Sielujen yhteys on rakkaudellista, sanatonta hyväksyntää. Sinä olet tärkeä, ole siinä, hyvin lähellä. Näin sanoo hevosystäväni minulle sielullaan.
Olen maapallokeskeinen, aistin maailmaa omilla ihmisaisteillani.
Ymmärrämme kaltaisiamme tietoisia ja tuntevia eläimiä, mutta mitä voimme tietää hyytelösammaleläimen sielunelämästä? Ehkä meidän ei tarvitsekaan. Riittää, että jätämme sen rauhaan, kunnioitamme jokaisen yksilöllistä elämää, mitä se sitten onkin.
Ajattelen olevani sielultani samanlainen kuin akvaariokala omassa todellisuudessaan. Ymmärrän yhtä vähän maailmaa omien aistihavaintojeni ulkopuolella.
Muurahainen on väistämättä muurahaiskeskeinen, se ei voi tietää mitään minun todellisuudestani. Oma todellisuuteni tuntuu valtavalta akvaariokalan tai muurahaispesän näkökulmasta, mutta ymmärränkö itse mitään universumista?
Olen maapallokeskeinen, aistin maailmaa omilla ihmisaisteillani.
Koen kivun, kylmyyden ja kylläisyyden aisteillani. Pystyn ratsastamaan tasapainoaistini vuoksi. Silmät ovat tärkeä aistikanavamme.
Silmät ovat myös sielun peili, sanotaan. Nähdyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Hevoset ja koirat tekevät minusta todellisen, koska he näkevät minut sielullaan. Kun hevonen katsoo minua suoraan silmiin, sieluni tulee ravituksi. Kohtaamme kenties ohikiitävän hetken, mutta siinä hetkessä on ikuisuus.
Jouduttuani vakavaan ratsastusonnettomuuteen, jossa menetin tajuntani, en pudonnut mustaan pimeyteen tai tilaan, josta en muistaisi mitään. Päinvastoin omasta mielestäni jatkoin ratsastustani, mutta hevonen vaihtui muutamaa kuukautta aiemmin kuolleeseen tuntihevoseen, jolla ratsastin nyt yli kumpujen ja niittyjen, paremmin kuin koskaan, lentäen tuulen mukana. Tullessani tajuihini tunsin käyneeni paratiisissa.
Olen menettänyt elämäni aikana lukuisia rakkaita eläimiä kuten koiria, kissoja, akvaariokaloja, undulaatteja, oravia, rottia, variksia, sepelkyyhkyjä ja hevosia, joihin kaikkiin olen muodostanut kiintymyssuhteen.
Nämä suhteet eivät ole katkenneet kuolemaan. Tunnen vieläkin ajoittain näiden eläinteni läsnäolon. Kotiin saapuessani tunnen tuulahduksen, kuinka koirani, jota ei enää ole, tervehtii minua. Kaikki rakkaat eläimeni ovat tallessa taivaassa, näin uskon.
Luin kauan sitten kirjan Toni, veljeni, jossa kirkkoherra Voitto Viro pohti koiransa sielua ja päätyi koirienkin pääsevän taivaaseen. Katolisista nykyinen paavi Franciscus seuraa Franciscus Assisilaisen jalanjälkiä uskoen kaikkien luotujen pyhyyteen ja eläinten olemassaoloon ikuisessa elämässä.
Koiran rakkaus on vilpitöntä ja korjaavaa.
Koirat ovat maanpäällisiä enkeleitä, joita ei ole suotta läpi ihmiskunnan historian ylistetty. Esimerkiksi filosofian tohtori Tiina Raevaara kertoo teoksessaan Minä, koira ja yhteiskunta, että hän pitää koiraa sieluneläimenään. Raevaara kokee uupuneenakin kestävänsä paremmin koiria kuin omia lajitovereitaan.
Minulla on koiraystävä Simo. Kun haen sen lenkille, se menee riemusta sekaisin. Leena, sä tulit! Sä oot ihana! Mä oon ihana! Rapsuta mua! Mennään jo! Mennään!
Simo touhottaa ympärilläni häntä vispaten ja jakelee sydämellisiä pusuja. Koiran rakkaus on vilpitöntä ja korjaavaa. Olen astetta parempi ihminen tämän tapaamisen jälkeen, olen saanut rakkautta osakseni yltäkylläisesti. Simon sielu on puhdasta kultaa.
Haen elämässä sielunyhteyttä, mitä voin tuntea koiran katseessa. Jotain samaa meissä, sinussa ja minussa. Kenties olemme molemmat osa maailmansielua ja jumaluutta.
Leena Vilkka
Kirjoittaja on filosofian tohtori, ympäristöfilosofian dosentti ja Helsingin NNKY:n toiminnanjohtaja.
Kolumnista voi keskustella 28.7. kello 23.00 saakka.