Mitä mieltä olisit siitä, jos sinusta sanottaisiin, että olet Pekka Kuusisto 2.0?
– No ei!
Viulisti Elias Riipisen vastaus on yksiselitteisen napakka, mutta vertaus 19-vuotiaana kansainvälisen viulukilpailun voittaneeseen tähtiviulistiin on liian herkullinen jätettäväksi sanomatta. Riipisen rennosta lavaolemuksesta ja poikkeuksellisesta tavasta käsitellä instrumenttiaan kun tekisi mieli hakea yhteneväisyyksiä Kuusistoon. Riipinen haluaa lopettaa nämä vertailut heti alkuunsa.
– Heitän aina läppää siitä, että olen Sibelius-Akatemian huonoin viulisti. Pekka osaa oikeasti soittaa viulua, siinä on se meidän ero, Riipinen sanoo ja naurahtaa.
29-vuotiaan Riipisen viulu on aiemmin soinut kotimaisten indie-artistien Ruusujen, Vestan ja Karinan levyillä. Pitkään hän oli myös mukana The Holy -yhtyeessä.
Toukokuussa 2022 Riipinen julkaisi Elia Lombardini -taiteilijanimellä debyyttialbuminsa In Death and the Hunger for a Thousand Lives. Lombardini on Riipisen italialaisen äidin sukunimi ja tarkoittaa lombardialaista.
– Eli se on vähän kuten meidän Savolainen, hän heittää.
Kuluneena kesänä Riipinen on esittänyt musiikkiaan kotimaisten indie-musiikkifestivaalien lavoilla ja kerran Turussa Brinkkalan talon katollakin. Keikkojen aiheuttamat somereaktiot ovat olleet haltioituneen hämmentyneitä:
”En ole ole koskaan kokenut mitään vastaavaa!”
”Wau! Taisin juuri syntyä uudelleen.”
Katso tästä pätkä Elias Riipisen esityksestä:
Viimeksi tuon hurmaavan hämmennyksen äärellä oltiin haastattelua edeltävänä elokuisena iltana, jolloin Riipinen esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen konsertissa Huvila-teltassa ennen brittiläistä laulaja-lauluntekijäkonkari Beth Ortonia. Tukevasti keski-iän ylittänyt yleisö lompsi tottuneesti telttaan rieslingit laseissaan, suurin osa varmasti autuaan tietämättöminä tulevasta.
Riipisen mukaan on hänen etunsa, ettei ihmisillä ole ehtinyt vielä syntyä odotuksia siitä, mitä he hänen keikoiltaan saavat. Yleisö näkee, että ”okei lavalla on joku artisti ja viulu”, mutta instrumentti taipuukin aivan uusiin muotoihin. Välillä yleisö jopa pelkää soitinparan puolesta, kun Riipinen näyttää hakkaavan sitä.
– Ehkä lähtöajatus on se, että nyt on luvassa varmasti jotain vaikeaa. Mutta se onkin helppo ottaa vastaan yllättävistä käänteistä huolimatta.
Finnairkin ihastui äänimassoihin
Riipinen ei itse välitä määrittelyistä, mutta jos sanoista halutaan apua, niin hänen maalailevaa musiikkia voisi kuvailla post-klassiseksi. Ääni on hänelle loputon leikkikenttä, jossa vanhoja sääntöjä ei ole tarvitse tai edes kannata noudattaa. Eikä viisivuotiaana viuluun tarttunut Riipinen koskaan ole ”klasasta” juuri ollut kiinnostunutkaan.
– Itselleni se maailma on liian kaavamainen. Esimerkiksi siksi, koska klassisen kentällä ihmiset keskittyvät vain yhteen osa-alueeseen, eivätkä ole valmiita sekoittamaan rooleja, Riipinen sanoo ja kiirehtii lisäämään, että toki genressä on poikkeuksiakin.
Hän tietää, että on riskialtista härkkiä satoja vuosia vanhaa klassisen musiikin instituutiota. Mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa raivata itse omaa polkuaan.
Eli toisin sanoen keksiä erilainen tapa soittaa viulua ja luoda itse musiikkinsa.
Riipisen resepti toimii live-tilanteissa niin, että hän tallentaa kitarapedaaleilla esityksen aikana soittoaan ja viulun laskiessaan, koneet luuppaavat ääntä, joka jatkuu ja jatkuu vaan. Välillä tunnelma on kuin teknokeikalla.
Hänen hallitun holtittomasti vyöryävissä äänimassoissa ja ennakkoluulottomissa koukuissa on kenties jotain tuttua. Niissä voi halutessaan kuulla vaikutteita Oscar-palkitulta japanilaissäveltäjä Ryuichi Sakamotolta ja Vivaldin Neljä vuodenaikaa uuteen uskoon muovailleelta Max Richterilta.
