Kun ei näe mitään, voi tavallaan nähdä mitä tahansa. Pimeässä tapahtuva näytelmä, Otteita Haitekstistä on kokemuksena intiimi ja intensiivinen.
Kyse ei ole perinteisestä lukudraamasta, vaan kokonaisvaltaisesta teoksesta, jonka äänimaisema kaappaa pimeydessä yleisön syliinsä. Ainoa valo kajastaa heikosti esiintyjien pienistä lukulampuista ja esityksen toisen äänisuunnittelijan Turkka Inkilän läppäristä.
Esityspaikka on Helsingin Kalliossa sijaitseva kerrostalo, jonka Sokeain ystävät rakensi näkövammaisten kodeiksi. Sen alakerran salissa toimi ammoin elokuvateatteri ja sittemmin pitkään muun muassa Ryhmäteatteri.
Nykyisin Kalliosaliksi nimettyä tilaa isännöi Kallion kulttuuritalo -yhtiö, jonka keskeisimmät puuhamiehet ovat Saku Mattila ja Otteita haitekstistä -idean isä Markus Serala.
Kalliosalia vuokrataan erilaisiin kulttuuritapahtumiin, mutta Serala halusi yhtiön ensimmäisen oman tuotannon tekevän kunniaa rakennuksen historialle. Konseptin ensimmäinen työnimi oli Sokea näytelmä, esityksen äänisuunnittelusta vastaava Serala muistelee.
– Olen lavastaja varsinaiselta ammatiltani, ja jostain alitajunnasta tuli ajatus, että Sokeiden talossa voitaisiin tehdä pimeää teatteria, jonka koko maailma rakennetaan täysin äänen varaan. Olen lapsena kuunnellut kuunnelmia, jotka ovat olleet minulle hirveän tärkeitä äänimaailmoja.
Teoskin oli valmiiksi mielessä siinä vaiheessa, kun Serala otti yhteyttä vanhaan yhteistyökumppaniinsa ohjaaja-käsikirjoittaja Janne Suutariseen. Yhteinen näkemys syntyi ketterästi.
– Toivon, että yleisö voi tuntea pimeyden mielikuvitusta ruokkivana, turvallisena ja miellyttävänä. Uskon, että pimeys saa kuvat virtaamaan kokijoiden mielessä eri tavoin kuin jos visuualista ähkyä tungettaisiin silmille koko ajan, Suutarinen pohtii.
– Juuri näin, ja kun dominoiva näköaisti poistetaan yhtälöstä, muut aistit tiivistyvät. Varsinkin kuulo, Serala säestää.
Suutarinen kuitenkin painottaa, ettei koko kunnia käsikirjoituksesta ja kokonaisuudesta kuulu hänelle ohjaajana.
– Meitä on tässä viisi ihmistä, koko työryhmä ollut ideoimassa ja tosi innoissaan. Me ollaan oltu vähän kuin punkbändi.
Mikä ihmeen Haiteksti?
Haitekstiin tarttuminen oli tekijöiltä kohtalaisen kylmäpäinen veto.
Esimerkiksi Hollywood on istunut teoksen elokuvaoikeuksien päällä jo vuosia, koska vielä kukaan ei ole keksinyt, miten käsitteellisen ja surrealistisen romaanin saisi taitettua elokuvakäsikirjoitukseksi.
Kun brittikirjailija Steven Hall julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2006, se oli kansainvälinen kirjallinensensaatio pitkälti erikoisen muotonsa vuoksi.
Pintatasolla 400-sivuinen tiiliskivi käsittelee sitä, miten eräs Eric Sanderson yrittää saada itsensä takaisin yhdentoista muistinmenetyksen jälkeen.
Rakkaan menettämisen trauma on pyyhkinyt Ericiltä pois lähimenneisyyden. Sitä etsitään muun muassa terapeutin ja Ericin itselleen kirjoittamien kirjeiden avulla. Salapoliisityötä ei auta hai, joka ahmii rikotun miehen muistia sitä mukaa, kun tämä on saamassa siitä fragmentteja takaisin.
Kyse on silti myös paljosta muustakin: kielen ja minuuden yhteydestä, rakenteiden rikkomisesta, mielen hajoilun visualisoinnista, katoavista sanoista, käsitteiden saippuanomaisesta liukkaudesta.
Kalliosalin esityksen ohjaaja-käsikirjoittaja Janne Suutarinen myöntää, että ensilukemalta Haiteksti vähän hirvitti.
– Teoksen abstraktitaso on tosi korkea. Alkuun oli vaikea hahmottaa ydintarinaa kaiken semanttisen hässäkän ja surrealistisen seikkailun keskellä. Mutta kyllä se punainen lanka teoksessa on, ja saimme siitä kiinni.
Suutarisen mielestä Haiteksti itse asiassa sopii äärimmäisen hyvin pimeään teatteriin juuri siksi, että se tapahtuu niin pitkälti keskushenkilön pään sisällä.
– Jos olisimme tehneet jostain realistisesta kirjasta teoksen, niin siitä olisi tullut äänellä kuvitettu realistinen kuunnelma. Nyt me sukellamme ihmisen tajuntaan. Ääniteoksella on sellainen kyky, että se voi viedä kokijan vaikka tripille. Tai ihan mihin vaan.