Kun Suomen elokuva-ala kokoontui maaliskuussa 2023 Helsingin Kaapelitehtaalle palkitsemaan viime vuoden parhaita elokuvia Jussi-palkinnoilla, olivat naisohjaajat hyvin esillä.
Parhaan elokuvan palkintoa tavoitteli viisi elokuvaa, joista peräti neljä oli naisen ohjaamia. Illan mittaan palkintoja sai yhdeksän pitkää elokuvaa. Niistä neljällä oli naisohjaaja ja yhden ohjaajaparina oli nainen ja mies.
Kuvaavinta on se, että yhtään ennätystä ei rikottu. Tällainen määrä ei ole 2020-luvulla enää poikkeus. Ei siitäkään huolimatta, että vielä vuosituhannen alkupuolella naisten ohjaamia elokuvia tuli ensi-iltaan vain pari per vuosi.
Uusi *Neitoperhot ja pahanhautojat -*kirja kuvaa naistekijöiden esiinmarssia kotimaisen elokuvan parrasvaloihin. Kirjassa kymmenet elokuvantekijänaiset kertovat, mikä muuttui ja miksi.
#metoo muutti kaiken
”#MeToo on isoin asia, mitä mun elämässä on tapahtunut. Paradigman muutos. Sen jälkeen alettiin kiinnittää huomiota työturvallisuuteen, mutta isommassa mittakaavassa se muuttaa sitä, kenen kertomuksia uskotaan.”
Näin sanoo elokuvaohjaaja ja näyttelijä Anna Paavilainen, jonka ensimmäinen pitkä ohjaus Kikka! (2022) on yksi Leena Virtasen ja Jaana Semerin kirjaansa nostamia malliesimerkkejä uudesta suomalaisesta elokuvasta.
#metoo alkoi Yhdysvalloissa vuoden 2017 syksyllä, kun lukuisat naiset syyttivät julkisesti elokuvatuottaja Harvey Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista.
Seurasi epäkohtiin puuttuvien paljastusten aalto maailmalla. Suomessa ne koskivat erityisesti elokuvaohjaaja Lauri Törhösen käytöstä elokuvakoulun professorina sekä elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen työtapoja.
– #metoo on ollut sellainen iso vedenjakaja. Ilman, että me kysyttiin siitä tai johdateltiin aiheeseen, niin hyvin monet meidän haastateltavat sanoivat, että #metoo on ollut vallankumous tässä asiassa, Semeri kertoo.
Kulisseissa muutos oli kuitenkin jo käynnissä. Semerin ja Virtasen mukaan käänne kohti uutta alkoi vuosina 2015 – 2016. #metoo antoi sille vain tarvitun lisäsysäyksen.
– Monta asiaa tapahtui yhtä aikaa. Alalle tuli uusi sukupolvi ja naisten hankkeita alkoi mennä läpi elokuvasäätiössä, Virtanen sanoo.
Yksi syy oli myös siinä, että naiset perustivat tuotantoyhtiöitä, joiden kautta tehtiin aiemmasta poikkeavia elokuvia. Yksi iso merkkipaalu oli Tuffi Filmsin episodielokuva Tottumiskysymys, jonka episodeissa seitsemän elokuvaohjaajaa käsitteli sukupuoleen liittyvää vallankäyttöä kukin tavallaan.
Mukaan mahtuu ahdistava episodi kotibileiden jälkeisestä lähentelystä, teatterin harjoituksiin sijoitettu viiltävä analyysi työpaikoilla tapahtuvasta mitätöinnistä sekä firman juhlat, joiden tunnelma muuttuu, kun yksi työntekijöistä kertoo tulleensa lähennellyksi.
2000-luvulla naisia potkittiin nilkoille
Kirjan kuvaamaa murrosta edeltävä aika on naistekijöiden kertomana karua luettavaa. 1980-luvulla elokuvakoulussa naisopiskelijoita kannustettiin pitkään leikkaajiksi, koska siinä työssä voisi olla hyvä ja ymmärtäväinen vaimo kuvaajamiehelle.
Asenneilmapiirin takia monet naispuoliset ohjaajat eivät vielä 2000-luvun alussa halunneet, että heidän sukupuoltaan korostetaan tai edes mainitaan.
– Ei saanut oikein edes käyttää sanaa nainen, Virtanen muistelee.
Samaan aikaan suomalainen elokuva alkoi saada katsojia. Naistekijöitä tönittiin Virtasen mukaan syrjään.
– Asenne oli sellainen, että naisia potkittiin vähän nilkoille. Että älkää tulko tänne sähläämään, kun me jätkät hoidetaan tämä homma kotiin.