Finnairin markkinoinnissakin on hoksattu Riipisen musiikin jylhä potentiaali. Hänen Megaforce-kappaleensa soi lentoyhtiön 100-vuotisjuhlakampanjan taustalla – ja siksi satojentuhansien suomalaisten olohuoneissa.
Dominoefekti käynnistyi Tampereelta
Viime marraskuussa Elias Riipinen odotteli viulunsa kanssa liian aikaista aamulentoa Reykjavikiin Helsinki-Vantaan lentokentällä. Koneen ruumaan meneväksi hän oli pakannut kaksi matkalaukullista kitarapedaaleja.
Pari viikkoa aiemmin muusikko oli saanut yhteydenoton Iceland Airwaves -festivaaleilta ja vastannut hetken emmittyään myöntävästi tarjoukseen tulla sinne soittamaan. Ehkä joku oli perunut, ja sana suomalaisviulistista oli kiirinyt uutta musiikkia esittelevän festivaalin tuottajille.
– Ajattelin silloin, etten ole vielä valmis tähän. Että kaikki tapahtuu liian nopeasti, Riipinen sanoo.
Vaikka hän oli tehnyt musiikkia jo pitkään ja löytänyt oman tapansa hengittää sitä, hyppy muiden taustalta parraslavoihin arvelutti.
Kiivastahtinen tapahtumaketju oli lähtenyt liikkeelle syys-lokakuun taitteessa Tampereelta, jossa hän soitti Lost in Music -klubifestivaaleilla. Musiikki ja media -ammattilaistapahtuman kyljessä järjestettävä Lost in Music on Suomen merkittävin uutta musiikkia esittelevä tapahtuma. Pirkanmaalle myös saapuu kykyjenetsijöitä ulkomaita myöten.
Joku heistä oli päätynyt Riipisen keikalle Telakalla järjestettyyn ambient- ja vaihtoehtomusiikin iltaan.
Ja vaikuttunut.
Kun kutsu Iceland Airwavesiin yllättäen tuli, Riipinen pohti, että riittääkö hänen Tampereelle valmistelemansa livesetti Reykjavikiin. Kun on yksin lavalla, on täysin vastuussa siitä, että kaikki toimii. Pitää luottaa itseensä ja tekniikkaan.
– Olen todella kova epäröimään itseäni ja kaikkea mahdollista, mutta päätin todellakin lähteä. Juuri niillä festareilla olen aina halunnutkin soittaa.
Riipinen varoo ylisanoja, mutta yleisön reaktioiden perusteella kaksi Reykjavikin keikkaa olivat menestys. Kuuntelijat nauttivat ja hän nautti ehkä vielä enemmän.
Seuraava keikkapyyntö tuli Bergenistä Norjasta, jonne sovittiin esiintyminen tämän vuoden toukokuulle. Siinä välissä Riipisen viulu ehti soida muun muassa Hollannin Groningenissa.
– Kai se on jonkinlainen ketjureaktio, dominoefekti. Yksi asia johtaa toiseen. Riittää, että yleisössä on yksi ihminen, joka innostuu ja joka sitten vie asiaa eteenpäin.
Nyt syyskuussa Riipinen suuntaa taas viulunsa kanssa Norjaan.
Kun ympäröivä maailma katoaa
Riipinen myöntää, että hänen tunnelmansa ovat hieman ristiriitaiset: Onnistuneiden keikkakokemusten myötä hän tietää, että live on ehdottomasti se, mitä hänen pitää nyt tehdä.
– Kyllä 100-prosenttisesti.
Mutta sitten toisaalta hän edelleen arpoo, että pitäisikö hänen painaa jarrua ja odottaa vielä hetki. Tarttuuko hän liian varhain liian isoihin juttuihin? Täyttääkö hän odotukset?
Hän pohtii, milloin on se oikea hetki, momentum. Mitä jos luottaisi?
– Ei ole minun tehtäväni päättää, että mihin musiikkini on nyt valmis. Aion tietoisesti vaan hakeutua esiintymään. Se ei enää pelota, sillä minulla on varmuus, että keikalla on lähtökohtaisesti hauskaa.
Jos hauskuus on perustaso, niin erinomainen keikka on Riipisen mukaan sellainen, jossa ympäröivä maailma katoaa. Yleisö ja artisti ovat yhtä siinä taianomaisessa hetkessä. ”Mitä ihmettä äsken oikein tapahtui?” ihmiset kysyvät toisiltaan musiikin loputtua.
Elokuisessa illassa Huvila-teltan keikan jälkeen Riipistä lähestyi tuttu kasvo. Mies esittäytyi ja pyysi yhteystietoja.
Se oli Kuusiston Pekka.
Lue edellinen Kulttuurivieras: