Lykin ajatuksiini uppoutuneena lastenrattaita Tampereen keskustassa. ”Hei, saanko vaivata sinua vähän?” Nuorehko henkilö pysäyttää minut. Hän kertoo olevansa yksi joka neljännestä suomalaisesta, jotka ovat viimeisen vuoden aikana kärsineet työuupumuksesta. ”Koen freelancerina ja apurahansaajana massiivista ulkopuolisuutta työuupumusta koskevassa keskustelussa. Kun olen jutellut työssään uupuneiden palkansaajien kanssa, olen huomannut, ettei meillä ole paljoakaan yhteistä.”
Arvelen, että henkilö tuli juttusille, koska tunnisti minut käydystä julkisesta keskustelusta. Kirjoitin aiheesta viimeisimmän kolumnini ja ruodin sitä Docventures -paneelikeskustelussa. Tunsin piston sydämessäni. Havahduin siihen, että työuupumuskeskustelu on kovin palkansaajakeskeistä.
Suomessa on kirjava joukko työikäisiä, joilta puuttuu monille palkansaajille itsestäänselvät työssä jaksamista tukevat rakenteet. He ovat esimerkiksi freelancereita, apurahansaajia, yksinyrittäjiä ja tarvittaessa työhön kutsuttavia tai muissa epätyypillisissä työsuhteissa olevia.
Heiltä saattaa puuttua kokonaan työyhteisö tai esihenkilö, jonka kanssa keskustella vaikkapa työkuorman jakautumisesta. Sairastuessa he eivät voi kääntyä työterveyshuollon puoleen, elleivät sitä itse kustanna. Harvalla on edes varaa sairastaa tai hoitaa sairasta lasta kotona ilman mittavaa ansionmenetystä.
Otin aiheen puheeksi sosiaalisessa mediassa. ”Tällaiset hokemat kuin sairaana ei tehdä töitä tuntuvat isolta vitsiltä” kertoo yksi. ”Minulla ei ole kerta kaikkiaan varaa jäädä sairauslomalle, Kelasta saamani sairauspäiväraha on niin naurettava suhteessa menetettyyn ansioon”, säestää toinen. Kuulostaa surullisen tutulta. Olen näet työskennellyt suurimman osan työurastani yksinyrittäjänä.
Epävarmuuden ja epäjatkuvuuden lisäksi monia kuormittaa työyhteisön puute.
Tuoreimman taiteen ja kulttuurin barometrin tulokset luovat karun näköalan taiteilijoiden ja apurahansaajien työhyvinvointiin. Sen mukaan keskeisiä kuormitustekijöitä ovat esimerkiksi toimeentulon epävarmuus ja tulojen pienuus sekä jatkuva kilpailu apurahoista. 75 prosenttia vastaajista myös pelkäsi sairastumisen vaikuttavan tuloihin ja työmahdollisuuksiin, koska niitä kertyy usein vain tehdyn työn mukaan.
Epävarmuuden ja epäjatkuvuuden lisäksi monia kuormittaa työyhteisön puute. ”Olen yksin vastuussa kaikesta, myös työhyvinvoinnistani, enkä kuulu mihinkään”, kertoo eräs yksinyrittäjä somekeskustelussamme.
Monille nyt ajankohtainen vuosiloma on tälle joukolle silkka utopia. Kaikilla ei ole yksinkertaisesti varaa tai mahdollisuuksia lomailla montaa viikkoa. Työ saattaa myös olla sesonkiluonteista. Joskus rautaa on taottava täysillä juuri silloin kun oma perhe ja koko muu Suomi lomailee.
Työnantajat odottavat sitoutumista, mutta eivät ole itse valmiita sitoutumaan työntekijään.
Vaan ei ole helppoa pätkätyöläiselläkään. Työpaikkaa vaihtaessa lomakertymät nollautuvat ja pätkien välissä palavat maksetut lomarahat. On oltava joustava ja sopeuduttava muuttuviin työympäristöihin. Työnantajat odottavat sitoutumista, mutta eivät ole itse valmiita sitoutumaan työntekijään. Jos tämän jaksaminen on koetuksella, seuraava odottaa jo oven takana.
Pohdin, mahtaako työssä jaksamista koskeva keskustelu olla palkansaajakeskeistä, koska tutkimusta tehdään paljon palkansaajien keskuudessa. Tästä seuraava jatkokysymys on, sopivatko jaksamista tukevat vinkit ja ratkaisut paremmin vakituisessa työsuhteessa oleville palkansaajille. Ainakin sellaisten vinkkien noudattaminen kuin älä jää yksin, ota matalalla kynnyksellä yhteyttä työkavereihin ja esihenkilöön, jakakaa onnistumisia ja puhukaa epäkohdista, on hankalaa. Jos kaipaa yhteisöä tai muita jaksamista tukevia rakenteita, ne on luotava itse.
Usein kuulee sanottavan, että itsepä olet työsi valinnut. Harva on kuitenkaan valinnut kohtuuttomia työoloja.
Jos mikään ei muutu, pätkätöitä, freelanceriytta tai yksinyrittäjyyttä kestää vain superihminen. Tällainen kelpo ihmiskone pärjäilee yksin, on joustava ja sietää jatkuvaa epävarmuutta. Hän kehittää jatkuvasti parempaa versiota itsestään pysyäkseen kilpailukykyisenä muuttuvassa maailmassa. Ja tietenkin hän taitaa myös palautumisen – se nimittäin lisää työtehoa ja tuottavuutta.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja yksinyrittäjä. Yhteisöä kaivatessaan hän työskentelee co-working tilassa, jossa kukaan ei tervehdi toisiaan.
Kolumnista voi keskustella 16.6. kello 23.00 saakka.