Vuosituhannen alussa olikin peräti kolmen vuoden putki (2005–2007), jonka aikana elokuvateattereissa ei nähty yhtään naisohjaajan tekemää aikuisille suunnattua pitkää fiktioelokuvaa. Samalla aikavälillä moni miesohjaaja ehti saada ensi-iltaan kaksikin elokuvaa.
– Elokuvasäätiöllä ja Ylellä on rahoittajina päävastuu tästä asiasta. Niiltä pitää voida odottaa riippumattomuutta ja mielestäni ne ovat tehneet tämän työn noina kipeinä vuosina huonosti, Virtanen sanoo.
Käytännössä se tarkoitti, että naisten aiheita vähäteltiin. Kirjassa kerrotaan muun muassa kahdesta sota-aiheisesta elokuvasta, jotka eivät koskaan toteutuneet, koska naistekijöiden näkökulmaa sotaan karsastettiin.
Aurora, Kikka ja kaikki muut
Viime vuosien aikana Suomen elokuva-ala on muuttunut hurjasti. Tätä nykyä elokuvasäätiössä on pitkistä elokuvista päättävinä tuotantoneuvojina aina yksi mies ja yksi nainen. #metoon seurauksena seksiä ja alastomuutta sisältäviä kohtauksia varten on luotu uusi läheisyyskoreografin ammatti.
Eniten ovat muuttuneet itse elokuvat, niissä nähtävät ihmiset ja heidän tarinansa. Niiden osalta 2010-luvun lopussa elettiin jo kuin toisella planeetalla. Yle Uutisten kriitikoille tekemässä kyselyssä Miia Tervon esikoisohjaus Aurora valittiin vuosikymmenen toiseksi parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi.
– Nyt roolitetaan jo muunsukupuolisiakin näyttelijöitä ja myös vanhempia naisia. Ylipäätään naisten rooleja tuntuu olevan määrällisestikin vähän enemmän. Pääroolejakin, Virtanen sanoo.
Muutos näkyi myös tämän kevään Jussi-gaalassa. Parhaan elokuvan palkintoa tavoittelevista viidestä elokuvasta kolmessa oli pääosassa nainen ja yhden päähenkilö oli muunsukupuolinen.
Kaurismäen jälkeinen aika
Parhaiten kirjan kuvaama naistekijöiden esiinmarssi näkyykin itse elokuvissa. Tervon lisäksi esimerkiksi sellaiset ohjaajat, kuten Hanna Bergholm, Zaida Bergroth, Anna Eriksson, Hannaleena Hauru, Anna Paavilainen, Jenni Toivoniemi ja Selma Vilhunen ovat tehneet kunnianhimoisia ja tinkimättömiä teoksia, jotka poikkeavat toisistaan merkittävästi.
Suomesta tulevien elokuvien raikkaus on huomattu myös maailmalla. Esimerkiksi Yhdysvaltoja kesäkuusta alkaen kiertävän Finntastic!-festivaalin ohjelmisto keskittyy nimenomaan naisohjaajien teoksiin.
Semeri ja Virtanen kuvailevat kotimaisen elokuvan nykyaikaa post-kaurismäkiläiseksi.
– Se tarkoittaa, että elokuvat ovat moninaisia. Ne voivat olla mitä vain, Virtanen sanoo.
Kirjan tekijöiden mukaan titteli ei ole pois suomalaisen elokuvan kansainvälistä mainetta pitkään hallinneelta Aki Kaurismäeltä. Päinvastoin.
– Nythän on hienoa, että Kaurismäen elokuva on valittu Cannesiin. On hauska nähdä minkälainen se on. Ja on kiva, että se tulee tilanteeseen, jossa on tosi vahvoja muita tekijöitä, joilla on ihan omat näkemykset, Semeri sanoo.
Hitti nurkan takana
Semeri ja Virtanen ovat toiveikkaita siitä, että suomalaiset naisohjaajat marssivat pian isosti esiin myös kansainvälisesti.
Virtanen huomauttaa, että Alli Haapasalon muun muassa Yhdysvaltain tärkeimmällä elokuvafestivaalilla Sundancessa palkittu Tytöt tytöt tytöt ei ollut kaukana Oscar-ehdokkuudesta.
– Olen hyvin optimistinen. Kyllä ne ovat sen verran kovatasoisia elokuvia. Tuntuu olevan vain ihan hilkulla, että joku suomalaisen naisen ohjaama leffa lyö kunnolla läpi.
Tulevista elokuvista odotuksia herättävät kirjan tekijöille ainakin Katja Gauriloffin Je'vida, Hannaleena Haurun Parvet, Tiina Lymin Myrskyluodon Maija ja Miia Tervon Ohjus.
Kulttuuriykkönen: Miesvalta hellitti Suomessa elokuva-alalla vasta 2010-luvulla
Radio Suomen Ilta: Neitoperhot ja pahanhautojat -kirja nostaa naiset esiin elokuvan tekijöinä