Miksi ihmiset uhraavat terveytensä työlle? Elokuvaohjaaja John Websterin dokumentissa The Happy Worker (2022) kysymystä pohtii joukko valkokaulustyössä nääntyneitä.
Haastateltujen kertomuksissa toistuu tuttu kaava. He luonnehtivat itseään suorittajiksi, jotka eivät ole osanneet asettaa työlle rajoja. Kun työtä on loputtomasti, väsymyksestä tulee normaali olotila.
Herätyskellojen pitäisi soida, jos työpaikalla on ihmisiä, joiden mielissä sairaala vaikuttaa lepokodilta.
Väsyneen mielessä elämä alkaa tuntua hallitsemattomalta pyörteeltä. Synkimpinä hetkinä työuupunut saattaa toivoa kohdalleen onnettomuutta, jotta ei tarvitsisi mennä töihin.
Epätoivoisen mielessä sairaala on pelastusrengas.
Synkät ajatukset saattavat saada muut varpailleen. Joku voi loukkaantua siitä, että terveen oloinen ihminen toivoo pääsevänsä sairaalaan.
Tuohtumisen sijaan on hedelmällisempää pohtia työuupuneen ajatuskulkua. Herätyskellojen pitäisi soida, jos työpaikalla on ihmisiä, joiden mielissä sairaala vaikuttaa lepokodilta.
Taustalla piilee mahdollisesti haavekuva siitä,että elämänhallinta lisääntyy, kun sattuma tuo kohdalle yllättävän käännekohdan. Elokuvissa päähenkilöt saavat usein oivalluksia sairaalasängyssä.
Voi silti olla, että kokemukset opettavat enemmän kuin yksi murheellinen tapahtuma.
Yhtenä iltana en tullut kotiin.
Seitsemän vuotta sitten tähän aikaan minun piti väitellä. Olin väsynyt mutta tohkeissani. Olisi ehkä pitänyt levätä, mutta en levännyt vaan touhotin. Käynnissä olivat ruuhkavuodet.
Sitten se tapahtui: yhtenä iltana en tullut kotiin.
Perheelle selvisi aamulla, että olin ollut liikenneonnettomuudessa. Ennuste oli alkuun todella huono, mutta kiitos Turun yliopistollisen keskussairaalan, selvisin säikähdyksellä.
Teho-osastolla kului pari viikkoa nukutettuna.
Tehohoito oli rankka kokemus, mutta outoa kyllä, sairaalasta jäi paljon hyviä muistoja. Olin lähinnä helpottunut siitä, että selvisin hengissä. Lepäämisen taitoa en kuitenkaan oppinut.
Sen sijaan pohdin pää paketissa sauhuten sitä, kuinka nopeasti pääsen suorittamaan keskeneräisen työn eli väitöskirjan loppuun. Vihjailut kuukausien sairauslomasta kävivät hermoille.
Selvisi, että pääsen kesäksi kotiin. Innostuin, koska väitös jo syyskuussa osoittautui mahdolliseksi. Ryhdyin vimmaisesti suorittamaan paranemista.
En tiedä miksi – ehkä ajattelin, että pätkätyöläisen pitää olla reipas.
Jälkikäteen ajateltuna lapsellinen innokkuus hävettää. Kesti vuosia kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, ettei tunnollisesta suorittamisesta jaeta mitään erityisiä palkintoja.
Liiallinen innokkuus voi jopa kääntyä itseä vastaan. Kilpailullinen työkulttuuri on hyvin yksilökeskeinen, joten työssä väsyminen tai sille kaiken antaminen saatetaan tulkita suorittajan omaksi syyksi.
Ei ihme, että nykyään toitotetaan korulauseita omien rajojen tunnistamisesta.
Rajojen asettamiseen liittyvissä ohjeissa kuitenkin unohtuu se, että töitä tehdään harvoin yksin. Niissä myös oletetaan, että jokaisella on tilaa ja mahdollisuus kertoa rajansa tomerasti muille.
Ikään kuin työelämä olisi sarja selkeitä valintoja, joihin vastataan kyllä tai ei.
Oman kokemukseni mukaan nykytyö on kaaos. Sekasotkun keskellä selviytymiseen minulla onkin toisenlainen, itsen ulkopuolelle kurkottava ohje: mikäli huomaat itsessäsi helposti syyllistyvän suorittajan piirteitä, valitse tarkasti keiden kanssa olet tekemisissä.
Ihmiset, jotka tunnistavat omat rajansa, eivät aina kunnioita toisten rajoja.
On mahdollista, että suorittajat väsyvät työn sijasta toisiin ihmisiin. Tiina Raevaara pohtii vastaavaa teoksessa Minä, koira ja ihmiskunta (2022). Vaikka kirja käsittelee lajien välisen yhteiselon historiaa, siinä sivutaan työuupumusta ja sopeutumista toisten toiveisiin.
Myös haastatteluissa Raevaara on kuvannut uupumusta ahdistavana tilana, jossa kaikki tuntuivat vaativan häneltä jotain. Voimat olivat kuitenkin ehtyneet, joten hän ryhtyi laatimaan itsekseen puolustuspuheita kuvitteellisia moitteita ja syytöksiä varten.
Vastaava tunnetila voi olla taustalla silloin, kun sairaala näyttää pelastusveneeltä.
Kenties väsynyt mieli toivoo, että ulkopuolinen auktoriteetti puuttuisi vaikeaan tilanteeseen selittämällä kaikille sen, millainen määrä painolastia on yhdelle ihmiselle riittävästi.
Valkotakkinen pelastaja piirtäisi rajat ja toisi järjestyksen sekasortoon.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS), jossa hän tutkii työuupumuksen lääketieteellistä historiaa. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Kolumnista voi keskustella 15.6. klo 23.00 saakka.