Freddy's back / And Jason too / Michael Meyers is after you. Tähän tapaan riimittelee Jyrki 69 eli Jyrki Linnankivi Last Halloween -kappaleellaan, jossa viitataan tunnettuihin kauhuhahmoihin ja vuoden synkimpään juhlaan, halloweeniin.
Linnankivelle ja hänen The 69 Eyes -bändilleen halloweenilla on isoakin merkitystä ja yhtyeen tummanpuhuvilla teemoilla sekä goottikuvastoilla kuorrutettu musiikki sopii kuin nakutettu juhlapäivään, jona vainajatkin kipuavat ylös haudoistaan.
– Big datan ja algoritmien aikakautena on mahdollista katsoa, milloin musiikkiamme kuunnellaan, ja eniten sitä kuunnellaan nimenomaan lokakuun viimeisenä päivänä eli halloweenina. Piikki on siinä kello kuuden maissa illalla amerikkalaista aikaa, jolloin Lost Boys -kappaleemme soi toisella puolella maailmaa.
Periamerikkalaisena karnevaalina tunnettu halloween on vasta viime vuosina vankistanut jalansijaansa Pohjolan perukoilla. The 69 Eyes kiersi Yhdysvaltoja lokakuussa vuonna 2009, mutta vääränlaisen keikkapaikkavalinnan takia ensikosketus aitoon amerikkalaiseen halloweeniin ei ollutkaan Linnankivelle niin ainutlaatuinen kokemus, kuin mitä se olisi voinut olla.
– Soitimme lokakuun viimeisenä päivänä keikan itärannikolla sijaitsevassa kaupungissa, joka oli tiukan uskonnollista amissi-aluetta. Halloween-koristeluja kylläkin näkyi, muttei sen kummempaa hulinointia. Koko kaupunki oli kiinni, ja kävin huoltoasemalla ostamassa virvokkeita. Siellä oli Marilyn Mansoniksi pukeutunut myyjä, ja siihen se halloween sitten jäikin. Olihan tämä minulle iso pettymys, ja todellinen halloween-kliimaksi jäi kokematta.
Bändi oli cooliuden mittari – ja on sitä edelleen
Koska Jyrki Linnankivellä on takanaan varsin pitkä rokkiura, hän on havahtunut siihen, miten erilaisista lähtökohdista musiikkia saatetaan nykyisin tehdä – tai kuinka erilaisia motiiveja musiikin tekemiseen liittyy.
Linnankiven omiin motiiveihin on kuulunut vahvasti elvistely. Termi ui suomen kieleen jo 1950-luvulla – ilmeisesti erään tunnetun laulajan vanavedessä – ja sillä viitataan polleaan ja hieman arroganttiinkin asenteeseen. Flamboyant, saatettaisiin sanoa suuressa maailmassa.
– 1980-luvulla Helsingin rock-klubeilla elvisteltiin urakalla: astuttiin sisään ja otettiin tila haltuun. Cooleimmilla tyypeillä oli musta fleda, ristikorvakoru, skitta ja Ray Banin aurinkolasit. Cooliuden saavutti sillä, että soitti bändissä. Oli myös mairittelevaa, että sitä kautta sai daamien huomion. Ja sana levisi.
Nykyisin ei ole mitenkään poikkeuksellista, että Blind Channelin kaltainen yhtye saattaa puhua haastatteluissa kvartaalisuunnitelmista, bisneksestä, tulevaisuuden näkymistä ja siitä, että menestymisen eteen on tehtävä määrätietoisesti töitä. Linnankiveä huvittaa, että The 69 Eyes taasen on ponkaissut maailmalle musiikin ohella elvistelyn voimin.
– Nykymuusikot ovat pitkälle koulutettuja tyyppejä, jotka ovat opiskelleet niin soittamista kuin musiikin teoriaakin. Tällaisen henkilön on varmaankin todella vaikeaa ymmärtää mistä on kyse kun kerron, että soitan bändissä, koska se on ollut cooliuden mittari.
Toisaalta The 69 Eyesin tähtäimessä on alusta saakka ollut saada jalansijaa Yhdysvaltojen markkinoilta. Osasyynä on ollut Linnankiven ja muun bändin intohimoinen suhtautuminen amerikkalaisia alakulttuureja ja amerikkalaista mentaliteettia kohtaan.
Tämä mentaliteetti tulee Linnankiven mukaan esille paikallisessa viihdeteollisuudessa: se on rajuinta ja säälimättömintä, mitä alalta ja koko maailmasta yleensäkään voi löytyä.
– Amerikkalaisuuden käyttäytymismallit ovat edelleenkin rakentuneet pitkälti lännenelokuvien mukaisiksi: kun puolustetaan omaa reviiriä ja kohdataan vaikeuksia, ollaan kovia ja säälimättömiä. Minua kiehtoo amerikkalaisessa viihdeteollisuudessa nimenomaan se kovuus ja raadollisuus, etenkin kun on itse päässyt siellä eteenpäin ja kun on pystynyt tarjoamaan jotakin sellaista, mitä heillä ei siellä ole.
