Uuden hallituksen kolme tärkeintä haastetta ovat talous, talous, talous. Valtion menot ja tulot on saatava tasapainoon, velan kasvu taittumaan.
Myös itse aiheutettu kriisi on mahdollisuus. Kun sosiaalidemokraatti Sanna Marinin hallitus kasvatti valtionvelkaa lähes 40 miljardia, verrokkimaa Tanskassa sosiaalidemokraatti Mette Frederiksenin hallitus vähensi valtionvelkaa liki 30 miljardia kahdessa vuodessa. Meillä demarit eivät halunneet säästää, joten suunnanmuuttajan rooli lankesi kokoomukselle.
Odotettavissa lienee talousoppi, jossa valtion menojen perkaaminen ja aktivoiva sosiaalipolitiikka tukevat työllisyyden kasvua ja tärkeimpien yhteiskunnallisten palvelujen rahoittamista.
Kun valtion menoja supistetaan, esiin nousevat arvot. Niistä me tulemme puhumaan tulevina vuosina.
Talous on kuitenkin vain resurssi ja väline tarpeiden tyydytykseen. Mitkään laskelmat sinänsä eivät perustele päätöksiä siitä, mikä on tärkeä menoerä, mikä tarpeeton.
Kun valtion menoja supistetaan, esiin nousevat arvot. Niistä me tulemme puhumaan tulevina vuosina.
Itsenäisessä Suomessa on yli sadan vuoden ajan vallinnut liberalistinen yhteiskuntamalli, jonka arvolähde on perustuslaillinen yksilön vapaus. Tähän soisin uuden hallituksen suuntaavan katseensa, kun se hakee osviittaa menoleikkauksille. Keskustelun painopiste tulisi siirtää siihen, että oikein valitut leikkaukset vahvistavat yhteistä arvopohjaamme.
Riippuvuus valtion tukirahoista ei ole koskaan hyvä asia.
Nähdäkseni on tullut aika tavoitella kokonaan uutta yhteiskuntasopimusta, jossa hyvinvointiyhteiskunta päivittyy hyvintoimintayhteiskunnaksi. Kun tukiriippuvuuksia puretaan, vahvistetaan samalla ihmisten itsenäistä vapautta. Toisten kustannuksella eläminen estetään ja jokainen työkykyinen ottaa vastuun omasta elannostaan. Yrityksiin ei pumpata helppoa tukirahaa, vaan kekseliästä kasvua haetaan kovan kilpailun kautta.
Halutessaan hallitus voisi siis ottaa tehtäväkseen paitsi talouden myös ajattelutapojen korjauksen. Se olisi kestävän muutoksen tie.
Oikeiston ja vasemmiston leiskuvaa vastakkainasettelua emme voi välttää, mutta kummassakin suunnassa on niitä, jotka ymmärtävät ihmisen taloudellisen itsenäisyyden ja henkisen vapauden välisen yhteyden. Riippuvuus valtion tukirahoista ei ole koskaan hyvä asia.
Vasemmistolaisesti ajatteleva taiteentekijä Aki Kaurismäki totesi taannoin, ettei ymmärrä mistä ihmiset masentuvat, jos on töitä, koti ja leipää. Hänen unohtumattomien työläiselokuviensa vähäpuheiset päähenkilöt eivät elä tukien varassa, vaan ansaitsevat elantonsa matalapalkkaisissa töissä. He ovat kunnioitusta herättäviä oman tiensä kulkijoita.
Oikeistolaisesti ajatteleva tieteentekijä Bengt Holmström puolestaan pitää Suomen ongelmana sitä, että ihmiset ovat riippuvaisempia valtiosta kuin kanssaihmisistä. Tämä rapauttaa yhteisöllisyyttä, sillä yksilön vastuunkanto tuo ihmiset yhteen. Hän uskoo myös siihen, että työ synnyttää hyvää oloa ja innostusta, jota valtion jakama raha ei tuo. Samaan sävyyn hän on arvostellut myös yritystukia, sillä innovaatiot syntyvät niukkuudesta.
Minusta sekä Kaurismäki että Holmström puhuvat vastuullisen vapauden kieltä. Itsenäinen, toimelias ja velvollisuudentuntoinen työihminen kuului suomalaisuuden tarinaan kaikissa väestöryhmissä ainakin sotien ja jälleenrakennuksen aikana. On suuri vahinko, että työnteon arvokkuus myöhemmin kuristui hyvinvointivaltion turvaverkkoihin.
Ajattelutapojen muutokselle löytyy pohjaa myös eduskuntapuolueiden periaateohjelmista. Puolueet vasemmalta oikealle tunnistavat yksilön vapauden arvon ja liittävät siihen, kukin vähän eri sävyin, yksilön vastuun toisia ja yhteiskuntaa kohtaan.
Uuden suuntauksen tunnuslauseeksi sopisi: Ei tartte auttaa!
Koko poliittisen kentän kattava vastuullisen vapauden periaate on nähdäkseni luja perusta suuntaukselle, jossa valtioriippuvuutta puretaan ja ihmisiä kannustetaan itse rakentamaan elämänsä arvokkuus. Korjausliikkeen on katettava niin sosiaalituet kuin yritystuetkin. Kummassakin verovarojen jakelutiessä on miljarditolkulla perattavaa.
Uuden suuntauksen tunnuslauseeksi sopisi: Ei tartte auttaa! Jos ajattelutavat korjataan ja historian lehti kääntyy, velkakriisin selättäminen antaa Suomelle puhtia ja uskoa tulevaan.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Työurallaan hän on toiminut myös rakennusmiehenä, trukinkuljettajana ja elokuvakriitikkona. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com
Kolumnista voi keskustella 22.4. kello 23.00 saakka.