Hopeanhohtoinen ilmalaiva eli zeppelin näyttää siltä kuin se olisi juuri nousemassa kohti korkeuksia ja suuntaisi sitten matkansa Atlantin toiselle puolelle kohti New Yorkin pilvenpiirtäjiä. Vaikutelmaa lisää kymmenmetrisestä vekottimesta lähtevä hiljainen hurina. Tällaiselta näyttää korealaistaiteilija Lee Bulin Willing To Be Vulnerable -teos, joka on vallannut Sara Hildénin taidemuseon alakerran.
Vedyllä ja heliumilla täytetyt zeppelinit olivat oman aikansa eli 1900-luvun alkupuolen teknologinen taidonnäyte. Ne pystyivät kuljettamaan matkustajia Euroopasta Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja olivat taivaalla seilatessaan varsin vaikuttava näky. Esimerkiksi Hindenburg-ilmalaivan pituus oli 245 metriä. Vuonna 1937 Hindenburg kuitenkin syttyi palamaan kesken laskeutumisen ja 35 ihmistä kuoli. Samalla ilmalaivat katosivat taivaalta.
Ei ole ihme, että Lee Bul on tehnyt oman versionsa nimenoman zeppelinistä. Hän on kiinnostunut ihmisen uskosta utopiohin – ja myös sellaisiin utopioihin, joille lopulta käy köpelösti.
– Taiteeni voidaan katsoa olevan saman aikaan sekä optimistista että pessimististä. Ihminen haluaa aina unelmoida sekä visioida tulevaisuutta ja joskus nuo visiot epäonnistuvat. Minulle oleellisinta on, että epäonnistumisista huolimatta me kuitenkin jatkamme unelmoimista. Se on ihmisen kohtalo.
Kyborgeissa high tech yhdistyy elävään organismiin
Lee Bulin taide kurottautuu kohti tulevaisuutta muun muassa kyborgien muodossa. Sara Hildénin taidemuseossa yksi kyborgeista on muovautunut ihmisen ja eläimen sekasikiöksi, oudoksi metalliseksi olioksi, jonka valtaisat sarvet kohoavat korkeuksiin.
Kyborgeista Bul kiinnostui luettuaan artikkelin, jossa kerrottiin, kuinka rotan selkään oli istutettu ihmisen korva. Tämä tuntui Bulista aluksi varsin shokeeraavalta, mutta hän päätti perehtyä aihepiiriin syvällisemmin.
– Ryhdyin tekemään kyborgeja, joihin hain vaikutteita mangasta ja mainoksista. Useimmiten kyse oli naisen ja koneen kohtaamisesta. Toisinaan kyborgeillani ei ole ollut esimerkiksi päätä, mutta nehän eivät olekaan oikeita ihmisiä. Kysehän on pohjimmiltaan siitä, että high tech yhdistyy elävään organismiin, eikä tämä ole enää mikään kovin uusi juttu.
Scifin tiimoilta taiteilija kertoo viehättyneensä muun muassa jenkkikirjailija Philip K. Dickin teoksista.
– Toisinaan minusta tuntuu siltä, että scifi kertoo enemmän nykytodellisuudesta kuin realistisuuteen tähtäävä proosa. Scifistä on mahdollista löytää perustavanlaatuisia, ikiaikaisia totuuksia.
Etelä-Korea tunnetaan high tech -maana, jossa teknologialla on yhteiskunnassa merkittävä rooli. Kysymys siitä, tekeekö high tech ihmisistä onnellisia, tuntuu huvittavan taiteilijaa paljonkin.
– High tech näyttäytyy mahdollisuutena olla onnellinen, mutta kysehän ei ole mistään oikeasta onnellisuudesta.