Kovin kummallista menoa
Vuonna 1989 perustettu The 69 Eyes on ollut kotimaisessa bändiskenessä varsin poikkeuksellinen ilmiö, jota ei ole aina ymmärretty – tai ole yritettykään ymmärtää – ja joka ei oikein ole sopinut suomalaiseen mielenmaisemaan. Alkuaikoina lavaa kansoittivat kumiset luurangot, ja Linnankivi villitsi lähinnä alakulttuuripiireistä koostuvaa yleisöä lateksipuvussa.
– Kun aloittelimme, oli sellainen rehellisellä asenteella puunattu naapurinpoikarock Suomessa se kaikkein kovin juttu. Vaikka Hanoi Rocks ja Smack olivat jo aiemmin raivanneet tietä erilaiselle ilmaisulle, 1990-luvun alussa meidän juttumme koettiin yhtäkkiä kovin kummallisena. Visiomme on kuitenkin aina ollut, että rokkibändin pitää näyttää rokkibändiltä.
Kun yhtyettä ei esimerkiksi noteerattu mitenkään kotimaisessa mediassa, se ei jäänyt neuvottomaksi vaan pisti pystyyn englanninkielisen fanzinen eli itsekustannetun pienlehden.
– Suomessa tämä oli jotakin ihan uutta, eikä fanzinen idea mennyt millään jakeluun: ihmeteltiin, että miksi tuossa lehdessä on juttuja vain ja ainoastaan teidän bändistänne.
Amerikkalaisten alakulttuurien pauloissa
Jyrki Linnankiven esikuviin on jo vuosikymmeniä kuulunut amerikkalainen The Cramps -yhtye, jonka musiikissa ja imagossa b-luokan kauhuelokuvat raapivat ö-luokan seksuaalisuutta. Fetissiasuissa esiintynyt vokalisti Lux Interior saattoi riipaista itseään rikkonaisella viinipullolla ja hypätä samantien yleisön joukkoon riehumaan.
Yhtyeen musiikki pääsi jälleen parrasvaloihin kun se soi taannoisessa Wednesday-kauhukomediasarjassa, ja elokuussa julkaistiin The Cramps -tribuuttilevy, jossa myös The 69 Eyes oli mukana.
– Kyseessä oli äärimmäinen sarjakuvarockbändi ja malli siihen, että jos pistäisi rokkibändin pystyyn, niin sitä haluaisi ehdottomasti olla samanlainen: sarjakuvallinen ja mystinen, Linnankivi hehkuttaa.
Vastaavanlaista mystisyyttä löytyy myös mustien aurinkolasien taakse piiloutuvasta The 69 Eyesista: niin Linnankiven kuin yhtyeen muidenkin jäsenten taustoja on availtu enemmän vasta nyt Timo Kalevi Forssin tuoreessa The 69 Eyes -kirjassa (Like 2023). Sitä todellista Jyrki Linnankiveä tosin vilauteltiin jo viimevuotisessa Vain elämää -sarjassa, johon osallistuminen ei ollut Linnankivelle uskottavuuskysymys.
– Luulen, ettei minulla ole alunperinkään ollut Suomessa minkäänlaista uskottavuutta: hyvä kun ihmiset tiesivät, että tällainen bändi on vielä olemassa. Eikä minulla varmaankaan ole koskaan ollut minkäänlaisia pointseja sellaisten ihmisten silmissä, jotka tuollaisia uskottavuuskysymyksiä pohtivat.
Teologian opinnoista vampirismiin
Jokin aika sitten julkisuuteen lipsahti kuin vaivihkaa tieto siitä, että tähän mennessä jo kaksi korkeakoulututkintoa hankkinut Linnankivi opiskelee yliopistossa teologiaa. Monen mielestä tästä löytyy kiinnostava twisti, koska The 69 Eyesin musiikista ei kirkollisia elementtejä juuri löydy – pikemminkin päinvastoin.
– Teologiassa on paljon minua kiinnostavia asioita. Koska olen 70-luvun nuori, seurakunnan kerhot ovat olleet minulle aikoinaan tärkeä asia: sieltä on lähtöisin tiettyjä juttuja ja kyse on myös sukupolvikokemuksesta.
Linnankivi on huomannut, että tällainen näkökulma kristinuskoon tuntuu tällä hetkellä jopa hieman trendaavan.
– Meidän maamme on rakennettu kristillisen kulttuurin ympärille: se on vienyt Suomea eteenpäin ja tuonut tänne positiivisia asioita. Nostan mielelläni esille myös toisen samankaltaisen asian, joka on kirjastolaitos. Sitä ei kukaan juuri hehkuta, mutta esimerkiksi minun kaltaiselleni tiedonjanoiselle kaverille se on edelleen arvokas instituutio.
Tosin Linnankivi korostaa puhuvansa kirkollisisten kuvioiden tai kirjastolaitoksen sijaan mieluummin halloweenista ja vampyyreista. Ja etenkin vampyyreista.
– Olen ihan taatusti kuolematon. Minähän nousen joka ikinen halloween arkusta suoraan soittolistoille.
Lue aiempi Kulttuurivieras: