Kulttuurikritiikin kriisiä on käsitelty mediassa toistuvasti viime vuosina.
Toimittaja Olli Seuri kysyi mediakriittisessä Viimeinen sana -ohjelmassa, onko osa kritiikin kriisiä se, että kulttuurikriitikki on siirtymässä urheilujournalismin tapaan ”sportin puolustamisesta” kohti journalismin voittoa.
– Mielestäni suomalaisen kulttuurijournalismin kaikessa laajuudessaan pitäisi ottaa ihan hirveästi mallia suomalaisesta urheilujournalismista ja siitä, mitä suomalaiselle urheilujournalismille on viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunut, vastaa vapaa toimittaja, kriitikko Oskari Onninen.
Hän kritisoi myös kulttuuritoimittajien asemaa mediakentällä.
– Pitkään on ollut niin, että kriitikko, kulttuuritoimittaja on ikään kuin kulttuurin edustaja median sisällä. Nykyään pitäisi mennä sitä kohti, että se on median edustaja, joka katsoo kulttuuria ulkopuolelta.
Viimeisin keskustelu kulttuurikritiikin kriisistä roihahti kuukausi sitten Kiira Korven runokirjan saamasta arviosta. Toimittaja Arttu Seppänen kirjoitti Helsingin Sanomiin entisen taitoluistelijan runoteoksen Hyppää vaan! olevan niin surkea, että sen julkaiseminen on suorastaan vastuutonta.
Murskakriitikistä seuranneen keskustelun perusteella toimittaja Tuomas Karemo kirjoitti analyysin, jossa hän toteaa taidekriitikin kuolleen lopullisesti.
Oskari Onnisen mielestä kuukauden kestänyt kriisikeskustelu ei ole johtanut mihinkään. Hän pitää kritiikkiä elinvoimaisena, kun sitä vertaa muuhun kulttuurijournalismiin.
– Kulttuurisivuilta on hävinnyt omat uutiset ja sellaiset ilmiöjutut, joita ei henkilöidä johonkin ihmiseen.
Kritiikki saa Onnisen mukaan jopa liian paljon tilaa ja huomiota. Kultturilehti Nuoren Voiman päätoimittaja Taija Roiha ei täysin allekirjoita tätä väitettä, mutta hänenkin mielestään laajempi juttutyyppien kirjo olisi tervetullutta.
– Mielestäni nämä henkilövetoiset jutut tekijöistä ovat rasittavinta osastoa, missä aiheen käsittely irtoaa aivan täysin siitä itse asiasta, miksi tämä ihminen on tullut julkisuuten. Hän on tullut sinne siksi, että hän on esimerkiksi julkaissut jonkun tekstimuotoisen teoksen.
Toimittaja Ronja Salmi on samoilla linjoilla. Hänestä tuntuu, että esimekiksi kirjailijan rankka elämänkokemus tai trauma tarjoaa ohituskaistan henkilöjutun aiheeksi kulttuurisivuille.
– Ja se kirja on ikään kuin vain kuriositeetti, jonkinlainen hyvin väljä kehys, jolla perustellaan, miksi tällainen juttu on tehty, Salmi kuvailee.