Mädäntyneet kalat lensivät ulos museosta
Lee Bul ei ole kaihtanut taiteessaan outojakaan materiaaleja. Vuonna 1997 hän piti New Yorkin MoMassa läpimurtonäyttelynsä, jonka pääosassa olivat koruilla ja kukkasilla överisti koristellut mädäntyneet kalat. Arvatenkin Majestic Splendor -kalataideteoksesta lähti kammottava lemu, josta valittivat niin yleisö kuin MoMan työntekijätkin. Epämiellyttäviä ominaisuuksia sisältävä teos kannettiinkin varsin pian ulos museosta. Tampereella Majestic Splendor -teosta ei ole näyttelyssä mukana – ilmeisistä syistä.
– Jos haluan tehdä jotakin ja materiaali sopii tarkoituksiini, en juurikaan epäröi sitä käyttää. Olen myös tottunut hyödyntämään hyvin erilaisia materiaaleja. Tällaiset epäkonventionaaliset mutta yleisölle tutut materiaalit voivat myös tuoda katsojan lähemmäksi taideteosta, Lee Bul toteaa.
Yksi Bulin usein käyttämistä materiaaleista on simpukoiden tuottama helmiäinen jota syntyy, kun eliö puolustaa itseään ulkopuolisilta tunkeutujilta: kauneuden takana siis piilee tuskaa. Etenkin Aasiassa himmeästi kimalteleva helmiäinen on suosittua sekä koruissa, huonekaluissa että erilaisissa koristeissa.
– Käyttämiini materiaaleihin liittyy useita eri ulottuvuuksia ja symboliikka ja vertauskuvat on niistä yksi. Ei symboliikkaa voi piilottaa minnekään, eikä mitään asiaa voi katsella ilman, että siinä on mukana vertauskuvallinen ulottuvuus, Bul summaa.
Presidentin hauta löytyy yllättävästä paikasta
Lee Bul syntyi vuonna 1964 vasemmistolaisia arvoja voimakkaasti kannattaneeseen perheeseen ja hänen teoksissaan on toisinaan mukana myös poliittinen ulottuvuus. Esimerkiksi Thaw (Takaki Masao) -teoksen sisälle, kuvitteellisen ikuisen jään hyytävään syleilyyn, on haudattu Etelä-Koreaa autoritäärisesti 1960-1970 -luvuilla hallinnut, väkivaltaisesti kuollut presidentti Park Chung-leetä esittävä hahmo.
– Park Chung-lee vaihtoi ideologiaansa useamman kerran. Välillä hän yritti olla sosialisti, välillä nationalisti. Myöhemmin hän ilmoitti valinneensa demokratian, mutta mielestäni hän oli tyylipuhdas diktaattori, Bul sanoo.
Vuodesta 1948 lähtien maailmassa on ollut kaksi Koreaa, totalitaristinen Pohjois-Korea ja nopeassa tahdissa hyvinvointivaltioksi harpponut Etelä-Korea. Nuorempana Bul oli kiinnostunut kummankin Korean ideologisesta järjestelmästä.
– Joskus vuosikymmen sitten minulla oli jonkinlaisia toiveita kommunikoinnista Pohjois-Korean kanssa, mutta nyt koen, ettei se ole enää mahdollista. Tuntuu siltä, että vaikka nykymaailmassa tapahtuu valtavaa ja hyvää kehitystä, samaan aikaan monet asiat menevät myös taaksepäin.
Etelä-Korea tunnetaan tällä hetkellä etenkin K-popistaan, jossa myös visuaalisuudella on tärkeä sijansa.
– Kyse on isosta ilmiöstä josta löytyy runsaasti tuoreutta, eikä Etelä-Korea ole varmaankaan koskaan kokenut mitään tällaista. Parikymmentä vuotta sitten joku esitteli minulle K-poppia kulttuurisena ilmiönä ja vastasin, ettei kyse ole kulttuurista, koska jonkun asian määritteleminen kulttuuriksi vaatii aikaa. Nyt voin myöntää, että olin tuolloin väärässä, Lee Bul naurahtaa.